Merimies G. Lundströmin muistelmia/22

Wikiaineistosta
Osa 21 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 23
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 28.8.1875, nro 35, s. 2–3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa 32 numeroon.)


Aikaa oli kulunut noin neljä vuotta, kun yhtiö osti kruunulta suuren metsäpalstan, jossa oli paljon sahatukiksi kelpaavia puita. Sentähden aikoivat he rakentaa höyrysahan noin kolmen peninkulman matkan laivain rakennus-paikalta, erään lahdelman rannalle. Tätä lahtea täytyi minun erään toisen miehen keralla lähteä tarkastamaan. Tämä oli vaikea toimi, sillä nyt oli kevät talvi, eikä tällä paikalla ollut edes tietäkään. Vastarintaa ei kuitenkaan auttanut tehdä. Noin 5 eli 6 virstaa rannalta oli hylkeen pyytäjäin asunto, jossa otin asuntoni. Talon-väkeä tosin oli neljä henkeä, mutta vierasvaraisesti antoivat he kuitenki meilleki sijaa ainoassa huoneessaan. Tultuani rannalle, huomasin lahdelmassa käyvän kovan virran ja jäitä kulkevan ainiaan, suurempia ja pienempiä kappaleita. Lahden toisella sivulla oli pitkänlainen niemi, johon mielittiin saha rakentaa niin syvälle mereen, että laivat voisivat päästä aivan sahan sivulle. Isäntämme, joka oli tullut meitä rantaan saattamaan, lupasi meille venheensä. Tämä oli vedetty maalle ja peitetty huolellisesti, jonka tähden saimme paljon työtä tehdä, ennenkuin sen saimme veteen. Kuu tässä viimeinki onnistuimme, läksi ukko pois jälleen, mutta lupasi iltasella tulla meitä hakemaan. Me panimme nyt ankkurit ja luoti-rihmat venheesen ja mentiin jonkun verran matkaa rannasta. Nyt laskin luotini mereen ja oli siinä arviolta noin 8 syltä vettä. Syvyydestä ei kuitenkaan voinut varmaa tietoa saada, sillä virta tahtoi viedä nuoraa; mutta tärkeämpi tutkittavamme olikin, jos kiviä löytyi tahi ei. Suuret jäät, jotka uiskentelivat lahdessa tekivät olomme hankalaksi ja estivät paljon työtämme. Nuora kävi aivan jäiseksi ja kuitenki täytyi sitä koko pitkän päivän pidellä paljain käsin. Illemmalla alkoi vilu ja nälkä rasittaa meitä ankarasti. Mutta silloinpa jo ilmestyi isäntämmekin ystävälliset kasvot rannalla. Emmepä viivytelleet kotia lähtöä. Ihmeemme ja ilomme oli suuri, kun muhkea peuran paisti höyrysi täällä vastaamme.

Syötyämme aloin ukolle valitella vaivojamme ja vakuutin nyt joutuneeni semmoiseen työhön, johon ainoastaan suurimmat pahantekiät oli pantavat.

”Sinulle mahtanee se olla vaikeata,” puhui ukko tyyneellä mielellä, ”mutta minä en sitä minäkään pitäisi.” Hän alkoi nyt kertoa minulle elämänsä merkillisistä vaiheista ja monista vastuksistaan hylkeen pyyntö matkoillaan. Varsin vähäpätöisiä olivat minun kohtaloni verrattuina hänen kokemuksiinsa.

Noin kaksi viikkoa olimme tällä tavoin työskennelleet ja ainoastaan pieni ala oli enään tarkasteltavaa. Tämän toivoimme jo päivässä saavamme selville. Mutta ”Jumalass’ ovat onnen ohjat, Luojassa lykyn avaimet” sanoo sananlasku. Toverini oli kiinnittänyt ankkurin nuoran venheen kokkaan, eikä pitänytkään varalta, vaan antoi suuren jään tulla nuoran päälle. Venhe kohta meni nurin ja kumpikin putosimme mereen. Toverini kuitenki sai kiinni eräästä laudasta, joka oli venheessä, vaan minä polonen sain pysytellä itseäni jään syrjässä. Virta vei toverini ennen mainittua niemeä kohden johon hänen onnistui piankin päästä maalle.

”Nyt laitat minut menemään ijankaikkisuuden tietä,” huusin hänelle. Han ei vastannut mitään, vaan läksi juoksemaan pitkin rantaa. Minä koin päästä jään päälle, mutta suuri turkkini esti minut siitä. Hetken päästä juohtui suuri puukkoni mieleen, joka tupessa oli vyölleni kiinnitetty. Tämän onnistuin saada käsiini, ja kohta olin sen avulla kiivennyt jään päälle. Muta mitäpä auttoi tämä, kun ranta oli niin kaukana, ettei millään ehdolla voinut sinne uimalla päästä, ja muusta pelastuksesta ei mitään toivoa ollut! Tuuli yltyi yltymistään ja laineet kävi jään yli, jossa istuin ja värisin vilusta. Kuolema oli kaikkialla silmieni edessä, enkä enään miettinytkään pelastuskeinoja. Mutta äkkiä alkoi edessäni hohtaa maa hylkeen muotoisena ja samalla toivon kipinä syttyi rinnassani. Virta vei jäätä täyttä vauhtia maata kohden. Mutta kuta lähemmä jouduin maata, sitä vähemmäksi myös kävi virta, ja melkoisen matkaa olin vielä rannasta, kun jo huomasin, ettei jää allani enään liikkunut lainkaan.

(Jatk.)