Siirry sisältöön

Merelle (Uotinen)

Wikiaineistosta
Merelle.

Kirjoittanut Mikko Uotinen


Suomenlahden lainehille,
esi-isäin vaihehille.

Vaari kertoi vakavana,
kun mä lasna olin,
huoletonta lapsuusajan
kukkakenttää polin,
kuinka lahden valkolaineen
lauluun liittyy isäin maineen
kultakirkas muistonsoitto,
yöstä käy kuin aamunkoitto,
syttää tulen sydämmeen,
nostaa kiitoskukkaseen.
Kertoi, kuinka kuohuloissa,
joita aina kuulen,
haastaa ääni kokemuksen
lailla pyhäntuulen,
soittaa, sointuu, syttää paloon,
silmän saattaa tähtivaloon,
elonöihin tulen kirkkaan
luo se, viisahasti virkkaa:
meren lailla joka valvoo
siltä päivät pilvet palvoo.
Lemmi merta rannatonta,
henkesi on vapaa,
anna henkes’ hehkuella
merenaallon tapaa,
henki, tuli loputon
rajattoman lahja on,
riehuva kuin laine meren,
tuuli tunteen, tuuli veren,
sammuu hetkeks’, noustakseen
kirkkaampana uudelleen.
Kun mä istun rannalla
aaltoin laulaessa,
taikka tyynen tuvilla
illan joutuessa,
hukkuu mieli hämärään,
meren syliin syttävään,
astuu outo rintahan,
vanki olen mahtavan,
merenmahdin orja vaan,
liityn alkuun ankaraan.
Silloin meren sylistä
kuulen soiton syvän,
silloin merenmahtavan
tunnen ilmestyvän,
haastaa meri lapselleen,
pisaralle pienelleen
kielin koskevaisin, kuumin
sanoin selkein, huimin huumin,
silloin henki ijäiseen
yhtyy alkuun alkaneen.
Taivas, meren rinnalla
on vaan kupla hento,
luonto, kansat, kaikki maa
on kuin tähdenlento,
meri isän kaiken on,
siellä syli elon on
siellä voima, siellä mahti,
meri kaiken salan vahti,
meri tuttu pinnaltaan,
sydän – suljettu on vaan.
Pintaa päivä rakastaa
kuutamokin salaa,
ranta lainett’ rakastaa,
meren myrskyyn palaa
syksyn silmät suruiset,
kevään rinnan toivehet,
kesäilta hurmaantui
mereen tyyneen, jossa ui
väre pieni hiljainen,
meren hymy herttainen.
Merta venho ailakoi,
lempii lokki rento,
meren syömmeen kaipoaa
talven tähtilento,
pohjan tuuli, kylmä tää
meren luona lämpeää,
kesätuuli hiljalleen
kaihon sytti povelleen,
meri mykkä, mykkä on,
kaiken alku armoton.
Merta, merta rakastan,
mahtavuutta sen,
illan tullen unhotun
rauhaan rantojen,
kun sen povi myrskyy, soi,
silloin silmän’ salamoi,
kun sen väreen vienon nään,
päivä punaa poskipään,
merta, merta rakastan,
meren lapseks’ lankean.
Merta tunne järki ei,
aatos sitä aprikoi,
suurta meren sielu soi,
uhmaa sekä unelmoi,
väsy ei se, aina vaan
on se ehyt voimassaan,
haavoittaa ei sitä voi,
samaa eilen, tänään soi,
se on yllä kaiken sen,
mitä tuntee ihminen.
Iskee siihen salama,
meri hymyää,
talvi punoo kahleitaan,
heikoks’ herkeää,
meri nauraa nauruaan,
se on ehyt voimassaan,
luottaa itsehensä vaan,
kaikki kantaa helmassaan,
pinnan näät, povi sen
peittyy hämyyn ijäisen.
Merta, merta rakastan,
kirkkautta sen,
maani meren tyttäreks’
aina aattelen,
kansa kallis Suomenmaan
merenmahdin sielussaan
kantaa tiedotonna nyt,
mutta kerran, jos ei nyt,
syttyy, syttyy mahti tää,
silloin Suomi heräjää.
Kirkkauden merestä
kansa tää
otti, katsehet sen vakavat
merta häämöttää,
aallonaatos povessaan:
eespäin, eespäin aina vaan!
Tyyneys myös kansan tään
merenlahjaks’ merkitään,
merta, merta oomme me
kerran voimaks’ vartumme.
Kunhan kerran
meren lailla
käymme kuohuin
näillä mailla,
rikkaruohot rannoiltamme
ajaa aallot intojemme,
silloin puhtaaks’ nostetaan
Suomen viiri vieraistaan,
silloin Suomeks’ sulostuu
maamme, päivä kirkastuu.
Merta lemmi rintani,
ime usko sen,
että uskon itsehein’
vaaraa uhmaten,
pisaraksi puhtaaks’ vaan
Suomenmereen valtavaan,
kuohumaan sen laineen lailla,
että kaikuis’ näillä mailla
tulisoitto suuri, syvä:
Suomalaisena on olla hyvä –!


Lähde: Uotinen, Mikko [1911]: Sätehiä: runoja. Työväen kirjakauppa, Viipuri.