Merikummitus

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Merikummitus

Kirjoittanut Heinrich Heine


Laivan laitaa vasten
lepäsin, katselin kauan
veteen peilikirkkaasen
unelmoivin silmin.
Yhä syvemmä katsoin ja katsoin,
siks kunnes pohjasta meren
näin ensin kuin hämypilven;
se muodostui, värit sai,
jo nousivat tornit ja kirkonkaaret
ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki
muinais-alankomainen
ja ihmis-vilkas.
Miehet mietteiset, musta-viitat,
pitsikauluksin, kunniaketjuin,
pitkin miekoin ja pitkin naamoin
astuvat poikki kirjavan torin
päin raatihuonetta porras-ylhää,
jota kiviset keisarikuvat
vahtivat valtikoin sekä miekoin.
Mut eessä pitkien huonerivien,
miss’ akkunat ovat kuvastin-kirkkaat,
pyramiideiksi leikatut lehmuspuut,
käy sulkku-suhisevat immet
hoikka-varret, kukka-kasvot
kainosti verhossa mustan myssyn
ja kumpuavan hiuskullan.
Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan,
ohi teikkaavat
päätä nyökkäävät
Vanhemmat rouvat
ruskein, vanhanpartisin vaattein,
helminauhoin ja rukouskirjoin
kiiruhtavat
tuomiokirkkoon suureen,
minne kellojen kaiku
ja urkujen pauhaavain sävel kutsuu.
Minut itsenikin
valtaa kaiun kaukaisen väristys outo!
Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuu
rintaani hiipii,
rintaani tuskin tervehtyneesen;
on kuin sydänhaavoja suuteleisivat
huulet hellät
auki jälleen;
punapisarat kuumat
vierivät vitkaan
tuonne syvyyden kaupunkiin,
yli vanhan talon,
vanhan, korkeapäätyisen talon,
niin surumielisen, ihmis-tyhjän;
akkunassa
vain impi istuu
pää vasten kättä
kuin lapsi orpo ja unhoitettu –
ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi!
Niin syvään, meren-syvään siis
minulta peityit
sa oikusta lapsellisesta;
etkä enää päässyt ylös,
vaan istuit vieraana
vieraiden ihmisten luona
vuossadat pitkät,
sill’ aikaa kuin minä, sielussa kammo,
yli kaiken maan sua etsein,
yhä, aina etsein,
sa aina-lemmitty,
kauan-kaivattu,
vihdoin-löydetty!
Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen
sun kasvojes sulon,
nuo silmät viisaat ja uskolliset
ja hymysi armaan;
enkä ma milloinkaan sua heitä,
alas astun ja luoksesi riennän,
syli auki syöksyn
sun, heleän, helmaas!
Mutta aikaan oikeahan
jalkaani kapteeni tarttuu
ja vetää mun laivanlaidalta pois
ja huutaa suuttuen, naurain:
»Tohtori, piru teitä riivaa!»


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.