Merimies G. Lundströmin muistelmia/8. (9.) luku
| Kahdeksas luku | Merimies G. Lundströmin muistelmia Yhdeksäs luku Kirjoittanut T. A. |
Kymmenes luku |
| Luku on alkuperäistekstissä virheellisesti nimetty kahdeksanneksi luvuksi. |
Parin päivän kuluttua varustettiin seililaivaa matkalle Honoluuluun, Sandviikin saarilla. Sieltä aiottiin, näet, ostaa laiva, jota tarkastamaan minua vaadittiin menemään. Eipä se näyttänyt vaimonikaan mieltä liikuttavan, että näin pian olin jälleen matkalle menemä, — läksin siis mukaan.
Lastina oli meillä kaloja, jotka olimat kuin Suomen lohet, ja joita saarien asukkaat rakastivat syödä. Kuukauden purjehdittuamme saavuimme Honoluuluun, jossa heti kuulustelimme myötäviä laivoja. Näitä ei tällä kertaa sattunut olemaan kun yksi ainoa, joka hiljakkoin oli maalattu erittäin kauniin näköiseksi. Menimme tätä tarkastamaan. Väänsin rei’än yhteen kohtaan ja näin että laiva oli varsin laho. Kaupasta ei niinmuodoin mitään tullut, koska laiva vielä päätteeksi oli sangen hintavakin. Nyt aloimme kalojamme kaupitella. Useampia kauppioita tulikin tarkastaan tavaraamme, ja erään tämän seudun kauppiaan kanssa oli kauppa syntymäisillään, kun vieras kauppias sattui tulemaan samaan liittoon. Tämä tarjosi meille tuhannen taaleria enemmän, ja tietysti annoimme kalat hänelle.
Kun laiva oli kaloista kuitti, niin pääsimme yhden päivän aiaksi kaupunkia katselemaan. Kohta kaupunkiin tultuani tuli kadulla vastaani entinen kuvernöörin palvelia, joka, miten edellä on kerrottu, kokin kanssa karkasi Sitkasta.
”Ahaa veijari, täällälö sinä olet!” oli tervehdykseni, johon hän nauraen vastasi:
”Ka niinkuin näet.”
”No mitä miehelle kuuluu sitte kun viimein Sitkasta karkasi?”
”Tule sisään tänne, niin saat kuulla.”
Näin sanoen vei hän minut erääsen ravintolaan, jossa sitte kertoi matkansa kummalliset vaiheet.
Sitkasta eli uuden Arkankelin satamasta lähdettyään, olivat he pari päivää purjehtineet hyvällä myötä-tuulella melkoisen matkan; mutta sen jälkeen tuli viikkokautinen kova vasta-tuuli, joka ajoi heidän pienen venheensä tykkenään pois koko matkan suunnasta. Nyt rupesivat jo ruoka- ja juomatavaransakin päivä paivältä vähenemään, vaikka kyllä koettivat säästämällä syödä. Viimein oli heillä ainoastaan yksi leipä ja hiukan vettä jälellä. Sen lisäksi olivat he niin sekaantuneet laskuissaan, ett’eivät lainkaan tietäneet, missä olivat, ainoastaan pohjoisen ja etelän näytti heille oiva kompassinsa. Nyt katselivat he jo monasti kuolemata silmästä silmään ja tuumimat, eikö olisi parasta viskautua tuonne alas meren syvyyteen, siellä pikaisen kuoleman saavuttaakseen, ennenkuin valmistauta nälän ja janon hirmuista ja pitkällistä kuolemata kärsimään. Illoin ottivat he aina purjeet pois, antaen veneen olla oloansa ja makasivat yönsä kuoleman sekaista unta; mutta aamuin virkistytti pikkuinen toivon kipinä heitä taaskin sen verran, että uudelleen panivat purjeet päälle ja antoivat venheen kulkea etelää kohden. Eräänä aamuna näkivät he vimeinkin laivan tulevan vastaansa. Tämän he ensin pelkäsivät olevan yhtiön laivoja, sillä näitä tiesivät yhden olevan juuri tulossa SanFranciscosta. mutta lähemmäksi tultuaan, huomasimat sen olevankin englantilaisen.
”Mitä miehiä olette?” kysyttiin laivasta.
”Olemme kalamiehiä”, vastasivat karkurit[.]
”Valetta! Te olette karkuria Venäjän amerikalaisesta siirtomaasta.” Näin jyrkkään puheesen ei käynyt muuta kun myöntäminen.
”Tahdotteko tulla laivaan?” kuului uudelleen kysymys laivasta, johon karkurimme vastasivat:
”Kyllä tulisimme.”
Laivasta laskettiin nyt nuora-raput alas, joita myöden pääsivät ylös laivaan, johon myöskin heidän veneensä nostettiin. Karkulaiset vapisivat ja pelkäsivät heitä nyt vietävän Sitkaan takaisin. Eivät kuitenkaan sanallakaan tohtineet totisilta pelastajiltaan siitä kysyä. Satamaan tultuansa kuulivat olevansa eräässä Englannin omistamassa saaressa Sitkan ja San-Franciscon välillä. Seuraavana päivänä läksi tästä satamasta eräs laiva San-Franciscoon ja karkurit saivat katteininsa luvan lähteä tämän mukaan. Venheestään ja muista kapineistaan saivat he vielä lisäksi kaksi puntaa rahaa. Nyt olivat miehet mielissään, kun niin hyvillä ehdoilla Vapaiksi pääsivät.
Pari viikkoa purjehdittuaan, tulivat he onnellisesti perille, ja menivät erään miehen tykä, jossa merimiehet tavallisesli asustivat. Tämä oli ystävällinen ja lupasi toimittaa heidät johonkuhun laivaan. Eivät he aavistaneet, kuinka suuren kavaluuden tämä ystävällisen kuorensa alla kätki.
Samana päivänä palkattiin Bostoniin menevään suureen kauppalaivaan merimiehiä. Ehkä miehiä oli joutilaina kuin kirjavia kissoja, eivät he kuitenkaan saaneet täyttä määräänsä, sillä laivan komento oli mitä huonointa ja kelvotointa olla taitaa. Karkuritkin tulivat varoitetuksi siihen menemästä. ”Ei siihen laivaan mene muut kuin isänsä tappajat,” kuulivat he jokaisen huulilta. Illalla, kun entinen palvelia meni asuntoonsa, näki hän siellä joukon miehiä väkevien nauttimisessa. Häntäkin vaadittiin osaa ottamaan. Kun siinä hetken olivat ryyppineet, joutui isäntäkin samaan liittoon ja tarjosi erinomaisella kohteliaisuudella miehille viinaa, ryyppy ryypyn jälkeen. Sen ohessa puhui hänkin tuosta mainitusta laivasta, sanoen sen olevan henkensä kaupoilla, joka siihen palkkautuu. Viimein ahtoi jo palvelia mennä levolle, mutta sitä ennen pakoitti isäntänsä hänet vieläkin ottamaan viinaa, jonka vaikutuisesta hän nukkui mitä sikeimpään uneen.
Kun hän hiljankin heräsi toisena päivänä, tuntui hänestä niinkuin olisi hän ollut kulkevassa laivassa. Pilkkosen pimeä kun oli, ei hän voinut lainkaan eteensä nähdä, mutta haamutessaan käsillään ympärilleen, tunsi hän seiliä olevan allansa.Kohmelon sekaiset ajatuksensa lensivät sinne tänne, eivätkä tahtoneet sittekään selvitä. Viimein komperoi hän ylös. koperoi ympärilleen ja löysikin oven. Mutta tämä oli teljetty ja kolkuttaa ei hän rohjennut. Istui hän siis maahan jälleen odottamaan, mitä tuleman piti. Vihdoin aukeni ovi ja hirvittävän suuri, musta mies seisoi edessään, huutaen: ”kamaan!” Tätä ei arrestantti oikeen ymmärtänyt, mutta läksi arviolta kuitenkin astumaan miehen jälessä. Tultuaan kannelle, havaitsi hän olevansa suuressa kauppalaivassa, jossa oli rautaiset mastot ja raa’at. Katseli ympärilleen, — ei maata näkynyt missään. Kyseli hän nyt parilta mieheltä tämän laivan menopaikkaa, mutta nämä vaan pudistelivat päätään, eivätkä mitään vastanneet. Kun hän tässä vielä seisoi ällistyksissään, eikä heti osannut ryhtyä mihinkään työhön, lyödä pamautti edellä mainittu suuri mies nuoralla häntä selkään hirmuisen kovasti, ja viittasi menemään erääsen työ-toimeen. Tämä, joka oli perämies, oli aina nuora kädessä, jolla hän heti sivalsi, sanaakan sanomatta, kun joku vähänkin oli joutilaana. Kun seiliä käskettiin panemaan kiini, lyötiin aina sitä, joka viimeteksi ylös ennätti, ja joka taas viimesenä alas tuli, sille tehtiin samoin.
Palvelia ymmärsi nyt isäntänsä myöneen hänet siihen laivaan, johon ei rehellisellä tavalla miehiä saatu.
Siinä vahdissa, johon karkurimme kuului, ei kukaan osannut sanaakan suomea, venättä eli ruotsia. Ei hän voinut siis kenenkään kanssa puhetta vaihtaa, mutta eipä puhuneet muutkaan keskenänsä. Kerran tuli eräs neekeri ja riisti oivan nutun hänen päältään. Kun hän tätä vastusti, tulivat toiset neekerin avuksi ja niin täytyi hänen hammasta purren luopua hyvästä nutustaan. Tämä oli nyt vuoronperään aina vaan sen käytettävänä, joka perää piti.
Surkeata ja vaivaloista oli elämä. Tietääkseen vähänkin aian kulusta oli palvelia laittanut itselleen oman almanakkansa. Se oli pitkä lastu, johon aina leikkasi loven, kun oli päivän päähän päässyt, ja jota säilytti vuoteensa pohjalla. Näin oli lastussa jo kolme neljättä kymmentä lovea, kun kurssi muutettiin pohjaiseksi. Tästä huomasi hän oltavan Cap Hornin kohdalla ja niinmuodoin matkan puolivälissä, jonka tähden leikkasi almanakkaansa ristin merkiksi.
Nyt kun matka alkoi kulua loppupuoleen, alkoivat päälliköt luultavasti sääliä rahojaan, joita miesten palkoiksi menisi. Tästä päästäkseen keksivät hirveän keinon. Palkkasivat muutamia miehiä, jotka aina ylimpiä seiliä kiini pannessa potkasivat maahan toisia. Siitä vahdista, jossa palvelia oli, tuli yksi mies tällä tavoin alas laivan kannelle tietysti aivan murskana. Asiata ei näön vuoksikaan sen enempää tutkittu, viskattiin ruumis vaan mereen. Palveliata koetettiin myöskin saada samalla tapaa kerran hengiltä pois. Jalkansa jo potkasivat pois köydeltä, mutta hän kun oli varovainen ja piti käsillään köydestä tarkkaan kiinni, eivät häntä saaneetkaan pudotetuksi. Toisesta vahdista oli myöskin kadonnut kaksi miestä, luultavasti samoilla keinoilla.
Eräänä päivänä, kun jo oli kolmekymmentä lovea ristin toisellakin puolella, alkoi maa pilven muotoisena haamoittaa edestäpäin, ja illan hämärässä olivat jo Bostonin satamassa. Nyt annettiin palvelioille paperin palanen sekä 4 dollarsia rahaa. Paperissa oli rätinkinsä. Hänelle oli kuulta ollut 30 dollarsia. Matkalla olivat he viipyneet 64 päivää, mutta kun hän korttierin isännälleen oli jäänyt velkaa 60 dollarsia, jotka tälle olivat edeltäkäsin maksetut, ei hänellä siis ollut kun 4 dollarsia jälellä. ”Olihan tuo vähän kallis kortteeri” sanoi palvelia ”kun kun puolelta vuorokaudelta vei melkoisen summan; mutta kiitin onneani, että olin hengissä päässyt siitä leikistä. Senjälkeen palkkaannuin erääsen valaskalan pyynti-laivaan,jossa vieläkin olen.”
Kun nyt erosimme toisistamme, läksin ostelemaan kaikenmoisia pieniä ostoksia. Näin kävellessäni tuli vieläkin eräs vanha tuttava vastaani, nimittäin se katteini, jonka kanssa olin Riigasta tehnyt Englannin matkan. Hän alkoi minua houkutella laivaansa, luvaten erittäin hyvän palkan. Olisinpa nyt ollut tilaisuudessa palautua taaskin omille seuduille Europaan ja lisäksi tämän vanhan tuttavan katteinin kanssa, joka tuntui aivan kun sukulaiseltani. Toisella puolen sivistynyt maailma ja vanhat rakkaat olot ja toisella puolella uskoton vaimo ja moninaiset hankaluudet, mutta — rakastetut lapseni. — Ajatukseni pyörivät hetken sinne ja tänne, mutta lapset kuitenkin aina juohtuivat mieleeni, enkä voinut heitä hylätä, vaan läksin takasin omaan laivaani. Seuraavana päivänä nostettiin ankkuri ja onnellisen matkan jälkeen saavuimme jälleen Sitkaan.
toiseen päähän oli laitettu suuria sammioita, joihin ränniä myöten johdatettiin kuuma vesi. Kun se tässä tarpeeksi asti jäähtyi, mentiin sammioihin joissa, kaulaa myöden vedessä, istuttiin määrätty aika.