Miten minä sain ensimmäisen frakkini

Miten minä sain ensimmäisen frakkini. Kirjoittanut anonyymi

Kirjoittaja on nimimerkki Akku.

Se tapahtui eräänä Juhannuksena. En milloinkaan unhota sitä. Kovin vanha en silloin vielä ollut, olinhan vast’ikään päässyt pois paitaressun iästä, eikä siitä ollut vielä aivan pitkää aikaa kulunut, kuin minä puin päälleni ensimmäiset housut.

Meillä oli silloin häät. Näitä varten puuhattiin koko viikko: leivottiin sekä varikoisia että vehnäsiä; mutta nämä olivat vaan kotipellon ruista. Sentähden läksi äitini kirkonkylässä olevalta leipurilta tilaamaan oikeita ”paakarinleipiä,” sillä pitihän sitä nyt vieraille toki parempaa olla kahvin kanssa, kuin omat kakut ovat. Tälle matkalle pääsin minäkin, sillä minun piti saada uusi puku, ja räätäli asui kirkonkylässä. Ensin kävimme leipurilla, jossa toimitimme tehtävämme. Sen jälkeen menimme räätälin luo kangaspakkoinemme; meillä oli näet itsellämme kangasta, oikeata omakutoista neliniitistä, ”että kestäisi”. Kun räätäli oli ottanut mitan, luulin minä, että saisin heti vaatteeni, mutta suurestipa petyin, kun vastattiin: ”vasta Juhannuksena.” Koko lopun viikkoa vietin minä suurimmassa jännityksessä ja kyselin lakkaamatta: ”Tokkohan se saapi ne valmiiksi?”

Vihdoin koitti Juhannusaamu. Jo kukon laulaessa olin hereillä, mutta en uskaltanut nousta ylös; pelkäsin näet tonttuja, vaikka olikin jo täysi päivä; loikoelin siis vaan vuoteellani. Vähitellen siitä muutkin pääsivät jalkeille. Heti rupesin minä hoputtamaan jokaista menemään räätäliltä noutamaan vaatteitani. Mutta kun ei kukaan ottanut kuullakseen minua, kysyin: ”Enkö minä vieläkään saa vaatteitani?” Renki, jolta kysyin, oli aika hulivili ja tehdäkseen minulle kiusaa vastasi: ”Kaikkea sitä nyt pitää ihminen kuuleman, ennenkuin kuolee; vai sinulle vaatteita tuotaisi!” Tämä oli minulle liikaa, ja minä pillahdin itkuun. Isäni sanoi tuohon: ”Olehan nyt tuossa vitisemättä!” Mutta kun tästä ei ollut apua, niin otti hän hyvän kepin nurkasta; silloin oli täytymys vaieta, vaikka sydämeni oli pakahtua. Mutta lasten haikeat surut eivät ole pitkäikäisiä. Niinpä minunkin suruni muuttui mitä sydämmellisimmäksi iloksi, kun ilmoitettiin, että räätäli oli tullut tuoden mukanaan nuo kauvan kaivatut vaatteet. Pian olin pukenut ne päälleni; ja sitten niitä ihmeteltiin: ”Olivat juuri kuin tehdyt.” Ei kukaan saata kuvailla sitä iloa, jonka tunsin; minä katselin ja kääntelin itseäni ja tepastelin lattialla ylpeänä kuin ”patrooni.”

Kun oli pidetty tavanmukaiset häämenot loppuun, olisi seurannut tanssi, vaan ”musikanttia” ei kuulunut eikä näkynyt. Jo alettiin vähän tuskitella, kun hän vihdoin tuli viuluinensa. Hänessä tunsin miehen, joka kirkossa niin lujaan lauloi, ja jota sanottiin lukkariksi. Hän oli kummallisemmassa puvussa kuin muut. Hänellä oli m. m. hännällä varustettu takki, jota eräs renkimme kutsui ”frakiksi” minun sitä kysyessäni. Isäni otti hänet vastaan hyvin syvään kumartaen ja sanoi: ”Tervetullut, herra kanttoori!” Samoin kaikki jotka puhuttelivat häntä, sanoivat ”herra kanttoori.” Minä luulin, että tuo suuri kunnioitus tuli hänelle tuon oudon takin tähden. Sentähden päätin hankkia myöskin tuollaisen takin, että minuakin kunnioitettaisiin, sillä minä olin saanut kokea kaikkea muuta kuin kunnioitusta vierailta, vaikka olinkin talon väkeen kuuluva. Mutta mistä saada tuollainen otus? Siinä oli kysymys, joka vaivasi minua melkein koko illan. ”Hätä keinon keksii,” sanotaan, ja keinon minäkin keksin: minä päätin leikata kulmat pois takistani. Sanottu ja tehty. Minä otin lammaskeritsimet saksien puutteessa ja riensin ulos navettaan. Täällä ryhdyin heti toimeen, mutta kun keritsimet olivat kovin tylsät, niin oli työ jotenkin vaivaloista. Mutta tulihan siitä vihdoinkin frakki. Ylpeänä pu’in sen päälleni ja vielä ylpeämpänä astuin tupaan, jossa par’aikaa tanssittiin. Vaikka kuinkakin koetin rykiä ja kolistella, en herättänyt sittenkään juuri kenenkään huomiota, vielä vähemmin tuota odotettua kunnioitusta. Kolistettuani vielä vähäsen tuli isä luokseni. Mutta suureksi ihmeekseni ei näkynyt kunnioituksen merkkiäkään, vaan jotakin aivan päinvastaista, sillä hyvin vihasen näköisenä sanoi hän: ”Oleppas kloppi rytäjämättä, taikka....!” Siihen se loppui hänen uhkauksensa, ja hän näytti hämmästyneeltä. ”Aha,” arvelin minä itsekseni, ”nyt hän huomasi minun frakkini ja nyt hän rupee minua kunnioittamaan ja kutsuu ”herra kanttoori.” – Mutta sen sijaan ottikin hän minua niskasta kiini ja ärjäsi: ”Mitä peeveliä sinä, poika, olet tehnyt! Muori, tules nyt tänne katsomaan, mitenkä tuo junkkari on leikellyt uuden takkinsa rikki!”

”Ai, herrajeestas sentään, sinua ”juupelia,” vastasi äitini, ”kun olet aivan uuden nutun pilannut! Onkos nyt mokomata nähty! Kyllä sinä nyt tarvitset saada oikein hyvästi könttiisi, junkkari!” Eikä siinä auttanut mikään, selkään sitä tuli, niin että luulen vieläkin tuntevani kepin tanssivan selälläni. Seuraavana päivänä löydettiin navetasta sekä keritsimet että liepeiden kappaleet; ne asetettiin eteeni, ja taas tuli selkään.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.