Matti Pohto.

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maanwiljelijäin-kokouksen Hämeenlinnasta keskustelemiset. Matti Pohto

Kirjoittanut O.B.
Kuinka Maalari syntyy.
Matti Pohdon elämäkerta


Matti Pohto[muokkaa]

Suomettaren lukiat tietäwät, että Suomal. kirjallisuuden seuran kustannuksella kirjapainosta hiljattain on lähtenyt mainio teos: Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista. Sen tekiä, hra waltioneuwos Fredr. Wilh. Pipping, on esilauseessa nimen-omaan lausunut kiitokset kaikille niille, jotka walistuksillansa hyväntahtoisesti owat auttaneet häntä raskaassa toimessaan ja niin waikuttaneet kirjan täydellisyyteen. Niitä on pitkän pitkä jono, arkkipispoja, rohwessoreita, rowastia, kirkkoherroja, kappalaisia, kuninkaallisia kirjaston-hoitajia ja mitä lienewatkin kaikki, mutta etewimmän tilan kysymyksessä olewan teoksen suhteen määrää hän eräälle halwalle kulku-kauppiaalle, jonka elämän-waiheet hän sentähden kiitollisuutensa osotukseksi kertoelee. Toiwoin Suomettaren lukioille hankkiwamme huwitusta, kuin myös esikuwaksi ja kehotukseksi muille halwimmassa kutsumuksessaankin yhteistä parasta edesauttamaan, olemme tässä, mainitun kertomuksen sekä muualta saatuin luotettawien tietoin mukaan, ottaneet sommitellaksemme hänen elämäkertansa.

Matti Isakinpoika Pohto oli tämän eriskummaisen miehen nimi. Hän syntyi 7 p. maalisk. w. 1817 Lahden kylässä, Ylistaron kappelia ja Isonkyron pitäjätä, josta hänen wanhemmillansa Isakki Jaakonpoi'alla ja Helena Antintyttärellä oli Pohdon perintö-talo. Jo pienoisesta poi'asta osottihen Matissa erinomainen halu kulkuun. Wiisi wuotta waan oli katsellut kotokylän menoa, kun jo päähän läikähti lähteä tietelemään, miten muualla maailmassa eletään. Tältä matkaltaan nuori matkustajamme kuitenkin piakkoon paluutettiin, perään kuuluttamalla. Waan tuosta kun kului wuotta wiisi kuusi ja wanhemmat häwisiwät talostansa, hän sai toiwotun tilaisuuden tyydyttää kulkuhimoansa; sillä siitälähin täytyi hänen itse hankkia elakkeensa. Tämän teki hän kesät paimenessa käyden, talwet mieroa kiertäin. Aluttain hänen kerjuuretkensä eiwät ulottuneet koti-tienoita ulommaksi, mutta wähitellen wedettiin hän uteliaisuudeltaan yhä etäämmälle, kunnes wiimeinkin w. 1833 Perniön pitäjässä passitoinna pantiin kiinni ja lähetettiin Turun linnaan. Siellä sairasti hän kotwan aikaa kowaa tautia, josta kuitenki toipui, ja siirrettiin sitten parannuttuaan Turusta Helsinkiin. Koko seuraawa talwi pidettiin hän wankeudessa wiime-mainitussa kaupungissa, kuin ei tietoa ollut, mistä hän oli syntyisin. Oli näet kulkiessaan wieraita seutuja tekeytynyt mykäksi ja kuuroksi sääliwäisyyttä ihmisissä paremmin herättääksensä. Waan kuin wiimenikin kotopaikkansa tuli tietoisaan, lähetettiin hän kewäällä w. 1834 sinne. TÄllä paluumatkallaan tapahtui hänelle pahanpäiwaäinen wahinko: tuli kerran epähuomiossa puhuneeksi pari sanaa. Nyt oli mykkämme pahassa pulassa, ei kuitenkaan pahemmassa, kun että siitä leikkiä lyöden selwisi. Niinkuin muka kewään lempi lintujen talwen alla jähmenttyneet kielet sulattaa suloisiin sirkutuksiin, niin oli hänellekkin nyt käynyt.

Kotia päästyään rippukoulun käynti luonnollisesti oli ensimäinen tehtäwänsä; sillä hänellä jo oli kahdeksastoista wuosi käymässä. Tuota nyt, lukiani, warmaanki pidät aika uhona tälläiselle maankiertolaiselle. Niin ei kuitenkaan ollut. Kuleksiessaan hän tosin ei ollut woinut warttua warsin wahwaksi kirja-mieheksi, mutta pikkuruisna poikaisena oliwat wanhemmat, ollenkin äiti, sekä pari heidän wanhemmista lapsistaan rahwaassa tawallisella tawalla opettaneet hänen lukemaan, ja hän oliki niin mieltynyt lukuun, että kernaasti käwi lukukinkereillä taitoansa näyttämässä, jota huonolukuiset lapset tawallisesti pelkääwät kuni kuolemaa. Ei siinä kyllä. Hän wähäksyi kuulustusta oman kylänsä kinkereillä ja hypäten pappein re'en-kannoille seurasi hän usein heitä muihinki lukusioihin, joissa wälistä raha-äyriäki pistiwät tämän lystillisen poi'an piwohon. Kuin hänellä pienestä lapsesta oli tämmöinen perustus lu'usta, niin rippikoulusta ei ollutkaan sein waikeampaa wastusta, kun että seuraawana kesänä ensi kerran pääsi Herran pyhälle ehtoolliselle.

Ensimäisen matkansa kowat kohtaukset olisi luullut olleen kylläksi sammuttamaan häneltä waellushalun. Waan mitä wielä! Wiime mainittuna kesänä, syksympänä, läksi hän jälleen matkaan, tällä kertaa ei kumminkaan warta-wasten kerjäämään. Hän otti nimittäin mukaansa arkki-wirsiä ja muita wähempiä kirjoja kaupitaksensa. Tämä matkustus oli lyhyempi kuin edellinen; sillä jo Karwian kappelissa Ikaalisten pitäjässä pantiin hän taas kiinni, kun ei ollut mitään passia esiin-näyttää, ja lähetettiin läänihallituksen luo Waasaan, josta hän, joutolaisuudesta kuria saatuaan, työnnettiin kotipaikallensa.

Eipä päätynyt wielä tähänkään Pohdon matkustus. Päin-wastoin alkoi näistä päiwin se osa hänen elämätänsä, jolloin hän, kesät laukku selässä, talwet kelkka perässä, niin sanoakseni asui maantiellä. Hänen hywä maineensa ja nuhteettomat wehkeensä oliwat nimittäin wähitellen tulleet tutuiksi, niin että hän täst'edes wapaasti sai harjottaa wähäistä kirjakauppaansa, missä ikänä liikkui todistuksella kotopaikaltaan. Tämä toimi ei kuitenkaan yksinänsä woinut miestänsä elättää. Sentähden rupesi hän kauppansa rinnalla kirjoja niomaan, jota hän teki suuremmalla tarkuudella ja warowaisuudella kuin kaupungin mestarit, jos kohta ulkonäkö häneltä ei tullut semmoinen, jotta niiden niomille olisi tainnut wertaa wetää. W. 1838 alkoi hän matkoilllaan kerätä wanhoja kirjoja ja teki sitä siitä pitäin aina kuolinpäiwäänsä asti, sillä menestyksellä, että hänen kirjastonsa keskiwälissä nykyistä wuotta sisälti kolmetuhatta ja moniaita satoja niistä neljästätuhannesta ja muutamista kymmenistä numeroista, joihin suomeksi painettuin kirjojen lukumäärä, edellämainitun luettelon mukaan, kaikkiansa nousee. Hänen innollisuutensa tässä toimessa, joka oli niin sanomattoman suuri, että hän tawataksensa harwinnaista kirjaa, wähäpätöisinpääkin, jota hänellä ei ollut, taikka waan ainoata lehteä, mitä joku hänen omistama kirjansa oli wailla, samosi sangen pitkät matkat wieläpä wiimeisen äyrinsäkin pani liikkeelle, jos siksi tuli - tämä hänen palawa halunsa kirjoihin oli se, joka hänen tekee niin kummalliseksi mieheksi, ettei mointa maintse historia. Sillä että joku, jolle luonto erittäin runsaalla kädellä on jakanut lahjojansa, omin päinsä, ilman muitten opetuksetta, on kiiwennyt tiedon korkeimmille kunnahille, siitä tietäwät meille aikakirjat kertoella, waan että kukaan oppimatoin, kaikelle tiedollisuudelle outo äkkinäinen niin olisi mieltynyt kirjoihin, että hän, Pohdon tawoin, olisi tehnyt niitten kokoamisen enemmän kuin tiedon ammentamisen niistä elämänsä päätarkoitukseksi, se oli näihin asti kumma kuulumatoin.Näyttääpä ikäänkuin erinomaisesta sallimuksesta tämä mies olisi ilmaantunut meille keräämään ja iki-häwiöstä säilyttämään kansallisuudellemme kalliita muistomerkkejä esiwanhempaimme hengellisestä elannosta; sillä toden-totta tarwittiinki Pohdon kiiwas kiihkoisuus maamme kaukaisemmista ja kaiheimmista sopeista esiin etsimään kirjapainomme muinoisia tuotteita, joita isosta osasta ei enää löytynyt enempää yhteisistä kuin erityisistäkään kirjastoista.

Mistä arwosta tuttawuus tuommoisen miehen kanssa oli hra waltioneuwos Pipping'ille ylläsanotussa toimessaan, lienee tarpeetointa mainita. Noin kymmenkunta wuotta takaperin sanooWaltioneuwos wasta saaneensa tiedon Pohdosta ja lähettäneensä terweisiä hänelle tulla Helsinkiin pakinoilleen. Tätä toiwotusta Pohto mieluisasti noudatti ja käwi sitten Helsingissä wuosittain kerran, kahdesti, aina tuoden uusia walistuksia. Erinomaisella halulla seurasi hän kirjaluettelo-työn edistymistä, pahoillansa waan, ettei alusta pitäin, ennen-kuin painamaan ruwettiin, ollut tilaisuudessa tietojansa antamaan. Sen lopullista walmistusta ei olut hänelle sallitu nähdä. Wiime kesänä alkupuolella heinäkuuta lähti hän nimittäin Helsingistä Wiipurin lääniin, jonka eteläisessä osassa hän ei ennen ollenkaan ollut käynyt ja josta hän siis toivoi tapaawansa täytettä kirjastolleen. Aikomuksenaan oli myöskin sieltä pitkittää matkansa Inkerinmaalle, wieläpä Pietarin kaupunkiinki, jossa hän Helsingissä hankkimalla suosio-kirjallaan toiwoi pääsewänsä yleistä keisarillista kirjastoa kasastamaan. Mutta ennenkuin näiden tuumiensa perille pääsi, saawutti surma, yllä-mainitun kuun loppupuolella, matkaajan Nuoran kylässä Wiipurin pitäjässä: eräs roswo murhasi hänen yöwuoteelleen.

Ihmetellet kentiesi, lukiani, mistä tämä mies, joka köyhänä kerjäläispoikana lähti maata kiertämään, sai waroja niin suuren kirjaston hankkimiseen; sillä johan se jotaki maksoi sellainen joukko kirjoja, waikka niinki päättelisimme, että osan sai ilmaiseksi eli peräti halwalla. Ihmeelliseltä kyllä näyttää itsellemmekin tämä; waan tottakai kirjakauppansa lienee hänelle tuottunut woittoa aina jonkun wähän ja nionta-työ niin-ikään. Siitä se seikka toki enimmän selwinnee, että hän eli niin tuiki tarkasti, jott'ei tarkemmasta mitään. Jo warhaisimmassa nuoruudessaan osotti hän taipumusta säästäwäisyyteen. Niin seisoi hän esm. päiwäkaudet Pohdon tienoilla olewan maantieweräjän luona kulkewia warroten, joilta wälistä sai jonkn ropon awaajaista. Tätä wanhemmat eiwät hywäksyneet, waan Matti teki salaa yhtäkaikki tekoansa ja säilytti saamat rahansa maantien wiereen kaiwetussa kuopassa. Matkaillessa oli usein kuiwa leiwän palainen hänen ainoa syötäwänsä, selwä wesi juotawansa. Wäkewiä juomia hän ei laisinkaan nauttinut, ei yksin saksan-wiinojakaan, ja jos hänelle taritsit kahwia eli teewettä, niin hän nekin hylkäsi, sanoen ei mitään tahtowansa maistaakaan, jota hän ei woinut kustantaa itsellensä. Hänen waatteensa oliwat ainetta mitä halwinta, usein paikatut ja kuluneet. Täten eläen hän ei jättänyt jälkeensä welkaa kuin sata kolikkoa ja sitäkin luuletteli hän omaisuutensa wastaawan, kirjastoa lukematta. TÄmän kalliimman tawaransa jätti hän siis welattomana, ei kiittämättömille sivu-perillisille riideltäwäksi, niinkinwalitettawasti maassamme on tapana, waan kirjallisen säännön mukaan 2 p:ltä kesäk. w. 1851 jaettawaksi Kuopion, Turun ja Waasan lukioin sekä Helsingin yliopiston kirjastoin wälillä, johonka wiime-mainittuun wainaja jo eläissänsäkin oli lahjoittanut ison joukon kirjoja. - Myöskin oli hän kerännyt jotensakin suuren muinais-rahaston, waan mitenkä siitä lienee säätänyt, emme woi sanoa.

Ulkonä'öltään oli Matti Pohto joksikin ko'okas, köyryniskainen mies, typerämäisellä katsannolla, joka kuitenki wirkistyi ja selkeni, kun kirjastoista eli muista hänelle mieluisista seikoista tuli puhe. Että hän joka päiwä eläen kirjain keskuudessa kansien sisäpoleltakin tuli tuntemaan suomalaisen kirjallisuuden jotenkin hywin, lienee epäilemätöin asia. Ainakin taisi hän, irtanaisen kirjan-lehden kun näki, heti sanoa mihinkä kirjaan se kuului, wieläpä mihin painokseenki, sekä tarkan-tarkoin näyttää, millä paikoin eri painokset poikkesiwat toisistansa. Kirjotus-taidosta hän ei sen edemmäksi ehtinyt, kun että latinaisia kirjaimia wähän taisi mukailla ja tawalliset numerot töin-tuskin piirtää.

TÄmmöinen oli tämä merkillinen mies.

O.B.


Blomstedt, Oskar: Matti Pohto. Suometar, 1857, nro 42, 23.10.1857, Lisälehti, s. 5-6. Artikkelin verkkoversio Viitattu 7.6.2019.