Merimies G. Lundströmin muistelmia/12. luku

Wikiaineistosta
Yhdestoista luku Merimies G. Lundströmin muistelmia
Kahdestoista luku
Kirjoittanut T. A.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kahdestoista Luku.

Nyt varustettiin laivaa Europaasen vie­mään ulospalvelleita, joiden aika sodan täh­den oli paljon ylikin mennyt. Näiden se­assa olin minäkin. Neljätoista vuotta oli jo kulunut siitä ajasta, kun Europan jätin ja läksin tuntemattomia teitä polkemaan. Ny­kyisin oloihini olin jo tosin tottunut, mutta kalliissa muistossa makasi kuitenki sydämeni pohjalla vanha, sivistynyt maailma ja vas­tustamatoin oli haluni palata sinne jälleen. Sitä paitse oli vielä mielessäni kuinka hy­vät palkat laivojen rakentajilla oli ennen Räävelissä ja nyt kun tässä työssä olin har­jaantunut toivoin siellä saavani mainiot tu­lot. Päätin siis lähteä matkalle perheeni kanssa.

Laivan päälliköksi tuli katteini Juselius, jonka kanssa juuri olin tullut Asiasta, ja olikin hän taitava laivan johtaja. Ensin poikkesimme Honaluluun Sandvikin saarilla, jossa oleskeltuamme kaksi viikkoa, aioimme lähteä Brasiliaan. Cap Hornin kohdalla kuitenki tapasi meidät kova myrsky, joka oli vähällä särkeä tykkenään koko laivamme. Peräsimeen jo tuli niin suuri vika että täy­tyi poiketa Montevideon kaupunkiin sitä kor­jaamaan. Täällä viivyttyämme taaski pari viikkoa lähdettiin ja tultiin yhtä mittaa Hampuriin, johon suurin osa lastia jätettiin, Sieltä tulimme Kronstadtiin. Täällä kuu­lustelin nyt Räävelin oloja ja sain tietää että olinki toiveissani pettynyt, sillä Rää­veli oli sodan jälkeen tykkenään muuttunut. Menimme nyt Pietariin lopullisen tilin te­koon, jossa minun osakseni tuli noin sadan ruplan paikoille. Rahat saatuani läksin et­simään lankoani, joka jo ennen minua oli tänne saapunut ja oli eräässä tehtaassa sep­pänä. Hän oli parast’aikaa tehtaalla, vaan kun hänen kotiintulo-aikansa joutui, menin vaimoni ja kahden poikani keralla häntä vastaan. Hän ei mitään tietänyt tulos­tamme, ei myöskään tuntenut poikiani. Yh­dessä läksimme nyt kaikin hänen asunnolleen. Mutta hyvä sopumme ei kauvan kestänyt. Lankoni tuli siihen väärään luuloon, että minä muka olisin suuri pohatta ja säilyttäi­sin tuhansia, jonka tähden hän erkani työ­paikastaan ja aikoi ruveta minun tuhansil­lani viettämään hauskaa elämätä. Kun nämä toiveet tyhjään raukesivat, suuttui hän ja käski minua muuttamaan luotaan pois. Sen teinkin ja tulin niin erään vanhan me­rikatteinin tykö asumaan. Täällä pari päi­vää oltuani luki katteini venäläisistä sano­malehdistä ilmoituksen hyvästä työpaikasta Arkankelissa laivan rakennukseen tottuneelle miehelle, joka tunsi venäjän ja ruosin kielet. Heti läksin kuulustelemaan asiata ilmoituk­sessa määrättyyn paikkaan. Täällä vaadit­tiin todistuksiani, joiden esitettyäni kauvan keskustelivat saksan kielellä erään pitkän, kol­kon näköisen ja mustaverisen miehen kanssa. Sen jälkeen astui tuo pitkä mies eteeni ja puhutteli minua ruotsin kielellä, mutta nii[n] kovalla tanskalaisella murteella, etten häntä ensimmältä tahtonut ymmärtääkään. Hänen kanssaan hetken puheltuamme, alkoi eräs toi­nen puhuttaa minua venäjäksi. Kun näin olivat kieli-taitoni perille pääsneet, sanoi viimeksi mainittu:

”Tahdotteko tulla pallvelukseemme ja tyy­dyttelö, jos aluksi saatte 500 ruplaa palkkaa vvuoteessa ynnä vapaan asunnon ja valon?”

”Siihen tyydyn.”

”Tämä herra Borsdoff (hän osoitti edellä mainittua pitkää, mustaa miestä) tulee ole­maan laivan rakennusten ylimestarina ja te hänen apulaisenansa. Kuinka pian voitte matkalle lähteä?”

”Neljän päivän kuluttua.”

Tähän keskustelumme loppui, ja minä läk­sin perheelleni ilmoittamaan, että heistä piak­koin oli eroamiseni vastaiseksi. Vaimoni näytti tähän olevan hyvinkin tyytyväinen, mutta pienet poikani puhkesimat itkuun. Mi­nunki mieleni tuli raskaaksi, ehkä lapsilleni koin näyttäytyä levolliselta ja lohdutella heitä leikkikalusilla ja makeilla. Viimein he rau­hoittuivatkin ja toivoivat vaan talven pian tulevan, jolloin pääsisivät luokseni Arkanke­liin. Ensimäinen tehtäväni oli nyt hankkia perheelleni mukava asunto ja parahimman jälkeen asettaa heidän toimeentulonsa ja ta­loutensa täksi aiaksi. Tämän tehtyä olin valmis matkalle.

Yhtiö Bialaimoore, jonka palvelukseen nyt olin tullut, oli nykyjään perustettu, ja aikoi ensi aluksi Arkankelissa rakennuttaa 15 suurta purjelaivaa. Tätä varten olivat he palkin­neet Tanskasta taitavan mestarin, joka juuri oli mainittu Borsdoff.

Nyt menimme päämieheni kerallä ostamaan vankkurit, joihin laitoimme kuomin päälle ja saimmekin ne erinomaisen hyvät. Seuraa­vana aamuna oli lähteminen. Aamu tuli. Hevoset seisoivat valjaissa, päämiehen kaksi kirstua sekä minun isonlainen kirstuni oli­vat jo saaneet paikkansa vaunuissa ja minä seisoin siinä, odotellen päämiestäni. Silloin vielä huudettiin sisälle. Tällä ripustettiin kaulaani mahtava rintalaukku, joka sisälsi matkarahamme kaksi sataa ruplaa. Vielä kerran hyvästi jätettyämme, istuimme vii­meinki vaunuihin, kyytimies sivalsi piiskal­laan helvosia — ja matka oli alkanut. Sa­massa silmänräpäyksessä vieri koko mennyt elämäni silmäini ohi. Kun ajatukseni vii­mein olivat joutuneet nykyiseen asemaani, päätin olevani kunniani kukkulalla, ja samoin luulen myös lukianikin, joka kirjavan elä­mani vaiheita tähän saakka on seurannut, arvelevan. Sillä monissa vaiheissa tosin olin ollut, mutta en koskaan vielä istunut näin komeasti vaunuissa, komea, kahdella sa­dalla ruplalla varustettu laukku kaulassa, kolme hevoista edessä ja lisäksi vielä mah­tavan ulkomaalaisen rinnalla. Tämä asemani näytti ennustavan hyvää tulevaisuudelle. Alku on kaunis, mutta mikä loppu lienee?

Pietarista lähtiessä oli meillä oivalliset hevoset ja erinomaisen mahtava kyytimies, jolla oli höyheniä hatussa. Häntä ei aja­misesta tarvinnut muistuttaa sillä alituisesti hän vaan heilutteli piiskaansa ja vihelteli. Tamäkös tuntui hauskalta! Kestikievariin tultuamme maksoin kyytirahan ja vieläpä, päämieheni muistutuksesta, kelpo juomarahat­kin. Täällä huomasin minua pidettävän to­veriani arvokkaampana — ja milt’en jo itse liene ollut samasta mielestä. Taskukirjaani merkitsin nyt jok’ainoan kopekan, kuin annoin ja matkaamme jatkoimme onnellisesti.

Kun eräänä aamuna läksimme yöpaikas­tamme ja olimme jo muutamia virstoja kulkeneet, huomasin kauhukseni unhottaneeni mahtavan laukkuni yöpaikkaan. Tästäkös silmäni pyöreäksi kävivät ja hetkisen aikaan pysähtyivät ajatukseni tykkenään. Päämie­hen kanssa asiasta tuumailtua, päätin ottaa kolmesta hevoisestamme parahimman ja läh­teä takasin. Hevosen selässä ajaa kampitin nyt täyttä vauhtia ja perille jouduttuani sainkin ilokseni laukun jälleen samassa ti­lassa, kuin sen olin jättänytkin. Kun hevo­seni jo oli vähin uupunut, päätin vaihettaa sitä toiseen, jota kuitenkin täytyi odotella, kun ei ollut saapuvilla. Mutta hevosen saatuani läksin taaskin aika kapatusta mene­mään. Noin virstan verran päästyäni kes­tikievarista tuli suuri mies vastaani. Hän tavoitteli pidättämään hevoistani ja huoma­sin hänellä olevan pahat aikomukset. Mi­nulla ei ollut asetta mukanani, — mitä siis oli tekemiseni? Löin hevoista ja koetin ajaa hänen päällensä, mutta hän väistyi ja si­valsi samassa suurella puukolla pitkän haa­van hevosen kylkeen ja nuttuni liepeen halki. Tässä panin nyt viimeisetkin voimani liik­keelle. Löin piiskallani vuoron hevoista, vuoron miestä ja pääsinkin hänestä viimein irti ja hetkisen kuluttua olin onnellisesti to­verini luona. Usein olin elämässäni jo kat­sellut kuolemata silmästä silmään, mutta tällä kertaa oli se kaikkian kammoittavin, ja ruu­miini värisi koko päivän vielä jälkeenkin päin. ”Olisithan voinut rahallakin hänestä helpommin päästä” tuumi toverini, mutta huomasin hänen kuitenkin tämän jälkeen enen­netyllä luottamuksella kohtelevan minua.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Muuta merkillisempätä tapahtumatta tu­limme vihdoin onnellisesti Arkankeliin. Työ­paikkamme oli muutaman virstan matkaa kau­pungista, ja viivyttelemättä riensimme sinne. Ihmeemme ja ilomme oli suuri, kun täällä näimme jo valmiina höyrykoneella käyvän tehtaan rautatöitä varten, yksi raamisella sa­halla ja sirkkeliterällä, paljon uusia asun­huoneita ja hirsiä laivain teko tarpeeksi. Näistä asumariveistä otimme nyt asuntomme yhteen, mestari toiseen päähän ja minä toi­seen. Täällä ei vielä koskaan oltu laivoja rakennettu, jonka tähden oli aivan juurta jaksain alkaminen. Mestari oli erinomaisen taitava työn teettäjä ja elämä tuntui mi­nusta kaikin puolin erinomaisen mukavalta. Oli loki yksi epäkohta — perheeni oli kau­kana täältä. Pienet poikani olivat alinomaa mielessäni. Kohta alussa laitoin heille kir­jeen, johon kahden kuukauden kuluttua sain vastauksen. He olivat terveenä mutta ikä­vöivät isää ja kysyivät milloin he pääsisi­vät isän luokse. ”Niin pian, kuin rekikeli vaan tulee” laitoin heille vastaukseksi.

Kun joulu oli mennyt ja rekikeli parail­laan, lähetin langolleni sata ruplaa rahaa ja pyysin häntä hankkimaan sopivata kyyti­miestä, joka yhtä mittaa toisi perheeni Ar­kankeliin. Samalla käskin myös vaimoni myymään kailki huonekalut ja muut kapi­neet, joita ei mukaansa voinut ottaa. Viik­koja kului ja aloinpa jo ilomielin odotella perhettäni. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Siihen sijaan toi minulle posti eräänä päi­vänä kirjeen mustalla lakalla. Sydämeni säpsähti. ”Tapaturma on kohdannut pieniä poikiani” oli esimmäinen ajatukseni. Repäsin kirjeen auki ja näin, että olikin vaimoni muuttanut manalan majoihin. Tästä huo­leni vaan enentyi, sillä kukapa nyt hoitaa pienokaisiani, ajattelin, ja kuka heidät tänne kunnialla saattaa. Kuinka mahtoikaan suru vallata heidän lapselliset mielensä, kuinka turvattomalta tuntuikaan olonsa? — Kat­seltuani pidemmältä kirjettä, huomasin että vaimoni joku aika takaperin oli muuttanut lankoni asuntoon. Tästä nousi paha aavis­tus mieleeni tavaraini ja lähettämien raho­jeni suhteen. Asiata en kuitenkaan voinut enään auttaa. Heti laitoin langolleni taas­kin kirjeen, jossa häntä pyysin mahdollisim­man mukaan toimittamaan pojilleni taitava ja kunnollinen kyytimies, joka heitä huolelli­sesti hoitaisi pitkällä matkalla. Pyysin häntä myöskin toimittamaan heille lämpimiä nahka­vaatteita, etteivät paleltuisi.

Hitaasti vierivät päivät nyt eteenpäin, ja elämäni oli mitä tuskallisinta olla taitaa. Hetki hetkeltä loin silmäni jäälle, jota myö­ten poikiani odotin. Joka kerran, kun siellä ilmaantui musta pilkku, alkoi sydämeni syk­kiä toivosta ja silmäni kiintyivät levotto­malla odotuksella tuohon lähestyvään esinee­sen. Monasti olin jo toiveissani pettynyt. Mutta eräänä päivänä olin taaskin kauvan aikaa silmilläni seurannut tuommoista liik­kuvata esinettä, joka jo oli niin lähellä, että selvään eroitin hevoisen ja reen, sekä ajo­miehen reen nenässä. Kirves oli pudonnut käsistäni ja liikkumatoinna silmiä värähtä­mättä tuijotin katsella rekeä. Oi sanomaton ilo! jopa eroitin kaksi pientä poikaa reenpe­rässa. Lentämällä juoksin, heitä vastaan ja virtoina valuivat kyyneleet silmistäni, kun hetken kuluttua painoin rakkaita pienokaisiani rintaani vasten. Poiat käsivarsillani astuin nyt asuntooni ja kiitollisuuteni oli kertoma­toin nähdessäni heidät siellä terveinä ja iloi­sina edessäni. Heillä oli ollut oiva kyyti­mies. Pienen harmin, joka ei kuitenkaan voinut iloani hämmentää, toi minulle lan­koni kirje, jonka sain kyytimiehen mukana. Tässä hän minulle selvitti kaikki rahani ja tavarani menneen hautiais-kustannuksiin,jonka tähden ei niistä mitään riittänyt poikain kyy­tipalkalsi. Minun siis tuli 75 ruplalla pal­kita kyytimies. Asian kyllä tiesin toisin ol­leen, mutta siinä ei auttanut muu kuin kär­siminen.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Vanhin poikani oli jo koulu-ijässä, jonka tähden toimitin hänet kaupungin kouluun. Koulun käymisensä nousi tosin kalliiksi, kun eivät ottaneet häntä vapaa-oppilaaksi, mutta poialla oli sekä halua että kykyä oppimaan — siis en varojani surkeillut.

Laivan rakennus-työ edistyi tällä välin erinomaisesti, sillä niinkuin jo edellä mai­nitsin, oli mestarimme taitava työnteettäjä ja työmiehet sitä paitsi olivat oivallisia kir­vesmiehiä — aivan kuin Suomen pohjolai­set. Palkka-edut olivat hyvät. — Jos joku yhtiön työssä menetti henkensä, maksettiin hänen jälkeen jääneelle perheelleen vuotuinen elake-raha; samoin sille, joka tapaturmasta loukkaantui ja tuli vialliseksi.

Talven aikaan vallitsi täällä ankara pak­kainen, etenki, jos tuuli oli etelästä, pohja­tuuli ei niin tuima ollut. Kesän aikana taas oli päinvastoin, silloin pohjatuuli oli kyl­mempi, etelätuuli taas lämpöisempi.

Kevään tullen saimme kaksi laivaa val­miiksi, jotka yhtä-aikaa, rinnakkain laskettiin veteen. Tämä tilaisuus tavallisesti on lai­van tekijöille ja päälliköille ilon ja riemun hetki, minulle oli se surun ja onnettomuuden. Väestön hurratessa laivat komeasti luisti­vat veteen, liput nostettiin ja tuhatkertaiset ilohuudot kaikuivat. Samalla näen kauhis­tuksella vanhemman poikani putoavan alas korkealta telineeltä, johon hän oli kiivennyt katselemaan laivain lykkäämistä. Kiiruusti riensin hänen luokseen. Siinä makasi pieni poikani vähissä hengin, pahasti loukkaantu­neena. Varovasti kannoin hänet kotia ja laskin vuoteelle. Kaikki huoleni, kaikki va­rovaisuuteni jolla olin lastani hoitanut, — mitä olivat ne auttaneet? Vahingon ve­räjälle ei kukaan pääse. Vuoteen ääressä istuin, kunnes sammuva henki oli ruumiin jättänyt. Murheesta käännyin sairaaksi ja olin muutaman päivän vuoteen omana.

Mutta aika ja työ parantavat kipeimmät kin haavat. Nyt oli meillä taas kolme lai­vaa tekeillä. Minulle sillä tavoin lisättiin työtä, mutta palkkaa oli myöskin lisätty sa­dalla ruplalla. Tämä palkan lisäys oli ikään kun voidetta voimilleni. Vaikka armotto­masti oli työtä, ei se lainkaan rasittavalta tuntunut. Työväen kanssa olin myös suu­resti tyytyväinen; he olivat ahkeroita ja taitavia, eivätkä koskaan uppiniskaisuudella pahoittaneet mieltäni.

Nuorempi ja tästä pitäen ainoa poikani oli nyt tullut koulu-ikään. Vein hänet taas edellisiä jälkiä kaupunkiin. Tämä poikani kuitenki oli aivan toista luontoa veljestään, — irstas ja taipuvainen kaikkeen pahaan, sekä halutoin järjelliseen työhön. Pahat juo­nensa usein toivat mieleeni hänen todellisen syntyperänsä ja ajattelin silloin aina: ”raukka sinä olet perinyt krivallin luonnon!” Vuo­ben koulussa oltuaan, ei hän ollut mitään oppinut. Tulipa toinen vuosi, niin laitoin hänet uudelleen kouluun. Mutta viikon muu­taman kuluttua laitettiin hän sieltä tykkenään pois. Kun läksin kuulemaan syytä, vastat­tiin: ”se on niin pahajuoninen, ettei sitä voi täällä pitää”. Panin hänet nyt käsityöläis­oppiin, mutta ei häntä kukaan tahtonut kauan pitää. ”Mitä sinusta raukka tulee?” kysyin häneltä huolellisna. Mutta siihen ei hän koskaan mitään vastannut.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Aikaa oli kulunut noin neljä vuotta, kun yhtiö osti kruunulta suuren metsäpalstan, jossa oli paljon sahatukiksi kelpaavia puita. Sentähden aikoivat he rakentaa höyrysahan noin kolmen peninkulman matkan laivain rakennus-paikalta, erään lahdelman rannalle. Tätä lahtea täytyi minun erään toisen miehen keralla lähteä tarkastamaan. Tämä oli vaikea toimi, sillä nyt oli kevät talvi, eikä tällä paikalla ollut edes tietäkään. Vastarintaa ei kuitenkaan auttanut tehdä. Noin 5 eli 6 virstaa rannalta oli hylkeen pyytäjäin asunto, jossa otin asuntoni. Talon-väkeä tosin oli neljä henkeä, mutta vierasvaraisesti antoivat he kuitenki meilleki sijaa ainoassa huoneessaan. Tultuani rannalle, huomasin lahdelmassa käyvän kovan virran ja jäitä kulkevan ainiaan, suurempia ja pienempiä kappaleita. Lahden toisella sivulla oli pitkänlainen niemi, johon mielittiin saha rakentaa niin syvälle mereen, että laivat voisivat päästä aivan sahan sivulle. Isäntämme, joka oli tullut meitä rantaan saattamaan, lupasi meille venheensä. Tämä oli vedetty maalle ja peitetty huolellisesti, jonka tähden saimme paljon työtä tehdä, ennenkuin sen saimme veteen. Kuu tässä viimeinki onnistuimme, läksi ukko pois jälleen, mutta lupasi iltasella tulla meitä hakemaan. Me panimme nyt ankkurit ja luoti-rihmat venheesen ja mentiin jonkun verran matkaa rannasta. Nyt laskin luotini mereen ja oli siinä arviolta noin 8 syltä vettä. Syvyydestä ei kuitenkaan voinut varmaa tietoa saada, sillä virta tahtoi viedä nuoraa; mutta tärkeämpi tutkittavamme olikin, jos kiviä löytyi tahi ei. Suuret jäät, jotka uiskentelivat lahdessa tekivät olomme hankalaksi ja estivät paljon työtämme. Nuora kävi aivan jäiseksi ja kuitenki täytyi sitä koko pitkän päivän pidellä paljain käsin. Illemmalla alkoi vilu ja nälkä rasittaa meitä ankarasti. Mutta silloinpa jo ilmestyi isäntämmekin ystävälliset kasvot rannalla. Emmepä viivytelleet kotia lähtöä. Ihmeemme ja ilomme oli suuri, kun muhkea peuran paisti höyrysi täällä vastaamme.

Syötyämme aloin ukolle valitella vaivojamme ja vakuutin nyt joutuneeni semmoiseen työhön, johon ainoastaan suurimmat pahantekiät oli pantavat.

”Sinulle mahtanee se olla vaikeata,” puhui ukko tyyneellä mielellä, ”mutta minä en sitä minäkään pitäisi.” Hän alkoi nyt kertoa minulle elämänsä merkillisistä vaiheista ja monista vastuksistaan hylkeen pyyntö matkoillaan. Varsin vähäpätöisiä olivat minun kohtaloni verrattuina hänen kokemuksiinsa.

Noin kaksi viikkoa olimme tällä tavoin työskennelleet ja ainoastaan pieni ala oli enään tarkasteltavaa. Tämän toivoimme jo päivässä saavamme selville. Mutta ”Jumalass’ ovat onnen ohjat, Luojassa lykyn avaimet” sanoo sananlasku. Toverini oli kiinnittänyt ankkurin nuoran venheen kokkaan, eikä pitänytkään varalta, vaan antoi suuren jään tulla nuoran päälle. Venhe kohta meni nurin ja kumpikin putosimme mereen. Toverini kuitenki sai kiinni eräästä laudasta, joka oli venheessä, vaan minä polonen sain pysytellä itseäni jään syrjässä. Virta vei toverini ennen mainittua niemeä kohden johon hänen onnistui piankin päästä maalle.

”Nyt laitat minut menemään ijankaikkisuuden tietä,” huusin hänelle. Han ei vastannut mitään, vaan läksi juoksemaan pitkin rantaa. Minä koin päästä jään päälle, mutta suuri turkkini esti minut siitä. Hetken päästä juohtui suuri puukkoni mieleen, joka tupessa oli vyölleni kiinnitetty. Tämän onnistuin saada käsiini, ja kohta olin sen avulla kiivennyt jään päälle. Muta mitäpä auttoi tämä, kun ranta oli niin kaukana, ettei millään ehdolla voinut sinne uimalla päästä, ja muusta pelastuksesta ei mitään toivoa ollut! Tuuli yltyi yltymistään ja laineet kävi jään yli, jossa istuin ja värisin vilusta. Kuolema oli kaikkialla silmieni edessä, enkä enään miettinytkään pelastuskeinoja. Mutta äkkiä alkoi edessäni hohtaa maa hylkeen muotoisena ja samalla toivon kipinä syttyi rinnassani. Virta vei jäätä täyttä vauhtia maata kohden. Mutta kuta lähemmä jouduin maata, sitä vähemmäksi myös kävi virta, ja melkoisen matkaa olin vielä rannasta, kun jo huomasin, ettei jää allani enään liikkunut lainkaan.

(Jatk.)