Merimies G. Lundströmin muistelmia/15

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa 14 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 16
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 8.5.1875, nro 19, s. 2–3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


—Nyt olimme jo viisi kuukautta ummel­leen olleet saaressa. Aina enemmän vaipui toivomme, aina synkeämmäksi muuttui mie­lemme.

Eräänä kirkaana päivänä läksimme taas­kin kahdeksan henkeä ynnä katteinin kanssa venheellä kiertelemään saartamme. Olimme kaikki äänettömiä, alakuloisia, toivottomia. Hiljaisuus, — syvä, toivoton hiljaisuus val­litsi kaikkialla.

— Vaan kuule! — eikö ollut se jysähdys, tai oliko se ainoastaan korviemme hairahdus? Ilkkuiko luonto meidän onnettomuuttamme? Hengähtämättä kuuntelimme hetken. Jo taas­kin kuulimme kaikuna saman jysähdyksen saa­resta. Oi selittämätön ilo ja riemu, kun toivon ensimäinen kirkas säde lankeaa epäilyksen synkkään pimeyteen. Tuo ääni oli kun olikin kanuunan laukaus ja varmaksi tiesimme myöskin samalla, että se laiva, josta tykki oli lauaistu, oli juuri meitä etsimässä. Mutta varmaksi emme vielä vomeet arvata, millä suunnalla laiva oli. — Tuli uusi tuska ja pelko, jos tuo kauan odotettu ja toivottu ei meitä löytäisikään, vaan menisi sivuitse. Jännitetyllä tarkkuudella, tykkivillä sydämillä kuuntelimme, eikö uusi jysähdys ilmoittaisi meille laivan joko etenemistä eli lähenemistä. Hetken kuluttua, jopa taaskin kuului jysäh­dys ja tällä kertaa — oi sanomaton riemu! —paljoa kovemmin ja selkeämmin. Siitä tie­simme laivan meitä lähenevän. Nyt kuului laukaus laukauksen jälkeen ja kun nyt voimme päättää laivan suunnan, aloimme uusilla te­roitetuilla voimilla soutaa sitä kohden. Kun luulimme olevamme tarpeeksi likellä, lauka­simme mekin pyssymme, antaaksemme laivalle meistä tietoa. Eipä pitkää aikaa kulunut­kaan, ennenkuin musta pilkku ilmaantui tai­vaan rannalle. Se suureni suurenemistaan ja nyt jo huomasimme mustan savu-pilven kohoavan ylös taivasta kohden. Se oli siis höyrylaiva.

Vihdoin ja viimein jo seisoimme laivan kannella. Se oli todellakin meidän haku­laivamme, joka jo puolitoista kuukautta oli meitä etsinyt. Ensimäinen työ laivalle pääs­tyämme oli — juoda raitista hyvää vettä. Järestään oli laiva, seuraten jälkiämme, käy­nyt samoilla neljällä sijoitus paikoilla kuin mekin, vaan viidennelle tultuaan, kuulivat ett’emme siellä olleetkaan käyneet. Tästä siis tiesivät jotakuinkin suunnan, missä olimme kadonneet. Kun tällä välillä kuitenkin oli paljon autioita saaria, eivät he meitä niin pian voineet löytää. Kaksi kertaa olivat he koittaneet lähestyä meidänkin saarta, vaan kummallakin kerralla esti sakea sumu heitä pääsemästä likitienoillenkaan. Vasta nyt kolmannella kerralla tämä onnistui, kun oli kirkas ja selkeä ilma.

Nyt lähdettiin laivan keralla niin lähelle saarta, tuin suinkin pääsimme. Väki seisoi rannalla odottaen ja riemuten. Olivat he ilosta milt’ei kuolla. Rokkapata kiehui tulella pa­rastaikaa, vaan sitä ei kukaan muistanut katsoa, ennenkuin vihdoin paha käry ilmaisi herneet jo palaneen pohjaan. Sitä ei kukaan nyt surrut. Nyt kiiruulla keräiltiin ruoan jäännökset ja kaikki kapineet ja lähdettiin lai vaan. Sen jälkeen täytyi vielä viedä ruo­katavaraa yhteen sioitus-paiktaan ennenkuin pääsimme kotia.

Vihdoin miimein pääsimme kolonian ran­taan. Laivasillalla oli jo päämies meitä vastassa. Kuullessaan miten laivallemme oli käynyt, pyörähti hän kantapäillään ja läksi sanaakaan virkkaamatta pois.

Oliko vaimoni iloinen, että vielä olin hen­gissä ja palasin hänen luoksensa? En tiedä — ei hän siltä ainakaan näyttänyt. Hänen kylmyytensä oli kuin ikuinen jää,jota ei au­ringon lämpimimmätkään säteet voineet su­lattaa.



Kahdeksas Luku.

Parin päivän kuluttua varustettiin seili­laivaa matkalle Honoluuluun, Sandviikin saarilla. Sieltä aiottiin, näet, ostaa laiva, jota tarkastamaan minua vaadittiin mene­mään. Eipä se näyttänyt vaimonikaan mieltä liikuttavan, että näin pian olin jälleen mat­kalle menemä, — läksin siis mukaan.

Lastina oli meillä kaloja, jotka olimat kuin Suomen lohet, ja joita saarien asukkaat ra­kastivat syödä. Kuukauden purjehdittuamme saavuimme Honoluuluun, jossa heti kuulus­telimme myötäviä laivoja. Näitä ei tällä kertaa sattunut olemaan kun yksi ainoa, joka hiljakkoin oli maalattu erittäin kauniin näköi­seksi. Menimme tätä tarkastamaan. Väänsin rei’än yhteen kohtaan ja näin että laiva oli varsin laho. Kaupasta ei niinmuodoin mi­tään tullut, koska laiva vielä päätteeksi oli sangen hintavakin. Nyt aloimme kalojamme kaupitella. Useampia kauppioita tulikin tar­kastaan tavaraamme, ja erään tämän seudun kauppiaan kanssa oli kauppa syntymäisillään, kun vieras kauppias sattui tulemaan samaan liittoon. Tämä tarjosi meille tuhannen taa­leria enemmän, ja tietysti annoimme kalat hänelle.

Kun laiva oli kaloista kuitti, niin pää­simme yhden päivän aiaksi kaupunkia katsele­maan. Kohta kaupunkiin tultuani tuli ka­dulla vastaani entinen kuvernöörin palvelia, joka, miten edellä on kerrottu, kokin kanssa karkasi Sitkasta.

”Ahaa veijari, täällälö sinä olet!” oli ter­vehdykseni, johon hän nauraen vastasi:

”Ka niinkuin näet.”

”No mitä miehelle kuuluu sitte kun vii­mein Sitkasta karkasi?”

”Tule sisään tänne, niin saat kuulla.”

Näin sanoen vei hän minut erääsen ra­vintolaan, jossa sitte kertoi matkansa kum­malliset vaiheet.

Sitkasta eli uuden Arkankelin satamasta lähdettyään, olivat he pari päivää purjehti­neet hyvällä myötä-tuulella melkoisen mat­kan; mutta sen jälkeen tuli viikkokautinen kova vasta-tuuli, joka ajoi heidän pienen venheensä tykkenään pois koko matkan suun­nasta. Nyt rupesivat jo ruoka- ja juoma­tavaransakin päivä paivältä vähenemään, vaikka kyllä koettivat säästämällä syödä. Viimein oli heillä ainoastaan yksi leipä ja hiukan vettä jälellä. Sen lisäksi olivat he niin sekaantuneet laskuissaan, ett’eivät lain­kaan tietäneet, missä olivat, ainoastaan poh­joisen ja etelän näytti heille oiva kompas­sinsa. Nyt katselivat he jo monasti kuole­mata silmästä silmään ja tuumimat, eikö olisi parasta viskautua tuonne alas meren syvyy­teen, siellä pikaisen kuoleman saavuttaakseen, ennenkuin valmistauta nälän ja janon hir­muista ja pitkällistä kuolemata kärsimään. Illoin ottivat he aina purjeet pois, antaen veneen olla oloansa ja makasivat yönsä kuo­leman sekaista unta; mutta aamuin virkis­tytti pikkuinen toivon kipinä heitä taaskin sen verran, että uudelleen panivat purjeet päälle ja antoivat venheen kulkea etelää koh­den. Eräänä aamuna näkivät he vimeinkin laivan tulevan vastaansa. Tämän he ensin pelkäsivät olevan yhtiön laivoja, sillä näitä tiesivät yhden olevan juuri tulossa San­Franciscosta. mutta lähemmäksi tultuaan, huomasimat sen olevankin englantilaisen.

”Mitä miehiä olette?” kysyttiin laivasta.

”Olemme kalamiehiä”, vastasivat karkurit[.]

”Valetta! Te olette karkuria Venäjän amerikalaisesta siirtomaasta.” Näin jyrkkään puheesen ei käynyt muuta kun myöntäminen.

”Tahdotteko tulla laivaan?” kuului uu­delleen kysymys laivasta, johon karkurimme vastasivat:

”Kyllä tulisimme.”

Laivasta laskettiin nyt nuora-raput alas, joita myöden pääsivät ylös laivaan, johon myöskin heidän veneensä nostettiin. Karku­laiset vapisivat ja pelkäsivät heitä nyt vie­tävän Sitkaan takaisin. Eivät kuitenkaan sa­nallakaan tohtineet totisilta pelastajiltaan siitä kysyä. Satamaan tultuansa kuulivat olevan­sa eräässä Englannin omistamassa saaressa Sitkan ja San-Franciscon välillä. Seu­raavana päivänä läksi tästä satamasta eräs laiva San-Franciscoon ja karkurit saivat kat­teininsa luvan lähteä tämän mukaan. Ven­heestään ja muista kapineistaan saivat he vielä lisäksi kaksi puntaa rahaa. Nyt olivat miehet mielissään, kun niin hyvillä ehdoilla Vapaiksi pääsivät.

Pari viikkoa purjehdittuaan, tulivat he onnellisesti perille, ja menivät erään miehen tykä, jossa merimiehet tavallisesli asustivat. Tämä oli ystävällinen ja lupasi toimittaa heidät johonkuhun laivaan. Eivät he aa­vistaneet, kuinka suuren kavaluuden tämä ystävällisen kuorensa alla kätki.


(Jatket.)