Miksi naurat?
Ulkoasu
Miksi naurat? Kirjoittanut Kaarlo Kramsu |
- Niin naurat pohjasta sydämen
- Sä alituisesti aivan,
- Kuin lapsekkaisesti riemuiten
- Juur’ kesken maallisen vaivan.
- Ja ihmetellyt jo kauan oon,
- Kuink’ iloitset noin sä julki,
- Kun suuttua tulis sun kohtaloon,
- Mi onnesta pois sun sulki.
- Ja onnesta muidenko riemuinnet,
- Kun huomata toki taidat,
- Jos vaikka minne sä katsonet,
- Tiet elon kurjat ja kaidat?
- On elo tyhjä ja toivoton,
- Ja turhat rientomme aivan,
- Siis miksi, sortama kohtalon,
- Sä naurat keskellä vaivan?
- Niin mietin ennen, nyt tunnen jo:
- Sä elon kurjuuden tiedät,
- On itses murtanut kohtalo,
- Vaan vaivas miehenä siedät.
- Mut riemusta et sinä naurakaan,
- Et kiitä kurjuutta, tuhkaa:
- Sun naurus äänekäs onkin vaan
- Niin synkkää pilkkaa ja uhkaa.
Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.