Merimies G. Lundströmin muistelmia/14

Osa 13

Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A.

Osa 15

Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 1.5.1875, nro 18, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio.

Merimies G. Lundslrömin muistelmia. (Jatkoa viime numeroon.)

Ilma oli yhä sumuinen ja sade ei näyt­tänyt lakkaavan. Läksimme kuitenkin heti katselemaan saaremme luontoa. Se ei näyt­tänyt varsin rikkaalta. Koko saarella ei kas­vanut ainoatakaan puuta ja ainoastaan yhden pienen lähteen silmän löysimme, jossa oli huononlaista vettä. Tämä meille kuitenkin oli suuresta arvosta.

Kun muutaman päivän kuluttua myrsky taukosi ja ilma hiukan selkeni, läksimme taas­kin etsimään laivan jäännöstä. Mutta sitä ei enään ollutkaan sillä paikalla, johon sen olimme jättäneet. Soudettuamme jonkun ai­kaa sinne tänne, huomasimme kaukaa mustan esineen, jota kohden heti kiirehdimme. Se oli laivamme maston pää, joka näytti lai­van olevan melkeen syrjällään. Tällä koh­dalla oli 25 syltä vettä, jonka tähden emme voineet laivasta mitäkään irti saada. Lähi­seuduilla löysimme kuitenkin irtonaisia puu­kappaleita, jotka nähtävästi olivat lähteneet laivan pohjalta. Niistä huomasimme lai­vamme olevan pahasti rikki. Puut olivat saarellamme suuresti tarpeelliset, jonka tähden ne tarkkaan keräilimme veneesemme.

Ei auttanut muu, kuin tehdä olomme saa­rella niin vähän hankalaksi kuin suinkin. Omin voimin emme täältä voineet pelastua, sillä saaremme oli yksinäinen ja varsin kaukana asutuista maista. Hataroilla venheillämme olisi hukkuminen tämmöisessä ilman-alassa ollut varma.

Puita ei saatu sen vertaa, että olisi voitu minkäänlaista huonetta kyhätä. Kaivoimme sentähden maahan kuoppia joiden katoiksi ke­räilimme turpeita ja muuta roskaa, ett’ei sade läväissyt. Leivinuunista oli meillä pula, sillä saarella ei löytynyt kiviä lainkaan. Vii­mein löysimme kuitenkin pitkän matkan päästä huonoa savea, josta suurella työllä saatiin uuni kokoon.

Nyt pidettiin ruokatavaran jakoa. Kun tätä säästäväisesti syötäisi, laskettiin sen kestävän meille kahdeksaksi kuukaudeksi. Jo­kaiselle annettiin yhden verran ja niin, että juuri henki pysyi. Enin oli meillä jau­hoja ja lihaa. Leipoma-uuniin keräilimme pitkin rantoja tuulen tuomia puita, joilla saimme leivät paistetuiksi. Kaloja pyydettiin myöskin, ehkä niitä oli varsin vähän ja ne­kin niin huonoja, ett’eivät suinkaan olisi maittaneet, ellemme olisi niin nälkäisiä olleet.

Kun tavara-laiva oli lähetetty Sitkasta saarille, odoteltiin sitä tavallisesti kolmen kuukauden kuluttua takasin. Ellei sitä silloin kuulunut kotia, varustettiin toinen laiva samalla tavaralla ja lähetettiin samoja jäl­kiä, sillä, jos edellinen laiva olisi joutunut hukkaan, olisivat saarelaiset joutuneet puut­teesen. Tähän panimme nyt kaiken toivomme pelastuksesta.

Kolmen kuukauden kuluttua varustimme suuremman venheemme korkealla puulla, jonka nenässä oli lippu, ja aina, kun vaan oli kir kas päivä, soutelimmme sillä niin kaukana ym­päri saarta, kuin suinkin uskalsimme. Jok’­ainoa aamu toi uuden toivon, jonka ilta aina muserti.

Päivät kuluivat, viikot vierivät, vaan pelastusta ei kuulunut. Neljäs kuukausi jo kului, — jopa meni viideskin. Pelastuksen toiveet rupesivat jo häviämään. Nyt oli jo marraskuun loppupuoli ja talvi läheni pitkillä askeleilla.

(Jatketaan.)

Osa 13

Osa 15