Merimies G. Lundströmin muistelmia/12. luku
Yhdestoista luku | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kahdestoista luku Kirjoittanut T. A. |
Nyt varustettiin laivaa Europaasen viemään ulospalvelleita, joiden aika sodan tähden oli paljon ylikin mennyt. Näiden seassa olin minäkin. Neljätoista vuotta oli jo kulunut siitä ajasta, kun Europan jätin ja läksin tuntemattomia teitä polkemaan. Nykyisin oloihini olin jo tosin tottunut, mutta kalliissa muistossa makasi kuitenki sydämeni pohjalla vanha, sivistynyt maailma ja vastustamatoin oli haluni palata sinne jälleen. Sitä paitse oli vielä mielessäni kuinka hyvät palkat laivojen rakentajilla oli ennen Räävelissä ja nyt kun tässä työssä olin harjaantunut toivoin siellä saavani mainiot tulot. Päätin siis lähteä matkalle perheeni kanssa.
Laivan päälliköksi tuli katteini Juselius, jonka kanssa juuri olin tullut Asiasta, ja olikin hän taitava laivan johtaja. Ensin poikkesimme Honaluluun Sandvikin saarilla, jossa oleskeltuamme kaksi viikkoa, aioimme lähteä Brasiliaan. Cap Hornin kohdalla kuitenki tapasi meidät kova myrsky, joka oli vähällä särkeä tykkenään koko laivamme. Peräsimeen jo tuli niin suuri vika että täytyi poiketa Montevideon kaupunkiin sitä korjaamaan. Täällä viivyttyämme taaski pari viikkoa lähdettiin ja tultiin yhtä mittaa Hampuriin, johon suurin osa lastia jätettiin, Sieltä tulimme Kronstadtiin. Täällä kuulustelin nyt Räävelin oloja ja sain tietää että olinki toiveissani pettynyt, sillä Rääveli oli sodan jälkeen tykkenään muuttunut. Menimme nyt Pietariin lopullisen tilin tekoon, jossa minun osakseni tuli noin sadan ruplan paikoille. Rahat saatuani läksin etsimään lankoani, joka jo ennen minua oli tänne saapunut ja oli eräässä tehtaassa seppänä. Hän oli parast’aikaa tehtaalla, vaan kun hänen kotiintulo-aikansa joutui, menin vaimoni ja kahden poikani keralla häntä vastaan. Hän ei mitään tietänyt tulostamme, ei myöskään tuntenut poikiani. Yhdessä läksimme nyt kaikin hänen asunnolleen. Mutta hyvä sopumme ei kauvan kestänyt. Lankoni tuli siihen väärään luuloon, että minä muka olisin suuri pohatta ja säilyttäisin tuhansia, jonka tähden hän erkani työpaikastaan ja aikoi ruveta minun tuhansillani viettämään hauskaa elämätä. Kun nämä toiveet tyhjään raukesivat, suuttui hän ja käski minua muuttamaan luotaan pois. Sen teinkin ja tulin niin erään vanhan merikatteinin tykö asumaan. Täällä pari päivää oltuani luki katteini venäläisistä sanomalehdistä ilmoituksen hyvästä työpaikasta Arkankelissa laivan rakennukseen tottuneelle miehelle, joka tunsi venäjän ja ruosin kielet. Heti läksin kuulustelemaan asiata ilmoituksessa määrättyyn paikkaan. Täällä vaadittiin todistuksiani, joiden esitettyäni kauvan keskustelivat saksan kielellä erään pitkän, kolkon näköisen ja mustaverisen miehen kanssa. Sen jälkeen astui tuo pitkä mies eteeni ja puhutteli minua ruotsin kielellä, mutta nii[n] kovalla tanskalaisella murteella, etten häntä ensimmältä tahtonut ymmärtääkään. Hänen kanssaan hetken puheltuamme, alkoi eräs toinen puhuttaa minua venäjäksi. Kun näin olivat kieli-taitoni perille pääsneet, sanoi viimeksi mainittu:
”Tahdotteko tulla pallvelukseemme ja tyydyttelö, jos aluksi saatte 500 ruplaa palkkaa vvuoteessa ynnä vapaan asunnon ja valon?”
”Siihen tyydyn.”
”Tämä herra Borsdoff (hän osoitti edellä mainittua pitkää, mustaa miestä) tulee olemaan laivan rakennusten ylimestarina ja te hänen apulaisenansa. Kuinka pian voitte matkalle lähteä?”
”Neljän päivän kuluttua.”
Tähän keskustelumme loppui, ja minä läksin perheelleni ilmoittamaan, että heistä piakkoin oli eroamiseni vastaiseksi. Vaimoni näytti tähän olevan hyvinkin tyytyväinen, mutta pienet poikani puhkesimat itkuun. Minunki mieleni tuli raskaaksi, ehkä lapsilleni koin näyttäytyä levolliselta ja lohdutella heitä leikkikalusilla ja makeilla. Viimein he rauhoittuivatkin ja toivoivat vaan talven pian tulevan, jolloin pääsisivät luokseni Arkankeliin. Ensimäinen tehtäväni oli nyt hankkia perheelleni mukava asunto ja parahimman jälkeen asettaa heidän toimeentulonsa ja taloutensa täksi aiaksi. Tämän tehtyä olin valmis matkalle.
Yhtiö Bialaimoore, jonka palvelukseen nyt olin tullut, oli nykyjään perustettu, ja aikoi ensi aluksi Arkankelissa rakennuttaa 15 suurta purjelaivaa. Tätä varten olivat he palkinneet Tanskasta taitavan mestarin, joka juuri oli mainittu Borsdoff.
Nyt menimme päämieheni kerallä ostamaan vankkurit, joihin laitoimme kuomin päälle ja saimmekin ne erinomaisen hyvät. Seuraavana aamuna oli lähteminen. Aamu tuli. Hevoset seisoivat valjaissa, päämiehen kaksi kirstua sekä minun isonlainen kirstuni olivat jo saaneet paikkansa vaunuissa ja minä seisoin siinä, odotellen päämiestäni. Silloin vielä huudettiin sisälle. Tällä ripustettiin kaulaani mahtava rintalaukku, joka sisälsi matkarahamme kaksi sataa ruplaa. Vielä kerran hyvästi jätettyämme, istuimme viimeinki vaunuihin, kyytimies sivalsi piiskallaan helvosia — ja matka oli alkanut. Samassa silmänräpäyksessä vieri koko mennyt elämäni silmäini ohi. Kun ajatukseni viimein olivat joutuneet nykyiseen asemaani, päätin olevani kunniani kukkulalla, ja samoin luulen myös lukianikin, joka kirjavan elämani vaiheita tähän saakka on seurannut, arvelevan. Sillä monissa vaiheissa tosin olin ollut, mutta en koskaan vielä istunut näin komeasti vaunuissa, komea, kahdella sadalla ruplalla varustettu laukku kaulassa, kolme hevoista edessä ja lisäksi vielä mahtavan ulkomaalaisen rinnalla. Tämä asemani näytti ennustavan hyvää tulevaisuudelle. Alku on kaunis, mutta mikä loppu lienee?
Pietarista lähtiessä oli meillä oivalliset hevoset ja erinomaisen mahtava kyytimies, jolla oli höyheniä hatussa. Häntä ei ajamisesta tarvinnut muistuttaa sillä alituisesti hän vaan heilutteli piiskaansa ja vihelteli. Tamäkös tuntui hauskalta! Kestikievariin tultuamme maksoin kyytirahan ja vieläpä, päämieheni muistutuksesta, kelpo juomarahatkin. Täällä huomasin minua pidettävän toveriani arvokkaampana — ja milt’en jo itse liene ollut samasta mielestä. Taskukirjaani merkitsin nyt jok’ainoan kopekan, kuin annoin ja matkaamme jatkoimme onnellisesti.
Kun eräänä aamuna läksimme yöpaikastamme ja olimme jo muutamia virstoja kulkeneet, huomasin kauhukseni unhottaneeni mahtavan laukkuni yöpaikkaan. Tästäkös silmäni pyöreäksi kävivät ja hetkisen aikaan pysähtyivät ajatukseni tykkenään. Päämiehen kanssa asiasta tuumailtua, päätin ottaa kolmesta hevoisestamme parahimman ja lähteä takasin. Hevosen selässä ajaa kampitin nyt täyttä vauhtia ja perille jouduttuani sainkin ilokseni laukun jälleen samassa tilassa, kuin sen olin jättänytkin. Kun hevoseni jo oli vähin uupunut, päätin vaihettaa sitä toiseen, jota kuitenkin täytyi odotella, kun ei ollut saapuvilla. Mutta hevosen saatuani läksin taaskin aika kapatusta menemään. Noin virstan verran päästyäni kestikievarista tuli suuri mies vastaani. Hän tavoitteli pidättämään hevoistani ja huomasin hänellä olevan pahat aikomukset. Minulla ei ollut asetta mukanani, — mitä siis oli tekemiseni? Löin hevoista ja koetin ajaa hänen päällensä, mutta hän väistyi ja sivalsi samassa suurella puukolla pitkän haavan hevosen kylkeen ja nuttuni liepeen halki. Tässä panin nyt viimeisetkin voimani liikkeelle. Löin piiskallani vuoron hevoista, vuoron miestä ja pääsinkin hänestä viimein irti ja hetkisen kuluttua olin onnellisesti toverini luona. Usein olin elämässäni jo katsellut kuolemata silmästä silmään, mutta tällä kertaa oli se kaikkian kammoittavin, ja ruumiini värisi koko päivän vielä jälkeenkin päin. ”Olisithan voinut rahallakin hänestä helpommin päästä” tuumi toverini, mutta huomasin hänen kuitenkin tämän jälkeen enennetyllä luottamuksella kohtelevan minua.
Muuta merkillisempätä tapahtumatta tulimme vihdoin onnellisesti Arkankeliin. Työpaikkamme oli muutaman virstan matkaa kaupungista, ja viivyttelemättä riensimme sinne. Ihmeemme ja ilomme oli suuri, kun täällä näimme jo valmiina höyrykoneella käyvän tehtaan rautatöitä varten, yksi raamisella sahalla ja sirkkeliterällä, paljon uusia asunhuoneita ja hirsiä laivain teko tarpeeksi. Näistä asumariveistä otimme nyt asuntomme yhteen, mestari toiseen päähän ja minä toiseen. Täällä ei vielä koskaan oltu laivoja rakennettu, jonka tähden oli aivan juurta jaksain alkaminen. Mestari oli erinomaisen taitava työn teettäjä ja elämä tuntui minusta kaikin puolin erinomaisen mukavalta. Oli loki yksi epäkohta — perheeni oli kaukana täältä. Pienet poikani olivat alinomaa mielessäni. Kohta alussa laitoin heille kirjeen, johon kahden kuukauden kuluttua sain vastauksen. He olivat terveenä mutta ikävöivät isää ja kysyivät milloin he pääsisivät isän luokse. ”Niin pian, kuin rekikeli vaan tulee” laitoin heille vastaukseksi.
Kun joulu oli mennyt ja rekikeli paraillaan, lähetin langolleni sata ruplaa rahaa ja pyysin häntä hankkimaan sopivata kyytimiestä, joka yhtä mittaa toisi perheeni Arkankeliin. Samalla käskin myös vaimoni myymään kailki huonekalut ja muut kapineet, joita ei mukaansa voinut ottaa. Viikkoja kului ja aloinpa jo ilomielin odotella perhettäni. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Siihen sijaan toi minulle posti eräänä päivänä kirjeen mustalla lakalla. Sydämeni säpsähti. ”Tapaturma on kohdannut pieniä poikiani” oli esimmäinen ajatukseni. Repäsin kirjeen auki ja näin, että olikin vaimoni muuttanut manalan majoihin. Tästä huoleni vaan enentyi, sillä kukapa nyt hoitaa pienokaisiani, ajattelin, ja kuka heidät tänne kunnialla saattaa. Kuinka mahtoikaan suru vallata heidän lapselliset mielensä, kuinka turvattomalta tuntuikaan olonsa? — Katseltuani pidemmältä kirjettä, huomasin että vaimoni joku aika takaperin oli muuttanut lankoni asuntoon. Tästä nousi paha aavistus mieleeni tavaraini ja lähettämien rahojeni suhteen. Asiata en kuitenkaan voinut enään auttaa. Heti laitoin langolleni taaskin kirjeen, jossa häntä pyysin mahdollisimman mukaan toimittamaan pojilleni taitava ja kunnollinen kyytimies, joka heitä huolellisesti hoitaisi pitkällä matkalla. Pyysin häntä myöskin toimittamaan heille lämpimiä nahkavaatteita, etteivät paleltuisi.
Hitaasti vierivät päivät nyt eteenpäin, ja elämäni oli mitä tuskallisinta olla taitaa. Hetki hetkeltä loin silmäni jäälle, jota myöten poikiani odotin. Joka kerran, kun siellä ilmaantui musta pilkku, alkoi sydämeni sykkiä toivosta ja silmäni kiintyivät levottomalla odotuksella tuohon lähestyvään esineesen. Monasti olin jo toiveissani pettynyt. Mutta eräänä päivänä olin taaskin kauvan aikaa silmilläni seurannut tuommoista liikkuvata esinettä, joka jo oli niin lähellä, että selvään eroitin hevoisen ja reen, sekä ajomiehen reen nenässä. Kirves oli pudonnut käsistäni ja liikkumatoinna silmiä värähtämättä tuijotin katsella rekeä. Oi sanomaton ilo! jopa eroitin kaksi pientä poikaa reenperässa. Lentämällä juoksin, heitä vastaan ja virtoina valuivat kyyneleet silmistäni, kun hetken kuluttua painoin rakkaita pienokaisiani rintaani vasten. Poiat käsivarsillani astuin nyt asuntooni ja kiitollisuuteni oli kertomatoin nähdessäni heidät siellä terveinä ja iloisina edessäni. Heillä oli ollut oiva kyytimies. Pienen harmin, joka ei kuitenkaan voinut iloani hämmentää, toi minulle lankoni kirje, jonka sain kyytimiehen mukana. Tässä hän minulle selvitti kaikki rahani ja tavarani menneen hautiais-kustannuksiin,jonka tähden ei niistä mitään riittänyt poikain kyytipalkalsi. Minun siis tuli 75 ruplalla palkita kyytimies. Asian kyllä tiesin toisin olleen, mutta siinä ei auttanut muu kuin kärsiminen.
Vanhin poikani oli jo koulu-ijässä, jonka tähden toimitin hänet kaupungin kouluun. Koulun käymisensä nousi tosin kalliiksi, kun eivät ottaneet häntä vapaa-oppilaaksi, mutta poialla oli sekä halua että kykyä oppimaan — siis en varojani surkeillut.
Laivan rakennus-työ edistyi tällä välin erinomaisesti, sillä niinkuin jo edellä mainitsin, oli mestarimme taitava työnteettäjä ja työmiehet sitä paitsi olivat oivallisia kirvesmiehiä — aivan kuin Suomen pohjolaiset. Palkka-edut olivat hyvät. — Jos joku yhtiön työssä menetti henkensä, maksettiin hänen jälkeen jääneelle perheelleen vuotuinen elake-raha; samoin sille, joka tapaturmasta loukkaantui ja tuli vialliseksi.
Talven aikaan vallitsi täällä ankara pakkainen, etenki, jos tuuli oli etelästä, pohjatuuli ei niin tuima ollut. Kesän aikana taas oli päinvastoin, silloin pohjatuuli oli kylmempi, etelätuuli taas lämpöisempi.
Kevään tullen saimme kaksi laivaa valmiiksi, jotka yhtä-aikaa, rinnakkain laskettiin veteen. Tämä tilaisuus tavallisesti on laivan tekijöille ja päälliköille ilon ja riemun hetki, minulle oli se surun ja onnettomuuden. Väestön hurratessa laivat komeasti luistivat veteen, liput nostettiin ja tuhatkertaiset ilohuudot kaikuivat. Samalla näen kauhistuksella vanhemman poikani putoavan alas korkealta telineeltä, johon hän oli kiivennyt katselemaan laivain lykkäämistä. Kiiruusti riensin hänen luokseen. Siinä makasi pieni poikani vähissä hengin, pahasti loukkaantuneena. Varovasti kannoin hänet kotia ja laskin vuoteelle. Kaikki huoleni, kaikki varovaisuuteni jolla olin lastani hoitanut, — mitä olivat ne auttaneet? Vahingon veräjälle ei kukaan pääse. Vuoteen ääressä istuin, kunnes sammuva henki oli ruumiin jättänyt. Murheesta käännyin sairaaksi ja olin muutaman päivän vuoteen omana.
Mutta aika ja työ parantavat kipeimmät kin haavat. Nyt oli meillä taas kolme laivaa tekeillä. Minulle sillä tavoin lisättiin työtä, mutta palkkaa oli myöskin lisätty sadalla ruplalla. Tämä palkan lisäys oli ikään kun voidetta voimilleni. Vaikka armottomasti oli työtä, ei se lainkaan rasittavalta tuntunut. Työväen kanssa olin myös suuresti tyytyväinen; he olivat ahkeroita ja taitavia, eivätkä koskaan uppiniskaisuudella pahoittaneet mieltäni.
Nuorempi ja tästä pitäen ainoa poikani oli nyt tullut koulu-ikään. Vein hänet taas edellisiä jälkiä kaupunkiin. Tämä poikani kuitenki oli aivan toista luontoa veljestään, — irstas ja taipuvainen kaikkeen pahaan, sekä halutoin järjelliseen työhön. Pahat juonensa usein toivat mieleeni hänen todellisen syntyperänsä ja ajattelin silloin aina: ”raukka sinä olet perinyt krivallin luonnon!” Vuoben koulussa oltuaan, ei hän ollut mitään oppinut. Tulipa toinen vuosi, niin laitoin hänet uudelleen kouluun. Mutta viikon muutaman kuluttua laitettiin hän sieltä tykkenään pois. Kun läksin kuulemaan syytä, vastattiin: ”se on niin pahajuoninen, ettei sitä voi täällä pitää”. Panin hänet nyt käsityöläisoppiin, mutta ei häntä kukaan tahtonut kauan pitää. ”Mitä sinusta raukka tulee?” kysyin häneltä huolellisna. Mutta siihen ei hän koskaan mitään vastannut.
Aikaa oli kulunut noin neljä vuotta, kun yhtiö osti kruunulta suuren metsäpalstan, jossa oli paljon sahatukiksi kelpaavia puita. Sentähden aikoivat he rakentaa höyrysahan noin kolmen peninkulman matkan laivain rakennus-paikalta, erään lahdelman rannalle. Tätä lahtea täytyi minun erään toisen miehen keralla lähteä tarkastamaan. Tämä oli vaikea toimi, sillä nyt oli kevät talvi, eikä tällä paikalla ollut edes tietäkään. Vastarintaa ei kuitenkaan auttanut tehdä. Noin 5 eli 6 virstaa rannalta oli hylkeen pyytäjäin asunto, jossa otin asuntoni. Talon-väkeä tosin oli neljä henkeä, mutta vierasvaraisesti antoivat he kuitenki meilleki sijaa ainoassa huoneessaan. Tultuani rannalle, huomasin lahdelmassa käyvän kovan virran ja jäitä kulkevan ainiaan, suurempia ja pienempiä kappaleita. Lahden toisella sivulla oli pitkänlainen niemi, johon mielittiin saha rakentaa niin syvälle mereen, että laivat voisivat päästä aivan sahan sivulle. Isäntämme, joka oli tullut meitä rantaan saattamaan, lupasi meille venheensä. Tämä oli vedetty maalle ja peitetty huolellisesti, jonka tähden saimme paljon työtä tehdä, ennenkuin sen saimme veteen. Kuu tässä viimeinki onnistuimme, läksi ukko pois jälleen, mutta lupasi iltasella tulla meitä hakemaan. Me panimme nyt ankkurit ja luoti-rihmat venheesen ja mentiin jonkun verran matkaa rannasta. Nyt laskin luotini mereen ja oli siinä arviolta noin 8 syltä vettä. Syvyydestä ei kuitenkaan voinut varmaa tietoa saada, sillä virta tahtoi viedä nuoraa; mutta tärkeämpi tutkittavamme olikin, jos kiviä löytyi tahi ei. Suuret jäät, jotka uiskentelivat lahdessa tekivät olomme hankalaksi ja estivät paljon työtämme. Nuora kävi aivan jäiseksi ja kuitenki täytyi sitä koko pitkän päivän pidellä paljain käsin. Illemmalla alkoi vilu ja nälkä rasittaa meitä ankarasti. Mutta silloinpa jo ilmestyi isäntämmekin ystävälliset kasvot rannalla. Emmepä viivytelleet kotia lähtöä. Ihmeemme ja ilomme oli suuri, kun muhkea peuran paisti höyrysi täällä vastaamme.
Syötyämme aloin ukolle valitella vaivojamme ja vakuutin nyt joutuneeni semmoiseen työhön, johon ainoastaan suurimmat pahantekiät oli pantavat.
”Sinulle mahtanee se olla vaikeata,” puhui ukko tyyneellä mielellä, ”mutta minä en sitä minäkään pitäisi.” Hän alkoi nyt kertoa minulle elämänsä merkillisistä vaiheista ja monista vastuksistaan hylkeen pyyntö matkoillaan. Varsin vähäpätöisiä olivat minun kohtaloni verrattuina hänen kokemuksiinsa.
Noin kaksi viikkoa olimme tällä tavoin työskennelleet ja ainoastaan pieni ala oli enään tarkasteltavaa. Tämän toivoimme jo päivässä saavamme selville. Mutta ”Jumalass’ ovat onnen ohjat, Luojassa lykyn avaimet” sanoo sananlasku. Toverini oli kiinnittänyt ankkurin nuoran venheen kokkaan, eikä pitänytkään varalta, vaan antoi suuren jään tulla nuoran päälle. Venhe kohta meni nurin ja kumpikin putosimme mereen. Toverini kuitenki sai kiinni eräästä laudasta, joka oli venheessä, vaan minä polonen sain pysytellä itseäni jään syrjässä. Virta vei toverini ennen mainittua niemeä kohden johon hänen onnistui piankin päästä maalle.
”Nyt laitat minut menemään ijankaikkisuuden tietä,” huusin hänelle. Han ei vastannut mitään, vaan läksi juoksemaan pitkin rantaa. Minä koin päästä jään päälle, mutta suuri turkkini esti minut siitä. Hetken päästä juohtui suuri puukkoni mieleen, joka tupessa oli vyölleni kiinnitetty. Tämän onnistuin saada käsiini, ja kohta olin sen avulla kiivennyt jään päälle. Muta mitäpä auttoi tämä, kun ranta oli niin kaukana, ettei millään ehdolla voinut sinne uimalla päästä, ja muusta pelastuksesta ei mitään toivoa ollut! Tuuli yltyi yltymistään ja laineet kävi jään yli, jossa istuin ja värisin vilusta. Kuolema oli kaikkialla silmieni edessä, enkä enään miettinytkään pelastuskeinoja. Mutta äkkiä alkoi edessäni hohtaa maa hylkeen muotoisena ja samalla toivon kipinä syttyi rinnassani. Virta vei jäätä täyttä vauhtia maata kohden. Mutta kuta lähemmä jouduin maata, sitä vähemmäksi myös kävi virta, ja melkoisen matkaa olin vielä rannasta, kun jo huomasin, ettei jää allani enään liikkunut lainkaan.
(Jatk.)