Minä näen –

Minä näen – Kirjoittanut Osmo Orjanheimo

Minä näen, kuulen, tunnen sen:

nyt ihminen häväisty, itkee.

Se aika on kauhunkyynelien,

kun pihoja pistimet kitkee.

Voi sielujen sillan katkaista

tulituiskulla, raudalla. Julmaa!

Mut raudalla ei voi ratkaista

sopusoinnun puuttuvan pulmaa.

Minä näen sen päivän koittavan,

kun murtuvat pistin ja peitsi.

Näen miesten miekatta voittavan:

kynä, aura ja veistäjän veitsi

ne silloin parhainta palvelevat,

maa viljat ja kukkaset antaa.

Vain laiskat kuihtuvat, kalpenevat

ja saavat suudella santaa.

Viel’ maassa on yö, sodan laineet lyö,

hyvä tahto ja rakkaus puuttuu.

Sitten alkaa päivä ja luomisentyö

vihamiehet kun veljiksi muuttuu.

Se aika on tuleva, tunnen sen

yön keskellä sellissä yksin.

Ei pistimien, vaan ihmisien

sinne kulkevan näen käsityksin.

Viha, häpeä mielissä häilyvät

ja voitetun haavat äytyy.

Miten rauha, rakkaus säilyvät,

se taito oppia täytyy. –

Veli, nouse jo notkosta verisen yön,

sydänkieliä aika on soittaa.

Se suurimman tehnyt on sankarityön,

joka voitetun sydämen voittaa.

Lähde: Käy eespäin: valikoima suomalaista työväenrunoutta. 1957. Toimituskunta Hilkka Ahmala – Toivo S. Järvinen – Vihtori Laurila – Arvo Paasivuori – Raoul Palmgren – Maija Savutie – Olavi Siippainen – Arvo Turtiainen – Heikki Välisalmi. Tammi, Helsinki.