Merikummitus
Ulkoasu
Merikummitus Kirjoittanut Heinrich Heine |
- Laivan laitaa vasten
- lepäsin, katselin kauan
- veteen peilikirkkaasen
- unelmoivin silmin.
- Yhä syvemmä katsoin ja katsoin,
- siks kunnes pohjasta meren
- näin ensin kuin hämypilven;
- se muodostui, värit sai,
- jo nousivat tornit ja kirkonkaaret
- ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki
- muinais-alankomainen
- ja ihmis-vilkas.
- Miehet mietteiset, musta-viitat,
- pitsikauluksin, kunniaketjuin,
- pitkin miekoin ja pitkin naamoin
- astuvat poikki kirjavan torin
- päin raatihuonetta porras-ylhää,
- jota kiviset keisarikuvat
- vahtivat valtikoin sekä miekoin.
- Mut eessä pitkien huonerivien,
- miss’ akkunat ovat kuvastin-kirkkaat,
- pyramiideiksi leikatut lehmuspuut,
- käy sulkku-suhisevat immet
- hoikka-varret, kukka-kasvot
- kainosti verhossa mustan myssyn
- ja kumpuavan hiuskullan.
- Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan,
- ohi teikkaavat
- päätä nyökkäävät
- Vanhemmat rouvat
- ruskein, vanhanpartisin vaattein,
- helminauhoin ja rukouskirjoin
- kiiruhtavat
- tuomiokirkkoon suureen,
- minne kellojen kaiku
- ja urkujen pauhaavain sävel kutsuu.
- Minut itsenikin
- valtaa kaiun kaukaisen väristys outo!
- Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuu
- rintaani hiipii,
- rintaani tuskin tervehtyneesen;
- on kuin sydänhaavoja suuteleisivat
- huulet hellät
- auki jälleen;
- punapisarat kuumat
- vierivät vitkaan
- tuonne syvyyden kaupunkiin,
- yli vanhan talon,
- vanhan, korkeapäätyisen talon,
- niin surumielisen, ihmis-tyhjän;
- akkunassa
- vain impi istuu
- pää vasten kättä
- kuin lapsi orpo ja unhoitettu –
- ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi!
- Niin syvään, meren-syvään siis
- minulta peityit
- sa oikusta lapsellisesta;
- etkä enää päässyt ylös,
- vaan istuit vieraana
- vieraiden ihmisten luona
- vuossadat pitkät,
- sill’ aikaa kuin minä, sielussa kammo,
- yli kaiken maan sua etsein,
- yhä, aina etsein,
- sa aina-lemmitty,
- kauan-kaivattu,
- vihdoin-löydetty!
- Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen
- sun kasvojes sulon,
- nuo silmät viisaat ja uskolliset
- ja hymysi armaan;
- enkä ma milloinkaan sua heitä,
- alas astun ja luoksesi riennän,
- syli auki syöksyn
- sun, heleän, helmaas!
- Mutta aikaan oikeahan
- jalkaani kapteeni tarttuu
- ja vetää mun laivanlaidalta pois
- ja huutaa suuttuen, naurain:
- »Tohtori, piru teitä riivaa!»
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.