Mitä minä vihaan

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mitä minä vihaan.
Suomennos.
Kirjoittanut Émile Zola


Viha on pyhää. Se syntyy voimakkaiden ja miehuullisten sydämissä; sen kautta he ilmaisevat inhonsa ja ylenkatseensa keskinkertaisuudelle ja tyhmyydelle. Vihata – merkitsee rakastaa, tuntea henkensä tuliseksi ja jalomieliseksi, merkitsee hengittää ylenkatseellisesti kaikelle häpeälliselle, kaikelle, mikä kantaa tylsämielisyyden leimaa.

Viha keventää henkeä, se johtaa oikeudellisuuteen, se ylentää.

Jokaisen kiivastumisen jälkeen minua ympäröivää typeryyttä vastaan, tunsin minä itseni uudelleen nuoreksi, hyväksi ja miehuulliseksi. Viha ja ylenkatse tulivat parhaimmiksi matkakumppaneiksi elämässäni. Minä rakastan yksinäisyyttä, jossa minä voin kokonaisuudessaan antautua vihaamaan kaikkea, mikä loukkaa oikeutta ja totuutta. Ja jos minä olen säilyttänyt elävän hengen, niin on se ainoastaan sentähden, että olen yksinäinen ja osaan vihata.


Minä vihaan mitättömiä ja voimattomia ihmisiä; he myrkyttävät minun olentoni; he turmelivat minun vereni ja järkyttivät minun hermostoni. Nämä karkeat olennot, ikäänkuin hanhet nojaten jalalta toiselle lakkaamatta avonaisine suineen ja räpyttelevine silmineen ovat kyllin sopivia vieroittamaan itsestään kylmäverisimmänkin ihmisen. Minun tarvitsi elämäni tiellä ottaa vain pari askelta, joutuakseni kosketuksiin ainakin kolmen tällaisen idiotin kanssa; siinä syy minkätähden minä olen huolestunut. He ovat kaikkialla. Menkää kadulle tai poiketkaa jonkinlaiseen kansantilaisuuteen, – he ympäröivät ja pysäyttävät teidät valellakseen teidät typeryydellään. He liikkuvat, puhelevat ja koko heidän katsantonsa, äänensä ja liikkeensä herättävät minussa siinä määrin levottomuutta, että minä Sturdahlin tavoin olisin valmis kunnioittamaan enemmän ryöväriä. Miten viemme toimeen heidän kanssaan? – minä kysyn teiltä – sillä ovathan he kuitenkin meidän vallassamme näinä lakkaamattoman kuumeentapaisen liikkeen, näinä taistelun päivinä. Vanhan maailman häviön hetkestä lähtien me väsymättä työskentelemme luodaksemme uuden maailman. Mutta he tarttuvat meidän käsiimme, sulkevat tiemme ja herpasevat meidän voimamme, seuraten kaikkea tätä tylsämielisiä hymyin ja järjettömin mietelmin, – ja liikkuminen eteenpäin käy voittamattoman vaikeaksi. Me turhan tautta koetamme puistella heitä hartioiltamme: he uudelleen käyvät meihin käsiksi, ympäröivät ja pusertavat meitä kaikilta puolin. Kun ei ole voimia, niin levähdät! Kuinka meidän aikanamme, jolloin höyry ja sähkö kuljettavat meidät ruumiinemme ja henkinemme loppumattomiin ja äärettömiin, tänä merkillisenä aikakautena, jolloin levoton inhimillinen ajatus taistelee uuden totuuden etsinnässä, jonka se, paljon mahdollista, joko tänään tai huomenna on valmis julistamaan maailmalle, tänä aikana me olemme pakoitettuja askel askeleella joutumaan kosketuksiin mitättömyyden ja keskinkertaisuuden kanssa, jotka kieltävät olemassaolonsa ja hellittämättä matelevat typeryyksiensä pahalle haisevassa lätäkössä. Näköpiirit laajenevat, aurinko nousee ja valaisee koko taivaan, mutta he nautinnolla upottautuvat lämpöiseen liejuun, antautuen ihailtavalla mielihyvällä ruokansa hitaaseen sulattamiseen. He tiukasti sulkevat tarhapöllöiset silmänsä, jotka eivät siedä päivänvaloa; he huutavat, että heidän rauhaansa häiritään ja pureskellen leukapielineen ruokaansa, jota he kaikkialla vapaasti ottavat, sekä käyttäen hyväkseen yleistä typeryyttä, he valittavat, että heidän on mahdoton elää. Ei, parempi on mennä hullujen yhteyteen; hullut ajattelevat; jokaisella heistä on oma idée fixe, hämmentäen heidän järkeään; nämä ihmiset ovat sairaita ymmärrykseltään ja sydämeltään onnettomia ja kärsiviä, joiden henki on täynnä elämää ja tarmoa. Minä mielelläni kuuntelen heitä ikäänkuin vakuutettuna, että keskellä heidän ymmärryksensä sekasortoa äkkiä leimahtaa syvä totuus. Mutta – Jumalan tähden! – hävittäkäämme pöllöt, keskinkertaisuudet ja voimattomat tyhjäntoimittajat; laadittakoon laki, joka vapauttaisi meidät näistä ihmisistä, jotka tekevät väärinkäyttöjä järjen pimeydessään ja lakkaamatta kertaavat, että nyt on yö. On tullut vihdoinkin aika, jotta rohkeilla ja tarmokkailla ihmisillä olisi 93 vuotensa. [1] Meille on jo kylliksi röyhkeän keskinkertaisuuden herruudesta; ne tulisi perinpohjaisesti hävittää La Grenen kentällä.

Minä vihaan heitä.


Minä vihaan sellaisia ihmisiä, jotka, aivan kuin navetassa sulkeutuvat ominaiseen aatteeseensa, ihmisiä, jotka kulkevat karjassa, lähelle toisiaan puristuneena ja otsa maata vasten painuneena, jotteivät näkisi taivaan kirkasta valoa. Jokaisella karjalla on oma epäjumalansa ja taikakalunsa, jonka alttarille he uhraavat suuren inhimillisen totuuden. Parisissa on niitä monia satoja; ne ryhmittyvät kymmenien joukkoon ja jokaisella ryhmällä on oma puhujalavansa, jonka korkeudelta he juhlallisimmalla tavalla puhuvat tyhjää kaikkein kuuluville. Mahtavasti, josta huomaa heidän tyhjämielisyytensä, kulkevat he edelleen päästäen epätoivon huudahduksia, jos vain ken rohkenee heille huomauttaa heidän lopullisesta fanatismistaan.

Te, minun ystäväni, runoilijat ja romaaninkirjoittajat, oppineet ja taiteenharrastajat, te, jotka tunnette heidät erinomaisesti, te, jotka kolkutatte näitten teeskentelevien ihmisten oville, jotka sulkeutuvat huoneisiinsa kun heidän kyntensä pitäisi leikata, julistakaa yhdessä minun kanssani äänekkäästä kaikkien kuuluville, että he ovat heittäneet teidät ulos rukoushuoneistaan, kuten pelkurimaiset ja suvaitsemattomat vahtimestarit. Ilmaiskaa, että he ovat nauraneet teidän kokemattomuudellenne ja pitäneet kokemuksena jokaisen totuuden kieltämistä, mikä ei ole sisältänyt heidän erehdyksiään. Kertokaa ensimäisen kirjoituksenne historia, jolloin te kelvollisen vakaumuksellisen prosanne johdosta saitte tällaisen vastauksen: ”te ylenmäärin kehutte luonnonlahjoja; mutta kun se kerran ei sovellu meidän vaatimuksiimme, niin sitä ei ole olemassa.” Suuremmoisen kuvaelman esittää puolestaan tämä älykäs ja oikeidentuntoinen Parisi! Taivaassa ja maassa on ainoastaan yksi ehdoton totuus ohjaava maailmoja ja johtava meitä tulevaisuuteen. Mutta täällä on sata totuutta, jotka taistelevat keskenään ja koettavat syöstä toinen toistaan tomuun, sata koulua, jotka panettelevat toisiaan, ja sata laumaa, jotka ammuvat ja mölisevät liikkumatta askeltakaan eteenpäin. Yhdet valittavat menneisyyttä, joka ei koskaan palaja; toiset haaveilevat tulevaisuudesta, joka ei koskaan lähesty, mutta ne joita nykyisyys miellyttää, puhuvat siitä kuin jostakin katoavaisesta. Jokaisella tunnustuksella eli opilla on omat uhripappinsa ja jokaisella papilla omat sokeat seuraajansa ja eunukkinsa. Kukaan ei huolehdi elämän todellisuudesta; syntyy keskinäinen sota, lumipallosilla olevien katupoikien taistelu, loppumaton ilveily, jossa mennyt ja tulevaisuus, Jumala ja ihminen, valhe ja typeryys nuorallatanssijan tavoin tekevät erilaisia huvittavia liikkeitä. Missä ovat, minä kysyn, vapaat ihmiset, korkeamman elämän olennot, jotka eivät sulje ajatuksiaan dogmien ahtaaseen piiriin, vaan pelkäämättä pyrkivät valoon, varomatta joutuvansa huomenna ristiriitaan itsensä kanssa, ihmiset, jotka huolehtivat ainoastaan yhdestä, totuudesta ja oikeudesta. Missä ovat ne ihmiset, jotka eivät muodosta vannotettujen alamaisten puoluetta, valmiina tottelemaan herransa ensimäistä määräystä, olipa se herra sitten Jumala tai keisari, kansa tai ylimysvalta? Missä ne ihmiset, jotka elävät yksin, erillään ihmislaumoista. kulkien suureen päämäärään, ylenkatsoen ahdasta puolueellisuutta ja rakastaen ainoastaan vapaata ajatusta? Kun he puhuvat, niin tylsämieliset ja teeskentelijät eivät voi pidättää suuttumustaan ja musertavat heidät lukuisuudellaan; sitten häirityt uudelleen antautuvat ruokansa sulattamiseen ja juhlallisella kasvojen ilmeellä juhlivat voittoa, antaen toinen toiselleen todistuksen tylsämielisyydestään.

Minä vihaan heitä.


Minä vihaan typeriä pilkkaajia, näitä siistejä nuoria ihmisiä, jotka purevat hampaitaan kykenemättä matkimaan isäinsä arvokkuutta. Sattuu naurun purskahduksia, enemmän tyhjiä ja sisällyksettömiä kuin syvämietteinen diplomaattinen hiljaisuus. Hermostuttava iloisuus meidän uuvuttavana aikakautenamme, iloisuus, joka on täynnä loppumatonta surua, minua vimmastuttaa tuskaan saakka aivan kuin viilan ääni kun sillä terotetaan sahan hampaita. Olkaa hiljaa te, jotka mukaudutte jokaiseen sointuun, jotta voitaisiin huvittaa yleisöä! Teidän imelä naurunne aiheuttaa hampaiden heltymisen. Teidän pilkkanne pusertaa henkeä; teidän käytöksenne saattaa liikkeeseen ihmisiä loppumattomiin; teidän uhkarohkeat hyppynne ovat kuperkeikan tapaisia, jotka päättyvät sillä, että te säälittävässä muodossa virutte maassa. Ettekö te todellakaan käsitä, ettei nyt ole leikin aika. Katsokaa ympärillenne, niin te itse itkette. Minkätähden te teette väkivaltaa itsellenne, minkätähden te keinolla millä hyvänsä koetatte pitää naurettavana sitä mikä on surullista?

Ei lainkaan niin naurettu vanhaan aikaan, jolloin vielä osattiin nauraa. Meidän aikamme ilo – se on vain hermostunut taudinkohtaus, hilpeys – se on hullun ilvehtimistä. Meidän pilkkaajamme, ne, jotka ylisteleivät terävä-älyisyydellään ovat synkän luonteen ihmisiä; saaneena käsiinsä tämän tai tuon esineen, tämän tai tuon ihmisen, he pusertavat sitä siihen saakka kunnes se katkeaa ja on menettämäisillään henkensä; he ovat niiden pahojen lasten kaltaisia, jotka vasta silloin ovat leikkikaluistaan huvitettuja kun särkevät ne. Meidän ilosuutemme on niiden ihmisten kaltainen, jotka pitävät sivuistaan kiinni kun näkevät ohikulkevan kaatuvan ja katkaisevan jalkansa. Nauravat kaikelle, silloin kuin ei ole syytä millekään nauraa. Mutta mehän olemme niin iloinen kansa; me nauramme muille suuruuksillemme ja pahantekijöillemme, Jumalalle ja pirulle, sekä toisille ihmisille että itsellemmekin. Parisissa on erityinen armeija, joka ei koskaan anna yleisen iloisuuden sammua; ilveilyn tarkoituksena on pitää tyhmiä iloisina samaan aikaan kuin toiset ovat vallan tyhmiä. Mitä minuun tulee, niin minä valitan, että on niin paljon oppineita ja niin vähän sellaisia ihmisiä, jotka pitävät arvossa totuutta, vapautta ja oikeutta. Jokainen kerta kun minä näen kunnioitettavan nuoren ihmisen nauraen huvittamassa joukkoa, minun käy häntä sääli; minä valitan, ettei hän ole niin rikas, että voisi elää tarvitsematta sormiaan lyödä ja kelvottomasti väännellä itseään joukon edessä. Mutta minä en sääli niitä, joiden kasvoilla on ikuinen hymy eikä jälkeäkään kyyneleistä.

Minä vihaan heitä.

Minä vihaan korskeita tyhmyrejä, voimatonta keskinkertaisuutta, joka huutaa, että meidän taiteemme ja kirjallisuutemme kuolee ihanalla kuolemalla. Nämä ovat ne kaikkein tyhmimmät päät ja kaikkein kuivimmat sydämet, ne ovat menneisyyteen haudattuja ihmisiä! ylenkatseella selailevat he aikamme eläviä tuotteita, kuumeisen ajatuksen helmiä ja julistavat ne mitättömiksi ja ahtaiksi. Minä en ollenkaan huolehdi kauneudesta ja täydellisyydestä. Minä nauran mainehikkaille vuosisadoille. Minun mieltäni kiinnittää ainoastaan elämä, taistelu ja kuumeentapainen toimeliaisuus. Minä tunnen olevani kotona tämän ihmispolven keskuudessa. Minun mielestäni taidemaalarin ei tarvitse toivoa toista ajanjaksoa eli aikakautta. Ei ole enää kouluja eikä opettajiakaan. Me elämme keskellä täydellistä anarkiaa, ja jokainen meistä on kapinoitsija, joka ajattelee kaikkia ainoastaan itsestään ja joka luo ja taistelee ainoastaan itseään varten. Tulee kiirehtiä, sydän puristuu kokoon tuskallisesta levottomuudesta ja odotuksesta; sitä odotetaan, joka kolkuttaa tulevaisuuden ovelle, kolkuttaa kaikkein voimakkaimmin, kaikkein varmemmin ja jonka nyrkit ovat kylliksi voimakkaat tuketa toisten suun, ja jokainen taistelija henkensä syvyydessä nauttii hämärästä toivosta päästä täksi diktaattoriksi, täksi huomisen päivän tyranniksi. Mutta hänen takanansa laaja näköpiiri!... Tunnet sydämessäsi uusien totuuksien, tulevaisuuden totuuden vavistusta. Jos me puhumme hiljaisesti, niin se on sentähden, että me tahdomme sanoa sangen paljon. Me olemme uusien oppien ja realismin aikakauden kynnyksellä ja me horjumme ajoittain kuin juopuneet kirkkaan valon huikaisemina, joka palaa silmäimme edessä. Mutta me työskentelemme, me raivaamme tietä tulevalle polvelle, me olemme hävityksen kaudessa, jolloin vanhan rakennuksen kalkkikoristeen pöly täyttää ilman ja palaset ryskeellä putoavat maahan. Huomenna rakennus tulee uudelleen rakennetuksi. Meidän osaksemme lankeevat suvun tuskallinen nautinto ja vaiva, me elämme nämä intohimoiset hetket ja herätämme totuuden vapaan huudon, me käymme kaikkien virheiden kautta, me syntyväin uusien vuosisatojen hyväntekijät. Kieltäkööt sokeat meidän ponnistuksemme, nähkööt he meidän taistelussamme suonenvedon tapaista kuolemankamppailua, huomaamatta, että nämä ovat ensimäisiä synnytystuskia. Siihen he ovat kyllin sokeita.

Minä vihaan heitä.


Minä vihaan tätä roistoväkeä, näitä katuvahtimestareita, jotka ovat ottaneet itselleen opettajan tehtävät, näitä ikäviä turhimuksia, jotka kieltäytyvät elämästä. Minä olen vapaan inhimillisen hengettären ilmenemisen puolella uskon ihmishengen lakkaamattomaan taisteluun, loppumattoman elävien kuvien kokoelmaan ja valitan, etten voi elää ikuisesti ollakseni läsnä ikuisessa tuhansista eri osista kokoonpannussa näytelmässä. Minä olen ainoastaan tiedonhaluinen. Tyhmyrit, rohkenematta katsoa eteensä, katsovat taaksensa. He rakentamat nykyisyyttä menneisyyden mukaan ja tahtovat, että tulevaisuus, sen tuotanto ja ihmiset ottaisivat esimerkikseen kuluneen ajan. Mutta tulevaisuus saapuu niin kuin sen tuleekin saapua, ja jokainen uusi päivä tuo uuden aatteen, uuden taiteen, ja uuden kirjallisuuden. Kuinka monta yhteiskuntaa, niin paljon myös erilaisia tuotteita (yhteiskuntien erilaisuus edellyttää tuotteiden erilaisuutta), mutta yhteiskunta tulee uudistumaan ikuisesti. Mutta voimattomuus ei tahdo myötävaikuttaa tulevaisuuden suuruuteen; se on muodostanut jäljennöksen olemassaolevasta tuotannosta ja tällätavoin saamansa suhteellisen totuuden on se ylentänyt ehdottomaksi totuudeksi. Älkää jäljentäkö, luokaa. Siinä syy, minkä tähden minä vihaan typeryyden saakka mahtavia ja typerän iloisia ihmisiä, taidemaalareja ja arvostelijoita, jotka aasin itsepäisyydellä koettavat eilisestä muodostaa tämän päivän totuuden. He eivät ymmärrä, että me menemme eteenpäin ja että maisema vaihtuu.

Minä vihaan heitä.


Mutta nyt te tiedätte, kenelle kuuluu minun rakkauteni, minun ihana nuoruuden rakkauteni.

  1. V. 1893 astui Dreufus Ranskan yleisesikuntaan, jonka jälkeen heti alkoi ankara vaino katoolisten puolelta tätä juutalaista, mutta syytöntä henkilöä kohtaan.


Lähde: Työläisnainen: Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja. Syysk. 22 p. 1910, syysk. 27 p. N:o 36, 37.