Minä näen ne kuvat kultaiset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Minä näen ne kuvat kultaiset.

Kirjoittanut Eero Eerola


On maailmassa monta uskoa
ja monet onnen kuvat meille viittaa,
kulkevat ihmiset kuin kurkoitellen
ja kukin itsellensä ottais parhaan osan,
ne kamppailee, ne kilvan yhä kiistaa,
ne voiman, ajan tuhlaa – ei löydä riistaa,
ei näe suurta rauhan ne, ei onnen kuvaa. –
Se yksi on kuva niin kultainen,
mikä sieluni silmissä päilyy
ja yksi on suuri toivojen maa
miss’ onnikin ehjänä säilyy.
Ne muistot, ne muistot on herttaiset,
ne muistot on suuret ja syvät,
ne tulevat niinkuin tuoksu maan,
kuin ilmojen henget hyvät.
Minä näen ne täydet tähkien päät,
minä tunnen jo tuoksut heinän,
nyt taivas se onneni kattona on,
ja ympärilläni yhäti vaan
näen ilmojen ihanan seinän!
Minä aattelen: oisipa mullakin, oi,
oma tilkku ja pellon pala,
oma astua sarka ja kylvää se,
oma laskea hepokin niitylle,
omalt’ ottaa lahdelta kala!
Oma metsäkin ois, joka lohtua tois
kun on mielessä murheen kuvat,
ja ma kulkisin näitä kuin kuningas
ja mull’ oisi omat luvat!
Ja illoin päivä kun painuisi pois
ja ruskoon peittäisi pellot,
kas, laitumen polulla silloin sois
mun karjani kauniin kellot.
Koti kultainen on,
kun on onnena sen
työ pellon ja peltojen usko.
Elo kaunoinen on,
kun aamussa sen
pyhä paistaa päivän rusko.
Ne on vapaita peltojen miehet ne,
ne astuvat omaa sarkaa,
ja tuli jos halla ja turman toi,
ei työstään ne koskaan karkaa.
Ne kaivavat kahdesti syvemmin,
ne kyntävät, kylvävät jälleen
ja kätensä vankan ne tarjoovat
hädän hetkenä ystävälleen.
Oi onni, oi onni on kansan sen,
joka peltojen onnen uskoo,
min miehet ne suurin toivehin vain
yhä katsovat aamun ruskoon,
ja naiset ne ketterät, kerkeät käy
kesin niityn ja laitumen teitä,
ei silmäinsä korkeeta päivää tuo
yö toivottomuuden peitä. –
Näin näen minä kuvat ne kultaiset,
näin saan minä voimia elää.
Niinkauan kuin minun kantelo soi,
maa-emon se kiitosta helää!


Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.