Merimies G. Lundströmin muistelmia/8. luku
| Seitsemäs luku | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kahdeksas luku Kirjoittanut T. A. |
Yhdeksäs luku |
Yhtiö oli ostanut Hampurista uuden rekatti-laivan, jota nyt saapui Sitkaan, tuoden vaate- ja ruokatavaraa muassaan. Näistä osa jätettiin meidän koloniaan ja loput aiottiin vietää muille saarille. Tälle matkalle olin luvannut seurata.
Matkamme oli alussa onnellinen. Jo olimme neljään eri saareen jättäneet tavarata, ja purjehdimme nyt hyvillä toiveilla eteenpäin. Mutta silloinpa tulikin kova myrsky ja samalla niin paksu sumu, että eteensä ei voinut lainkaan nähdä. Tätä oli kestänyt jo monta vuorokautta, kun eräänä yönä laiva äkkiä jysähti niin ankarasti, että kaikki mastot tärisivät. Samassa silmänräpäyksessä veri jok’ainoan suonissa seisahtui ja kuolon kamala hiljaisuus vallitsi hetken laivassa. Laiva ei enään liikkunut mihinkään, se oli auttamatta syösnyt kiveen. — Yö oli pimeä, myrsky kova ja sade tuli virtana alas taivaasta. Yleinen hätä ja huuto hämmensi vielä enemmän tilaamme; katteinin komento-huutoja ei tahtonut kukaan kuulla. Kaikkiaan oli meitä laivassa viisi-kolmatta kymmentä henkeä, joiden joukossa oli katteinin rouva ja lapsi. Viimeinkin onnistuimme saada venheet irki, jotka myrskyn tähden olivat olleet kovasti köytettyinä. Suurempi venhe laskettiin ensin onnellisesti alas mereen. Tähän meni katteinin rouva ja lapsi sekä kahdeksan miestä, joiden joukossa minäkin olin. Mukaamme otimme kompassin ynnä ruokatavaraa sen kuin ennätimme. Ensimäisen perämiehen johdannon alla soudimme sitte maata kohden. Kun jonkun aikaa olimme laitatuulta soutaneet oikeen henkemme edestä, sattui veneen kokka rantaan. Nyt kiiruusti otettiin tavarat pois venheestä, rouva, lapsi ynnä kaksi miestä jätettiin rantaan, mutta me toiset läksimme samaa päätä takaisin laivalle. Täällä olivat jo kaikki venheet vedessä odottaen ainoastaan meitä, sillä heiltä oli kompassi pudonnut mereen, eivätkä sitä paitse ojanneet mihinkään mennä. Otimme taaskin menheesemme tavaraa niin paljon kuin mahdollista oli, jonka jälkeen peräkkäin läksimme soutamaan maalle. Tällä välin oli tuuli kääntynyt toiseen suuntaan ja päivä ruvennut hiukan valkenemaan. Vieläkin kerran palasimme laivaan, joka yhä seisoi samalla paikalla, ehkä jo oli painunut syvemmälle. Otimme nytkin täyden lastin kaiken laista tavaraa, jonka ohessa kaksi tynnyriä vettäkin, sillä emme tienneet löytyikö tätä saarella lainkaan. Takasin soutaessa koveni tuuli kovenemistaan ja ainoastaan suurella vaivalla saavuimme vihdoin vielä maalle. Vaan nyt olikin myrsky senlainen, ett’ei ollut ajattelemistakaan enään lähteä veneillä liitteelle.
Ilma oli yhä sumuinen ja sade ei näyttänyt lakkaavan. Läksimme kuitenkin heti katselemaan saaremme luontoa. Se ei näyttänyt varsin rikkaalta. Koko saarella ei kasvanut ainoatakaan puuta ja ainoastaan yhden pienen lähteen silmän löysimme, jossa oli huononlaista vettä. Tämä meille kuitenkin oli suuresta arvosta.
Kun muutaman päivän kuluttua myrsky taukosi ja ilma hiukan selkeni, läksimme taaskin etsimään laivan jäännöstä. Mutta sitä ei enään ollutkaan sillä paikalla, johon sen olimme jättäneet. Soudettuamme jonkun aikaa sinne tänne, huomasimme kaukaa mustan esineen, jota kohden heti kiirehdimme. Se oli laivamme maston pää, joka näytti laivan olevan melkeen syrjällään. Tällä kohdalla oli 25 syltä vettä, jonka tähden emme voineet laivasta mitäkään irti saada. Lähiseuduilla löysimme kuitenkin irtonaisia puukappaleita, jotka nähtävästi olivat lähteneet laivan pohjalta. Niistä huomasimme laivamme olevan pahasti rikki. Puut olivat saarellamme suuresti tarpeelliset, jonka tähden ne tarkkaan keräilimme veneesemme.
Ei auttanut muu, kuin tehdä olomme saarella niin vähän hankalaksi kuin suinkin. Omin voimin emme täältä voineet pelastua, sillä saaremme oli yksinäinen ja varsin kaukana asutuista maista. Hataroilla venheillämme olisi hukkuminen tämmöisessä ilman-alassa ollut varma.
Puita ei saatu sen vertaa, että olisi voitu minkäänlaista huonetta kyhätä. Kaivoimme sentähden maahan kuoppia joiden katoiksi keräilimme turpeita ja muuta roskaa, ett’ei sade läväissyt. Leivinuunista oli meillä pula, sillä saarella ei löytynyt kiviä lainkaan. Viimein löysimme kuitenkin pitkän matkan päästä huonoa savea, josta suurella työllä saatiin uuni kokoon.
Nyt pidettiin ruokatavaran jakoa. Kun tätä säästäväisesti syötäisi, laskettiin sen kestävän meille kahdeksaksi kuukaudeksi. Jokaiselle annettiin yhden verran ja niin, että juuri henki pysyi. Enin oli meillä jauhoja ja lihaa. Leipoma-uuniin keräilimme pitkin rantoja tuulen tuomia puita, joilla saimme leivät paistetuiksi. Kaloja pyydettiin myöskin, ehkä niitä oli varsin vähän ja nekin niin huonoja, ett’eivät suinkaan olisi maittaneet, ellemme olisi niin nälkäisiä olleet.
Kun tavara-laiva oli lähetetty Sitkasta saarille, odoteltiin sitä tavallisesti kolmen kuukauden kuluttua takasin. Ellei sitä silloin kuulunut kotia, varustettiin toinen laiva samalla tavaralla ja lähetettiin samoja jälkiä, sillä, jos edellinen laiva olisi joutunut hukkaan, olisivat saarelaiset joutuneet puutteesen. Tähän panimme nyt kaiken toivomme pelastuksesta.
Kolmen kuukauden kuluttua varustimme suuremman venheemme korkealla puulla, jonka nenässä oli lippu, ja aina, kun vaan oli kir kas päivä, soutelimmme sillä niin kaukana ympäri saarta, kuin suinkin uskalsimme. Jok’ainoa aamu toi uuden toivon, jonka ilta aina muserti.
Päivät kuluivat, viikot vierivät, vaan pelastusta ei kuulunut. Neljäs kuukausi jo kului, — jopa meni viideskin. Pelastuksen toiveet rupesivat jo häviämään. Nyt oli jo marraskuun loppupuoli ja talvi läheni pitkillä askeleilla.
—Nyt olimme jo viisi kuukautta ummelleen olleet saaressa. Aina enemmän vaipui toivomme, aina synkeämmäksi muuttui mielemme.
Eräänä kirkaana päivänä läksimme taaskin kahdeksan henkeä ynnä katteinin kanssa venheellä kiertelemään saartamme. Olimme kaikki äänettömiä, alakuloisia, toivottomia. Hiljaisuus, — syvä, toivoton hiljaisuus vallitsi kaikkialla.
— Vaan kuule! — eikö ollut se jysähdys, tai oliko se ainoastaan korviemme hairahdus? Ilkkuiko luonto meidän onnettomuuttamme? Hengähtämättä kuuntelimme hetken. Jo taaskin kuulimme kaikuna saman jysähdyksen saaresta. Oi selittämätön ilo ja riemu, kun toivon ensimäinen kirkas säde lankeaa epäilyksen synkkään pimeyteen. Tuo ääni oli kun olikin kanuunan laukaus ja varmaksi tiesimme myöskin samalla, että se laiva, josta tykki oli lauaistu, oli juuri meitä etsimässä. Mutta varmaksi emme vielä vomeet arvata, millä suunnalla laiva oli. — Tuli uusi tuska ja pelko, jos tuo kauan odotettu ja toivottu ei meitä löytäisikään, vaan menisi sivuitse. Jännitetyllä tarkkuudella, tykkivillä sydämillä kuuntelimme, eikö uusi jysähdys ilmoittaisi meille laivan joko etenemistä eli lähenemistä. Hetken kuluttua, jopa taaskin kuului jysähdys ja tällä kertaa — oi sanomaton riemu! —paljoa kovemmin ja selkeämmin. Siitä tiesimme laivan meitä lähenevän. Nyt kuului laukaus laukauksen jälkeen ja kun nyt voimme päättää laivan suunnan, aloimme uusilla teroitetuilla voimilla soutaa sitä kohden. Kun luulimme olevamme tarpeeksi likellä, laukasimme mekin pyssymme, antaaksemme laivalle meistä tietoa. Eipä pitkää aikaa kulunutkaan, ennenkuin musta pilkku ilmaantui taivaan rannalle. Se suureni suurenemistaan ja nyt jo huomasimme mustan savu-pilven kohoavan ylös taivasta kohden. Se oli siis höyrylaiva.
Vihdoin ja viimein jo seisoimme laivan kannella. Se oli todellakin meidän hakulaivamme, joka jo puolitoista kuukautta oli meitä etsinyt. Ensimäinen työ laivalle päästyämme oli — juoda raitista hyvää vettä. Järestään oli laiva, seuraten jälkiämme, käynyt samoilla neljällä sijoitus paikoilla kuin mekin, vaan viidennelle tultuaan, kuulivat ett’emme siellä olleetkaan käyneet. Tästä siis tiesivät jotakuinkin suunnan, missä olimme kadonneet. Kun tällä välillä kuitenkin oli paljon autioita saaria, eivät he meitä niin pian voineet löytää. Kaksi kertaa olivat he koittaneet lähestyä meidänkin saarta, vaan kummallakin kerralla esti sakea sumu heitä pääsemästä likitienoillenkaan. Vasta nyt kolmannella kerralla tämä onnistui, kun oli kirkas ja selkeä ilma.
Nyt lähdettiin laivan keralla niin lähelle saarta, tuin suinkin pääsimme. Väki seisoi rannalla odottaen ja riemuten. Olivat he ilosta milt’ei kuolla. Rokkapata kiehui tulella parastaikaa, vaan sitä ei kukaan muistanut katsoa, ennenkuin vihdoin paha käry ilmaisi herneet jo palaneen pohjaan. Sitä ei kukaan nyt surrut. Nyt kiiruulla keräiltiin ruoan jäännökset ja kaikki kapineet ja lähdettiin lai vaan. Sen jälkeen täytyi vielä viedä ruokatavaraa yhteen sioitus-paiktaan ennenkuin pääsimme kotia.
Vihdoin miimein pääsimme kolonian rantaan. Laivasillalla oli jo päämies meitä vastassa. Kuullessaan miten laivallemme oli käynyt, pyörähti hän kantapäillään ja läksi sanaakaan virkkaamatta pois.
Oliko vaimoni iloinen, että vielä olin hengissä ja palasin hänen luoksensa? En tiedä — ei hän siltä ainakaan näyttänyt. Hänen kylmyytensä oli kuin ikuinen jää,jota ei auringon lämpimimmätkään säteet voineet sulattaa.