Metsänlapsi

Metsänlapsi. Sikermä rauhan säveleitä. Kirjoittanut Mikko Uotinen

1.

Elon polulla on pohjantuulta

kiiltää kyyneleistä ajanhanki,

ihmislapsi, orpo ajansoilla

ajantuulen armoton on vanki.

Henki vapaa orjanvaattehista,

sydän syksylöistä irti sentään,

etsikäätte erämaasta majaa,

muuten syksynsiemen teihin lentää.

Käykää rauhan raitametsän hämyyn,

vannokaatte jättää elon melskeet,

onnellinen se ken irti muista

hedelmiksi hoitaa syömmen helskeet.

2.

Voithan iskeä kuin seppo,

taistella kuin Roomalaiset kerran,

voithan koston tulimereen heittää

kaikki, jotka polki sua kerran.

Voithan lyödä silmät sortajalta,

vihamiehes’ viljat alas raastaa,

voithan viettää verihäitä heille,

jotka sulle tuskanviestit haastaa.

Rauhaton on rintas sulia sentään,

muistot entisajan eteen kantaa,

onnenlaps’ ken suurimmankin

rikoksen unhoittaa ja anteeks’antaa.

3.

Vihan veitset viiltävät

syvälti rintaa,

koston kalvat janoovat

katkerinta hintaa.

Verestyypi ihmisen silmänpalo jaloin,

viha johtaa elämätä turmelevin valoin.

Sydämmistä syttyös

sovun päivä suuri,

kansa, vaatteet levitä,

nosta ruusuvuori.

Anteeks’annon lippu liehuu, sopu, onni varttuu,

ihmismieliin rauhankaipuu kasvamahan tarttuu.

4.

Älkää naurako aattehille,

joita syttävi rauhankaipuu,

älkää ilkkuko ihmiselle,

jolta povesta kostonnuotio haipuu.

Älkää pilkoin piirtäkö sitä,

joka voi voittaa vaikeemman taiston,

eihän se ihminen ansaitse ivaa,

joka voi polkea omanvoiton vaiston.

Liehuttakaa lippua itsekkyyden haudalla –

omanedun petospeitset puutuu,

ihminen ylösnousee aurinkojen aikaan –

rauhan lujuus luonnonlapseen luutuu.

5.

Eivät ole pahoja ihmislapset,

vaikka ne sortavat, raastavat toistaan,

eivät ole sydäntä vailla he silti,

vaikka polkevat onnen poies ko’istaan.

Eivät ole pahoja ihmislapset:

heille on valhetta jäätynyt järkeen,

heille on erehdystä, veikkonsa verta,

liiaksi liittynyt peitsensä kärkeen.

Heillä on epäilystä ehtymätön määrä,

nukkuvi sydän ja nukkuvi nuoruus,

anteeks’annon aurinko, sovun kultakaste –

niistä syntyy syksynlapsen sydämmehen suoruus.

6.

Puute mursi isäni, anteeks’ heille,

jotka hälle tuskat säkenöivät,

anteeks’ heille, jotka äidin silmään

hyiset haavat löivät.

Muistelen siskoni synkeätä tietä,

”Ainikin” nään siinä ankaran tarun,

annan heille anteeksi, jotka kerran löivät

siskon sinisilmähän surun verhon karun.

Elo mua murteli, raasti ja riisti,

unhotan tuskani, vihan tulen hukkaan,

nostan uuden elämäni

anteeks’annon kukkaan.

7.

Olen korvessa, rauhassa,

poissa on riidat, kiistat, melu ja pauhu;

täällä on vilpoisa, viileä olla,

täällä on muistokin maailmasta kauhu.

Täällä on kuutamo kirkas, keskipäivä hellä,

illat on ihanat, aamut on armaat,

ei ole varjoa, ei ole sumua, routaa,

ei ole päivän silmäluomet pilviset, harmaat.

Palvelen rauhaa, sydäntäni vaalin,

sammal on siskoni, vaahtera veikko,

korpi on kotini, haltijani heikko,

rauhasta loin elolleni maalin. –

8.

Kun olin maailmassa, kaihosin

mä suurta kunniaa,

mä mielin ajan purppur’istuimille

ja kantaa arvonvaltikkaa.

Mä nauroin sydämmille sairahille,

minusta pauhu oli terve vaan,

minusta onni oli imarteluilta

ja hurmauksenhuomen taivas maan.

Nyt haihtui jäiset erhetyksen kukat,

uus’ maailma nyt syntyy silmissäin’,

pien’ oma maailmani on se,

– niin usein unhotamme sen me näin.

9.

Taistelujen taljoilla,

vallan valtapenkillä,

emme muista itseämme,

sykkivätä sydäntämme;

ajelemme aaltoja

vihan valkoharjoja.

Siellä me havaitsemme:

epäuskon esikkoja,

luulottelun lumpeita,

vainon vaivaisvarpuja.

Rauhan riemurannoilla,

kokemuksen korvessa

etsimme totuutta,

itseämme, ihmistämme,

sydäntämme sytytämme;

– haihtuvat hetken hehkut harmaat.

10.

Täällä voi kylvää

kultakylvön syömmen,

täällä voi rauhassa,

korven tyynen helmassa

vaalia sen.

Melskehet maailman

siementä tuhlaa,

harvoin siellä vietetähän

elonkorjuujuhlaa.

Siemen maassa vaativi

aurinkoa, kastetta lauhaa,

siemen syömmen tahtovi

hiljaista hetkeä, rauhaa.

Täällä voi kylvää,

täällä on kylliksi rauhaa,

täällä on kevät, sydänkevät,

sen helmassa helppo on, lauha.

11.

Täällä voi lempiä

metsäkukan puhtaan lailla,

täällä voi Kaukona kulkea

kanervikkomailla.

Maailman lapsien

lempi on hento,

se on hetken kukka,

se on tähdenlento.

Maailman lapsien

silmät on harmaat,

harvoin heillä sydämmet

on ensilemmen armaat.

Rauhassa varttunut

naislemp’ on pyhä,

– maailma jäytävi

sydämmiä yhä.

12.

Astuu impi rannalla –

kasvot on kalvaat,

sydänkesän mennehen

muutenkin jo arvaat.

Maailman kanteleet kutsuvat, kutsuvat,

maailman syli on sytykettä täynnä,

harvoin se ehyenä elämässä elää,

ken on sen helteessä kerrankin käynnä.

Nuoruus on tulta, kevätmieltä herkkää:

kaipaus kasvaa, lemmen tuli tuiskuu,

viettelys virnuu, nuori sydän syttyy,

kaikkialla kiihkonhuivit huiskuu –.

Astuu impi rannalla,

elonmeri mylvii,

– kehno ei jää itämättä,

kun sen kerran kylvi...

13.

Korpien lapset

kun lemmessä palaa,

silloin puhtaus

nuoruutta halaa.

Silloin on autuutta

nuorien lempi,

talvien luntakin

puhtoisempi.

Siin’ ei maailman

syttöjä, syitä,

on vaan taivahan

hymyilyitä.

Silloin on lempi

kuin pyhintä unta,

siinä ei maailman

routaa, ei lunta –.

14.

Täällä voi unelmoida,

ihanteissa elää,

täällä niin kaunihisti

sydänsävel helää.

Katkeavat kahlivaiset

kateen kääriliinat,

murenevat maailmoiden

sorrot, vihat, piinat.

Korvessa on koti kauniin,

tieteen, taiteen, soiton,

korvessa vain rintaan herää

siemen aamunkoiton.

– Kaunis, hyvä, jalo kasvu

rauhassa se luotiin,

sieltä sitten melskeen maille

helmi valmis tuotiin.

15.

Ken on korven jumala,

jyrisevä jouhiparta –?

Ken on ilmojen isäntä,

päämies päivien pyhien?

Missä asunto ankaran,

koti kaiken katsovaisen,

talo taitavan takojan?

Luonto on julkinen jumala,

käskijämme, kuulijamme,

armas neuvon antajamme.

Puhuvi ihmisen povessa,

rakastavi rauhojamme

toivon tapparan takovi.

16.

Väsykää vihojen miehet,

sotatorven toitottajat,

kyllin kylvitte vihoja,

sotamieltä soittelitte

Väinön kansahan karuhun.

Hukkukaa särkevät sävelet,

raatelitte rakkaan rinnan,

poven pyhän polttelitte

Väinön kansalta karulta.

Haihtukoon harmahat himonne:

kulku kunnian kotihta,

ylistyksen ylisille.

Muuten sorrumme soraksi

sotavirrett viidakoihin.

17.

Vielä mailla näillä

kannel kajahtaa,

vielä Väinön kansa

suurta aikaan saa,

kun se jättää liput

ajanmelskehen,

astuu avomielin

kouluun korpehen.

Vielä syttyy sille

sieluun tuikkehet,

ikipyhät loimut,

kunnonkutehet,

kun se rauhaan rientää,

heelmät kohoaa,

itsetiedon kukat

nostaa pohjan maa.

18.

Meill’ paljon povessa on

korpienkultia,

meill’ paljon tervettä on

vielä rinnassa.

Meill’ kevättä mielessä on

ja rautaakin,

meill’ laulun lahjo’a on

ja kuntoa kirkastakin.

Ne kypsäksi vaan

me kasvatetaan.

Meill’ kerran kaikuvat nuo

kevätsävelehet,

meill’ rinnassa silloin on

iki-innostukset.

19.

Lauloin korvesta –,

se missä lie,

sen tie,

ken löytää sen –?

Se korpi kasvaa meidän ympärille,

jäähyväiset kun suomme melskehille.

Kun povi meille innoin uskottaa:

rauhassa siemen täytyy kasvattaa.

Oi rauhaa, rauhaa, rauhaa – –

ajalle ankaralle päivää lauhaa,

povelle polttavalle rauhanviileys,

niin alkaa Suomen suuri edistys.

Siks’ lauloin korvesta –.

20.

Sävel heikko

kauvaksi et kaiu,

harva kuulee,

sentään sinä raiu.

Ehkä joku

ihmismieltä saa,

tulee korpeen tänne,

täältä rauhaa saa.

Täällä syttyy, palaa,

nostaa itseään,

poistaa rinnastansa,

tunteen itsekkään.

Ihmiseksi nousee – –

Suomi hyötyy taas,

silloin kannel korven

tyytyväinen lienet

tähän laulelmaas’ –.

Lähde: Uotinen, Mikko [1911]: Sätehiä: runoja. Työväen kirjakauppa, Viipuri.