Matkalaukkuni

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Matkalaukkuni.
(Kirj. K. A H.)
Kirjoittanut G. A. Heman


Olin aikeessa lähteä matkalle, joka tulisi kestämään ainakin kokonaista viisi kuukautta. Enkä aikonutkaan matkustaa lyhyitä huvimatkoja ainoastaan rautatievaunuissa ja laivasalongeissa; vaan vieläpä hevosenkin, aasin taikka kameelin seljässä päiväkausia sekä sateella että poudalla.

Sellaisella matkalla ei siis, arveluni mukaan, kestäisi tavallinen hienompi matkalaukku, jota matkailijat käyttävät, matkustaessaan jollekin huvi- taikka terveys-matkalle, vaikkapa Italiaankin asti. Eihän minulle enää Italiakaan riittänyt – kauemmaksi, kauemmaksi aioin lähteä. ”Itämaille tahdoin mennä”, jossa hevosen, aasin ja kameelin seljässä kuljetaan ja tavaroita kuljetetaan.

Sentähden läksin asunnostani eräänä maaliskuun päivänä kiertämään ympäri Helsingin satulamaakarein puoteja, nähdäkseni, löytäisinkö näin harvinaista matkaa varten sopivan ja kestävän matkalaukun. Kävin Spennertissä, Nikanderissa, Thylinissä; mutta joka paikassa näin vain noita hienon hienoja matkalaukkuja, jotka olivat joko heikkoja taikka muuten sopimattomia. Otin Spennertistä yhden, jopa seuraavana päivänä toisenkin koetteeksi; mutta pian huomasin molemmatkin sopimattomiksi. Menin vieläkin kerran Thyliniin ja löysinpä sieltä vihdoin yhden, joka minusta oli vahva ja sopiva tarkoitukseensa.

Otin sen mukaani kotiini lähemmin sitä tarkastellakseni. Ja siihen sopi kuin sopikin matkatavarani, joita sivumennen mainiten koetin ottaa mukaani niin vähän kuin mahdollista. Tein sentähden liiton laukun kanssa: se lupasi olla minulle uskollinen matkakumppani ja minä puolestani uskoin sen haltuun kaikki tavarani sekä meno- että paluumatkaa varten.

Se ei ainoastaan ollut vahvan näköinen päältäpäin, sen mukaan kuin tottumattoman silmä saattoi nähdä; vaan siinä oli vielä somat messinkiset kulmakoristeetkin sievistämässä sen ulkoasua. Nahka, joka oli hyvää mustaa vasikan nahkaa, ja messinkihelat kiilsivät niin herttaisesti kuin kaikki uutena kiiltävät. Sitä oli siis erinomaisen soma nähdäkin. Ja kun vielä matkatavarani sen täyttivät, niin se oli niin pulska, kuin suinkin toivoa taisin. Oikeinpa vähän ylpeilin sen puolesta, tuossa kun se venyi lattialla lähtöpäivänä odottamassa lähdön hetkeä, arvellen itsekseni: ”matkatoverillani ei varmaankaan ole niin pulskaa matkalaukkua kuin minulla.”

Lähdön hetki tuli; eräs ystävä, joka suurella kohteliaisuudella tuli minulle hyvästi heittämään, tarjoutui kantamaan sitä rautatien-asemalle, jossa se pantiin konduktörivaunuun, sittenkuin se oli tarkalleen punnittu ja laastaroittu. Siellä sitä kuljetettiin Pietaria, Venäjän pääkaupunkia kohden.

Jo Pietarissa, siis ensimäisen yön perästä, huomasin siinä harmittava naarmuja; mutta mitäpä siitä, olihan se vielä sangen komea, kun muutin sen Moskovan ja Kief’in kautta Odessaan menevään junaan.

Kului kolme vuorokautta melkein ummelleen ennenkuin sen taas sain käsiini. Se oli kova aika matkalaukulleni, niinkuin se oli minulle itsellenikin ollut raskas ja rasittava. Oi raukka, kuinka sitä jo sinne saapuessa oli rääkätty ja pahoin pidelty, luultavasti heitelty sinne ja tänne, painettu ja potkittu! Koko ylpeydentunteeni matkalaukkuni suhteen alkoi jo vähin alentua.

Sekä minulle että matkalaukulleni koitti kuitenkin juuri Odessassa parempi aika. Meidät pantiin, näet, laivaan, jossa kulku aina on rauhallisempaa tuin rautatiejunassa. Laivassa sai laukkuni olla aivan rauhassa, vieläpä samassa suojassa minun kanssani.

Koko matkalla Odessasta Konstantinopolin, Smyrnan ja Bejrut’in kautta Jaffaan, jota kesti kokonaista yhdeksän vuorokautta, ei sillä ollut mitään hätää muualla kuin Konstantinopolissa, jossa piti muutettaman toisesta laivasta toiseen. Siellä tahtoivat vallattomat kantajat väkivallalla ryöstää sen käsistäni; mutta onnellisesti sain sen nytkin pelastetuksi, vaikka tosin vähän haavoitettuna. Messinkihelat olivat kuitenkin vielä kaikki jälellä ja viat pienellaisia.

Vihdoinkin saavuttiin Jaffan sataman edustalle; kirkuen, huutain tuli kantajia ympärilleni, jotka tahtoivat väkisinkin repiä itselleen matkalaukkuni. Tein kaikki, mitä voin sitä suojellakseni. Annoin sen yhden kantajan huostaan ja varoitin häntä sievästi laukkuani pitelemään. Mutta äläpäs vaan! Kun jo itse istuin venheessä, johon töin tuskin olin terveillä jäsenillä päässyt, näin kuinka matkalaukkuni tuli aika kyytiä laivan kannelta samaan venheesen. Jopa lähti yksi hela pois; yksi kulma oli siis jo suojelematon. Kyllä se vähän sydäntäni viilsi ja siitä päivittelin; mutta se oli mennyt kun mennyt; päivittelemisestä ei se paremmaksi käynyt.

Kuljettiin sitte yhdessä Jerusalemiin, jossa matkalaukkuni sai huoata melkein kaksi kokonaista viikkoa ja valmistua pitkälle, vaikealle matkalle läpi Palestinan Damaskoon asti. Jerusalemissa annoin sille palkaksi uskollisesta palveluksesta muutamia muistoja, joita ostelin sekä Jerusalemista että Bethelemistä sekä kiviä, joita kokoilin Kuolleen meren rannalta, ja kukkia sieltä ja täältä. Täyttä täydemmäksi se jo oli tullut; mutta aina siinä tilaa näkyi olevan. Nurkumatta se aukeni vastaanottamaan kaikki mitä siihen sijoitin.

Määräpäivänä seisoi ratsu portaitten edessä, jonka selkään matkalaukkuni sovitellun ja vahvoilla köysillä kiinni sidottiin. Kun Beduini surkuttelematta sitä kiinni veteli hevosensa selkään, niin minua vähän pelotti, että sellainen menettely olisi laukkuni surma. Mutta ei siinä mikään auttanut.

Kuljettiin sitte läpi jylhän Judean, ihanan vesi- ja puurikkaan Samarian ja Galilean; käytiin Sichemissä, Samariassa, Nazarethissa, Taborilla, Tiberin meren tykönä j. n. e. Koko matkalla irroitettiin joka ilta matkalaukkuni hevosen seljästä irti, ja melkein joka kerta joku hela irtaantui, niin että ne miltei kaikki vihdoin olivat kerääntyneet Beduinin taskuun, jolla luultavasti oli aikomus joko ne Damaskossa jälleen paikoilleen kiinnittää taikka viedä kotia lapsillensa leikkikaluiksi. Hänen taskuunsa ne jäivät kuin jäivätkin, ja matkalaukkuni oli menettänyt messinkikoristuksensa.

Damaskoon tullessa oli se muutenkin suuressa määrässä ränsistynyt; mutta eheä toki vielä oli. Tosin se pari kertaa matkalla kastuikin ojassa, johon kantaja-hevonen juomaan mennessä vaipui niin syvään, että miehissä saimme sitä ylös kiskoa. Mutta se kuivi jälleen idän kirkkaan, helteisen auringon paisteessa.

En tahdo enään pitkittää kertomusta matta laulustani, kuinka se kulki Damaskosta Bejrutiin, Bejrutista Portsaidin ja Jamaikan kautta Cairoon, Cairosta Alexandrian, Athenan, Patras’en, Brindisiumin, Napolin, Roman ja Milanon kautta Baseliin, kuinka sitä joka paikassa täytyi aukoa tullimiesten tutkittavaksi ja kuinka siitä monin paikoin tarvitsi antaa ”bachschis” (juomarahaa), jota tullimiehet välttämättömästi vaativat. Sellainen kertomus venyisi liian pitkäksi.

Matkalaukkuni suurimmasta onnettomuudesta on minun kuitenkin vielä selko tekeminen.

Kun matkalla oli yhä kaikellaisia pieniä tavaroita minulle lisääntynyt, niin olin sen seurakumppaniksi ostanut Romassa pienemmän laukun, jota tavallisesti kuljetin vaunussa mukanani. Tavallisuuden mukaan panin vanhan ystäväni, lähteissäni Baselista Berliniin, konduktörivaunuun. Ennen lähtöäni avasin sen tullimiehelle, joka, kun ei siinä löytänyt mitään luvatonta tavaraa, veti liitulla siihen jonkinlaisia merkkejä, luultavasti todistukseksi, että se saisi vapaasti kulkea junassa. Suoritin vaaditut maksot kuljetuksessa, jotka eivät olleetkaan varsin helpot. (Sekä Italiassa että Sveitsissä ei saa vapaasti kuljettaa muuta kuin 10 kilogrammaa; ylipainosta saa maksaa runsaanlaisesti.)

Varsin huoletonna matkalaukkuni suhteen saavuin sitte Berliniin ja menin seuraavana päivänä asemalta sitä noutamaan siinä varmassa vakuutuksensa, että sen heti saisin. Mahdotonta oli mitään pahaa aavistaa. Menin ensin yhdelle asemalle; mutta kun ei sitä sieltä löydetty, osotettiin minua toiselle, ja toiselta taas kolmannelle. (Berlinissä on, näet, yhdeksän rautatieaseman.) Mutta rakasta matkatoveriani, matkalaukkuani, joka jo puolineljättä kuukautta oli minua uskollisesti seurannut ja kaikessa palvellut, ei löydetty mistään.

Kävin vielä kerran ympäri asemasarjan; mutta aivan turhaan. Se oli poissa; oli matkalla ”streikannut”. En voinut muuta ajatella kuin että siihen oli tällä matkalla muitten matkatavaroista tarttunut nykyajan pahaa tautia sosialidemokratiaa, joka sekä Sveitsissä että Saksassa on suuressa vallassa. Ettei siinä ennen sitä vikaa ollut, siitä olen varma, koska se uskollisesti, ilman niskottelematta, vaikka usein kovin vaivattunakin, oli minua palvellut ja seurannut pitkät matkat yli maiden ja merien.

Monta kertaa, kävellessäni ja ajellessani asemain väliä, arvelin itsekseni: ”miks’en sinua, rakas matkatoverini, tavaroitani uskollinen säilyttäjä, paremmin varjellut; minkätähden jätin sinun huonoon seuraan? Oma mukavuuteni suureksi osaksi oli syynä sinun onnettomuuteesi.” Katumusta siis kyllä tein; mutta se oli nyt, niinkuin usein muulloinkin, myöhäistä. Matkalaukkuni ei sillä tullut takaisin. Virkamies Potsdamin asemalla lupasi heti sähköteitse kuulustella, minne se oli jäänyt; se oli ainoa lohdutukseni. Mutta kun iltapäivällä jälleen menin mainitulle asemalle. Niin selvästi huomasin, ettei hän ollutkaan lupaustaan vielä täyttänyt. Hän lupasi kuitenkin sen kaikella varmuudella tehdä ja lähettää matkalaukkuni heti sen tultua asuntooni.

Seuraava päivä kului iltapuoleen asti; minä odottelin kaiulla suomalaisen kärsivällisyydellä matkalaukkuni tuloa; mutta turhaan.

Menin taaskin asemalle, jossa sanottiin, ettei tiedetä missä se onkaan.

”No, eikö sitte telegrammeihin ole vastausta tullut?” kysäsin jo vähän kiivastuneena.

”Ei joka paikasta”, kuului välinpitämätön vastaus. ”Odottakaa nyt vielä; kyllä teidän matkalaukkunne luultavasti tulee”, puheli virkamies jokseenkin kylmästi. Ja hänen sanansa tekivät minuun sen vaikutuksen, ettei hän juuri mitään ollut tehnyt laukkuni takasin saamiseksi. Välinpitämättömyys sen suhteen näkyi olevan suuri. Jos siihen oli syynä minun jokseenkin pitkällä matkalla kulunut vaatetukseni, taikka yleinen huolimattomuus ja velttous, sitä en voinut arvata.

Jotta virkamiehet tekisivät toimensa, oli siihen heitä pakottaminen. Menin sentähden ”büraeu-päällikön” luoksi asiasta valittamaan ja sanoin samassa: ”Kumma että itse Berlinissä, josta aina olen kuullut kunnioituksella mainittavan, että sen virkamiehet ovat niin tarkkoja toimissaan, olen tavannut suurinta välinpitämättömyyttä ja huolettomuutta.” Päällikkö oli hyvin kohtelias ja lupasi tehdä kaikki, jotta saisin kaivatun kapinani jälleen. Jopa hän lupasi heti sen tultua lähettää asuntooni, jottei minun tarvitsisi enää vaivata itseäni asemalle.

Aita kului; mutta matkalaukkuni pysyi teillä tietämättömillä. Olin jo odottanut sitä neljättä päivää. Eihän siis ihme, jos rupesin käymään jokseenkin levottomaksi. Ei muuta kun taas uudelleen asemalle, jossa asiani näkyi olevan jo niin tunnettu, ettei minun tarvinnut kysymyksiäni uudistaa; virkamies jo ilman mitään sanoi: ”Es thut mir leid”; teidän matkalaukkuanne ei ole löydetty. Kohteliaisuussanoja oli heillä yllin kyllin, mutta mitäpä minä niistä hyödyin.

”Mitä on minun nyt tekeminen?” kysäsin taas.

”Odottaminen; ehkä se joskus tulee”, oli tuo lohdullinen vastaus. ”Minnepäin matkustatte? Kyllä me lähetämme sen jälkeen päin, jos se tulee.”

Huomasin, että tahtoivat minusta päästä kauniilla lupauksilla. Mutta en arvattavasti voinut jättää uskollista ystävääni niin epävarmoille jäljille. Ja olihan sen hallussa myös koko joukko muistojakin kaukaiselta matkaltani, joita en mielinyt vähillä jättää.

Kun siinä sitte selitin virkamiehille asiata, niin tuotiin telegrammi, jossa luettiin se ilosanoma, että matkalaukkuni oli löydetty; mutta se oli vielä Baselissa Badilaisella asemalla tullimiesten takavarikossa.

Kaksi kysymystä heräsi minussa heti, joihin ei voitu vastausta antaa. Ensimmäinen: miten se oli Badilaiselle asemalle joutunut, kun sen jätin Centrali-asemalle, josta lähdin Berliniä kohden? Ja toinen: kuinka tullimiehet olivat sen voineet ottaa, kun se jo kerran oli tarkastettu? Vielä oli kolmaskin asia jokseenkin epäselvä, nim. miksi tullimiehet voivat pidättää ihmisten tavaroita monia päiviä mitään ilmoittamatta, kun selvä osoite oli päälle liisteröitty? Kun näistä mielestäni jokseenkin kummallisista asioista kyselin, niin sain vastaukseksi kuivallaisesti: ”emme me tiedä; valittakaa, jos tahdotte Baselissa.”

Uskollinen ystäväni oli siis löydetty mutta missä? Tullimiehen vankeudessa lukkojen takana. Ja aivan syyttömästi vankeuteen heitetty. Mieleni oli yhdeltä puolen iloinen, että se oli löydetty, mutta toisaalta surkuttelin sen kohtaloa ja omia kustannuksiani, jotka olivat kukkarooni kipeästi koskeneet sitä etsiessä.

Heti lähetettiin sähkösanoma, että se niin pian kuin mahdollista kuljetettaisiin, vaikka köysissäkin tänne Berliniin. ”Jos se ensimmäisessä junassa lähetetään, milloin voin sen saada?” kysäsin taas virkamieheltä. ”Aikaisimmassa tapauksessa on se täällä huomen-iltana k:lo 1/2 8; mutta ulos ette sitä voi saada ennenkuin seuraavana päivänä; sillä tullikonttori suljetaan k:lo 4 iltapuolella.”

Oli siis vielä vähintäänkin kaksi vuorokautta odottaminen. Eikä se siihenkään mennyt. Onnettomuudekseni oli se päivä, jona sen olisin ulos saanut, sunnuntai, jolloin tullikonttori oli suljettu koko päivän, ja sain siis odottaa yhden vuorokauden kaupanpäällisiksi.

Melkein kokonainen viikko oli kulunut matkalaukkuni odotuksensa, kun tyytyväisenä astuin tullikonttoriin ja vielä kerran näin vanhan tutun toverini. Mutta oi, se oli vielä köysissä, paksuilla nuorilla moneen kertaan sidottu ja vieläpä lyijynen plombi nuoran päässä, ikäänkuin olisi se tahtonut väkisinkin irti juosta omistajansa luoksi.

Ennenkuin laukku minulle annettiin, köysistään päästettiin, täytyi minun lunastaa papereita, kirjoittaa täydesti nimeni sekä punasien että valkoisten paperien alle ja auvaista se virkamiesten tutkittavaksi. Vihdoin kun ei mitään vikaa löydetty, eikä mitään lainrikosta huomattu, kaikui tuomio: ”zollfrei” (tullista vapaa), joka kirjoitettiin paperiin, joka annettiin minulle, ja vapauden hetki matkalaukulleni koitti.

Iloissani että sen vihdoinkin, vaikka tosin monien vastuksien ja kulujen perästä, takasin sain, kuljetin sen majapaikkaani. Ja nyt olen tehnyt lujan päätöksen, etten sitä enää päästä käsistäni, vaan suojelen sitä kaikella tarkkuudella kotirantaan saakka.


Lähde: Uusi Suometar 20.7.1890.