Merimies G. Lundströmin muistelmia/2. luku
| Ensimmäinen luku | Merimies G. Lundströmin muistelmia Toinen luku Kirjoittanut T. A. |
Kolmas luku |
Päivät kuluivat, vuodet vierivät. Kesät olin minkä missäkin merimiehenä, talvet oleskelin joutilaana niinkauan ainakin kun rahoja kesti, vaan kun ne loppuivat, koetin halon hakkuulla henkeäni elättää. Elämäni ei toki antanut mitäkään tyydytystä ja alituisia tunnon vaitvoja koetin aina hetkeksi tukahduttaa —viinalla. Tämän lääkkeen kehnouden kyllä jokainen tuntee.
Olinpa niin eräänä talvena joutunut Pietariin ja tapasin täällä vanhan tuttavan merimiehen, joka miten minäkin oli jäänyt joutilaaksi. Kaikenlaisia juteltuamme syntyi seuraava keskustelu välillämme:
”Etkö lähde kanssani kanssani Amerikaan?” kysyi tuttavani.
”Nytkö talvella?”
”No niin!”
Tästä minulle pitkät tuumat, mutta sanoinpa viimein: ”Vie Jumala minne viet, kun et vaan kotia vie. Tähän elämään olen niin tuskaantunut että siitä kernaasti luovun. Ehkä paranee tuo siellä.”
”No hyvä!” vastasi toverini ”huomena lähdetään kaupan tekoon ja sitte parin päiwän perästä matkalle.[”]
Seuraavana aamuna läksimme ilmoittamaan itsiämme niille herroille, jotka pestasivat miehiä Venäjän siirtomaahan Sitkassa. Toverini, joka osasi Venäjän kieltä, toimitti minunkin asiani, ja käski vaan tulemaan pöydän tykö, sekä kirjottamaan nimeni erään kirjotuksen alle. Tämän kun olin tehnyt, annettiin minulle 5 ruplaa rahaa ja toverini ilmoitti kahden päivän perästä lähdettävän matkalle.
Nyt oli siis tullut päivä,jolloin vanhat olot oli jätettävät, selkä käännettävä sivistyneelle maailmalle ja pyrittävä eteenpäin tuntemattomaan maahan, tietymöttömiin oloihin, kamppailtawa ennen aavisamattom[ien] hankaluuksien kanssa. Matkalle lähtiessä annettiin jokaiselle suuri turkki ja isot saappaat. Meitä oli kolmekymmentä kuusi siirtolaista ja kolme päällikköä, jotka hoitivatjärjestystä. Huolimatonta joukkoa kun oltiinkin, olivat kunnolliset johtajat välteettömän tarpeen ja juuri senlaiset osaantuivat johtajamme olemaankin. Eivät he säikähtäneet ihmisen ikää eikä kokoa, vaan antoivat keppiä tottelemattomalle, niin kuin siihen aikaan vielä oli tapana tehdä.
Siihen aikaan ei Venäjällä vielä ollut rautateitä, jonka vuoksi meidän tuli matkata hevosella. Kolme miestä pantiin kuhunkin rekeen ja reen eteen kaksi hevoista. Seuramme oli parhaasta päästä[ ]mitä huonointa. Useimmat olivat suurimpia pahantekiöitä, jotka kehuen kertoivat urotöitään. Eräs Markoff niminen mies oli toki kaikista julmin. Näkönsäkin jo kamoksutti ja peloitti arkaluontoista. Suureen ja vahvaan vartaloonsa liittyi karkea, jylisevä ääni ja hirvittävän rumat kasvot, joiden kolkkoutta suuret arvet huulissa eivät suinkaan vähentäneet. Kerran kysyi joku häneltä, missä hän oli huulensa turvottanut.
”Jumalata minä siitä kiitän,” vastasi Markoff.
”Kuinka sinä häntä siitä kiität, kuinka hän sinulle on pahaa tehnyt?”
”Kukin saa ansionsa jälkeen. Antoipa hän kerran minulle tavallisesti rahaakin.”
Nyt alkoi Markoff kertoa seuraavaa:
”Minä olin Isakin kirkkoa rakentamassa. Meitä oli viisikymmentä miestä yhden päällikön johdannon alla. Meillä oli erittäin rahan antaja, joka meille maksoi palkan. Eräänä päivänä,kun palkkaa piti annettaman, läksin minä kahta tuntia ennen työn lakkaamista rahan antajan tykö, ottaen hyvän aseen nuttuni alle. Arvasin, näet, että hän parastaikaa jakaa rahoja joka miehelle valmiiksi. Nöyrimmästi pyysin minä anteeksi ja rukoilin saada palkkani nyt kohta, sillä äitini oli muka kuollut ja minun oli heti häntä hautaaminen. Tätä puhetta pitkittäessäni, astuin häntä likemmäksi ja kun olin tullut niin lähelle, että luulin aseeni ulottuvan, sieppasin sen silmänräpäyksessä nuttuni alta ja paukahutin häntä päähän. Hän samassa meni lattialle pitkäkseen. Minä kokosin rahat nuttuni helmaan ja läksin pois. Kun olin rahat saanut piiloon, tulin jälleen työpaikalle, josta olin ainoastaan kymmenen minuttia ollut pois. Kukaan ei ollut toimistani mitään huomannut. Kun työaika loppui, mentiin miehissä palkkaamme saamaan, vaan silloin näimmekin rahan antajan makaavan hengetöinnä lattialla. Kaikki surivat ja ihmettelivät tapausta ja minä surin ja ihmettelin myös.
Jonkun ajan olin vielä työssä, mutta sitte rupesin rahojen kanssa elämään. Niillä saikin poika herrastella kokonaisen vuoden. Kun rahat loppuivat, tuntui vaikealta ryhtyä työhön. Panimme sentähden tuumamme yhteen erään toisen miehen kanssa ja menimme ison maantien varrelle väijymään matkustavia. Täällä asettausimme eräälle autiolle kohdalle, jossa oli pitkä matka kylän mäliä. Eräänä päivänä näimme etäältä vaunut, joiden edessä oli kaksi hevoista, lähestyvän. Päätimmepä käydä näiden kimppuun. Kun vaunut joutuivat likemmäksi, näimme iloksemme niissä olevan ainoostaan kaksi miestä, joista toinen istui kuskilla, toinen vaunujen perässä. Kuomi oli alas laskettu. Vaunujen jouduttua kohdallemme juoksimme toverini kanssa esille ja pidätimme hevoiset. Toverini piti hevosia kiini ja minä menin herran tykö, joka, miten kuskikin, näytti olevan sangen tyyneellä mielellä. Kohteliaasti kysyi hän minulta, mitä oikeastaan tahtoisin, johon lyhyesti vastasin: ”rahaa.” ”Kuinka paljon?” kysyi hän. ”Jospa nyt saisin noin 50 ruplaa,” tuumin minä. Sanaakan virkkaamatta otti hän povitaskustansa kukkaron, josta antoi minulle anotun summan. Tähän sanoin hänelle nöyrän kiitoksen. Herran kanssa oltiin nyt selvillä, mutta ei kuskin. ”Koska olette noin sopusia miehiä matkustavia kohtaan,” puhui kuski, ”niin minäkin annan puolestani hyvän ryypyn.” Samalla haperoitsi hän istuimensa alta ja veti sieltä esiin rommipotun. Minä lähestyin, otin ryypyn ja annoin kiittäen potun hänelle takaisin. ”Odota hetki”, sanoi hän, niin saatpa vielä hyvän sakuskankin.” Vaan tuo veijari sieppasikin istuimensa alta suuren ruuviavaimen ja samassa silmänräpäyksessä lyödä pamautti hän minua sillä vasten suuta, niin että menin kuperikeikaa. Nyt ottivat he rahat pois ja ajoivat matkoihinsa. Kun siitä vähitellen aloin tointua, tuli toverinikin pakomatkaltansa ja ihmetteli hirmuista näköäni. Kasvoni olivat veressä, kaksi hammasta[ ]oli irroillaan suussani ja huulet kaikki palasina. Sanoin itselleni: ”ryyppy oli hyvä, mutta sakuska parempi.” Päätin nyt jättää tämän ammatin, sillä ensimmäisestä yrityksestäni jo sain kantaa ikuisen muistin. Kaksi hammasta menetin ja huuleni jäimät tänlaisitsi.”
”Sinä lurjus”, sanoivat toiset. ”Jumalatako sitte kaikesta tästä syytät?”
”Ellei Jumala sitä olisi sallinut, niin ei se niin olisi tapahtunut.”
Tästä kertomuksesta jo arvaa, minkälaista joukkoa seuramme oli, ehkä myöntää kuitenkin täytyy, että Markoff oli kaikista kolkoin. Laulua rakasti hän kumminkin suuresti ja olikin siinä erinomaisen etevä. Monta hetkeä ilahdutti hän vaivaloisella matkallamme laulunsa kauniilla säveleillä.
Matkustus kävi kokolailla hyvin niinkauvan kun oltiin Europan puolella. Tosin eivät muutamissa pienemmissä kylissä laskeneet meitä sisään, kun luulivat meidän oleman Sipiriaan vietäviä vankia, mutta ylipäätään kohdeltiin meitä kuitenkin ystävällisesti. Eräässä kylässä eivät milläkään ehdolla tahtoneet päästää sisälle, kävipä niin pitkälle, että täytyi meidän tehdä väkinäinen, sillä yö tuli päälle ja pitkä oli taival seuraavaan kylään. Aamulla kun piti lähdettämän, eivät tahtoneetkaan antaa meille hevosia. Näitä ei käynyt väkisin ottaminen, sillä kylässä oli paljon miehiä, emme olisi heitä voittaneet. K[u]inka siinä sitte tuumailtiin, niin rupesivatkin kyläläiset meihin jo suostumaan, ja antoivat ei ainoastaan hevoset, vaan vieläpä ryypynkin joka miehelle.
Tultiinpa siitä vihdoin niin pitkälle, että maantiet loppuivat ja miesten täytyi nousta hevosen selkään. Kahta miestä päälle tuli kolme hevoista, joista yksi kuljetti kapineita. Tämä näytti meistä alussa kovin surkeelta. Kun ensimmäinen päivä oli kuljettu selkähevosella, ei ehdittykään kylään yöksi, vaan täytyi asettautua taipaleelle, kirkkaan taivaan alle yötä viettämään. Tästä tultiin varsin pitkiin tuumiin ja näyttipä jo huoli valtaavan miesten mielet. Mutta Markunoff oli aina iloinen poika, ja kun nytkin päällikkö huusi: ”no Markunoff, kuinka nyt laulun laita on?” alkoi Markunoff heti jylisevällä äänellä pajattamaan. Siihen eivät voineet muutkaan olla ryhtymättä ja vähitellen oli kaikilta surutuumat hajonneet.
Kovin oli vaivaloinen matkamme Aasian mantereella. Eräästä kylästä lähties. sämme, alkoivat kyläläiset asetella harvaksi kudottua vaatetta kasvojemme verhoksi. Kun muutamat vastustaen kysyivät tämän merkitystä, selvittivät kyläläiset seuraavalla taipaleella olevan vaarallisia paarmoja, joiden pureminen matkaansaattaisi kuoleman taudin. Antoivatpa vielä luudatkin käteemme, joilla torjuisimme niitä pois hevoisista. Eipä monta virstaa mentykään, ennenkuin jo huomattiin puhe todeksi. Kun tämmöinen paarma sai purruksi hevoista, nousi siihen äkkiä suuri pauku, karva lensi samalla pois ja hevoselta pääsi surkea huuto. Ehkä olisikin se vienyt hengen, jos vaan olisi ihmisen ihoon päässyt, ainakin olisi siitä hyvin kiepeäksi tullut.
Sinä päivänä ei ennätettykään kylään, vaan täytyi yöpyä erään järven rannalla Tämä järvi oli vielä jäässä, vaikka jo oli sydän kesä. Luuultavasti se harvoin, jos koskaan sulikaan. Jää varmaankin oli suureksi kauhuksi paarmoille, koska eivät järven läheisyydessä metä vaivanneet, eivät myöskään aamulla jään yli matkaessa[.] Mutta kun oltiin tuon kotoisan järven toiselle puolelle päästy ja ehditty vähän matkaa rannasta, niin jopa paarmatkin olivat meitä vastassa. Nyt seurasivat he meitä muutamia virstoja kunnes jäivät tykkenään.
Mutta tuskinpa olimme yhdestä pulasta päässeet, ennenkuin jo toinen eteen tuli. Samana päivänä jouduimme nimittäin semmoisen hirmupaikan tykö, josta eteenpäin pääseminen näytti tuiki mahdottomalle. Siinä oli vesi syönyt kahden vuoren väliin kammottaman syvän kolon, josta pimeys vaan ammotti vastaamme ja ainoastaan veden kaukainen humiseminen antoi aavistusta jyrkkyyden hirveästä syvyydestä. Tämän jyrkkyyden yli ei ollut rakennettu mitään siltaa, vaan ainoastaan suuri puu kaadettu vuoren toiselta reunalta toiselle ja puun päällys puolta veistetty vähä tasaiseksi. Rohkeimmatkin meistä pudistelivat epäillyksellä päätään ja selvittimät hevosen selässä varsinkin oleman mahdottoman tästä mennä ylitse, mutta jalkasin tahtovat he muka koettaa. Tätä kuitenkin päälliköt ja kyytimiehet vastustivat, sanoen: ”jalan käyden te voitte siitä pudota, mutta jos vakavasti istutte hevosenne seljässä, niin pääsette kunnialla ylitse, sillä hevoset omat hyvin harjaantuneet siitä kulkemaan.” Vakavana lähtivät nyt kyytimiehet menemään ylitse ja päälliköt heti heidän perässään. Miehet rupesimat äänetöinnä katselemaan toisiansa, kysymys oli, kenen nyt tuli lähteä. Markunoff ei kauvan tuuminut, vaan aloitti iloisen loilotuksen ja läksi menemään. Tällä kertaa ei kukaan yhtynyt hänen lauluunsa, silmät ummessa seurasimme häntä vaan, yksi toisensa perään. Vaikka se kyllä mahdottomalta näytti, pääsimme kuitenkin kaikki onnellisesti ylitse. Joka ei sitä itse ole nähnyt, ei suinkaan uskoisi hevosen semmoisesta paikasta voivan ylitse mennä, varsinkaan ilman kengitä, mutta näillä hevosilla ei ole koskaan kenkiä ollut jaloissa.
Seuraava pysäyspaikka oli isonlainen Jekuuttien kylä. Täällä olimme yötä ja vaihetimme myöskin hevosia. Aamulla päivän valetessa, kun kylän miehet aikoivat lähteä meille hevosia hakemaan, töytäsi äkkiä koko hevoslauma pihaan. ”Nyt varmaankin on karhut taas olleet hevosten kimpussa,” puhuivat miehet, ”mutta vähät siitä, jos yhden eli kaksi ovat kaataneet, nyt onkin juuri lihat lopussa.” Eikä miehet olleet kiireissäänkän menemään hätään. Kun siitä vihdoinkin läksivät, olivat palatessaan mielissään vaan, kun karhu todenperään oli vääntänyt kaksi hevosta kyljelleen.
Siinä taas sälyttiin miehet ja tavarat hevosien selkään ja lähdettiin matkalle. Eipä monta virstaa päästykään, kun tuli joki vastaan, jonka ylitse matka oli jatkettava. Tässä miehille taas tuli yhtä pyöreät silmät kun edelliselläkin kerralla, sillä nyt ei ollut siltaa lainkaan. Tällä kertaa ei kukaan yrittänyt turvata omiin jalkoihinsa miten edellisellä kerralla, vaan pysyivät kannisti itse kukin hevoisensa seljässä. Hetken aikaa tuumailtua, komensi päällikkö jokaisen riisumaan saappaat ja nuo ”nimittämättömät” kappaleet jaloistaan sekä sitomaan ne niskaansa, etteivät kastuisi ja kielsi jyrkästi suitsiin kajoomasta hevosen jokeen astuessa. ”Kyllä hevoset osaavat mennä totutulla tavallansa,” sanoi kyytimies. Kun kaikki olivat valmiit, läksi kyytimies edellä, päälliköt hänen perästään ja näiden jälkeen Markunoff. Mutta Markunoff oli suuri mies ja helvonen painui hänen allansa niin sylvälle, että jo pelkäsimme vaipuvan näkymättömiin. Kuitenkin pääsi myös hänkin onnellisesti ylitse. Matka oli järjestetty siten, että kun yksi oli ennättänyt ylitse toiselle rannalle, niin silloin vasta sai lähteä veteen. Tulipa niin viimein minunkin vuoroni. Minä myös olin roteva mies, en kuitenkaan niin suuri kuin Markunoff. Kun olin tullut keskelle jokea, toi virta mukanansa suurta puuta, jonka latva sattui hevoseni kylkeen semmoisella voimalla, että olimme mennä nurin. Hevoseni erinomaista neroa ja voimaa saan kiittää henkeni pelastuksesta. Se käänsi itsensä heti aivan päin virtaa, kunnes puu oli mennyt sivuitsemme, ja koetti kaikella voimalla sotia virtaa vastaan. Kuitenkin olimme joutuneet koko lailla alaspäin tavallisesta matkasuunnasta ja kun vielä olisimme painuneet kolme syltä niin auttamatta olisimme olleet kuoleman omat, sillä siellä oli jo suuri kivikolu ja virta kävi kovasti. Ei myöskään olisi muut kerinneet tulla meitä pelastamaan. Kun kaikki olimme onnellisesti ylitse tulleet, jatkoimme taaskin matkaamme.
Kauvan saimme mieläkin jatkaa vaivaloista matkaamme, ennenkuin vihdoi jouduimme matkamme päähän Ochotskaan. Matkalla oli kulunut kappale toista vuotta. Ei kukaan meistä kuollut, ei kukaan edes kipeenä ollut, ehkä kyllä oli hankala matka ja usein kovat ilmat. Tästä tulee meidän kiittää päällikköämme, joka piti erinomaisen järjestyksen ja huolen kaikesta.