Monologi Schillerin Wilhelm Tellistä

Monologi Schillerin Wilhelm Tellistä. Kirjoittanut Friedrich Schiller

Suomentanut Oskar Uotila.

Tell esiytyy jousineen.

Tän rotkon kautta täytyy hänen tulla;

Ei kulje muuta tietä Küssnachtiin –

Sen tässä täytän – Tilaisuus on aulis.

Tuo pensas kätkee minut häneltä,

Tuonn’ alas nuoli hänet saavuttavi;

Tien soukkuus estää takaa-ajajoita.

Tee lopputilis taivaan kanssa, vouti,

Pois on sun pakko, hetkes lyönyt on.

Mä elin rauhoin, sovuin – Nuoleni

Vaan metsän otuksia tavoitteli,

Miel’alain puhdas oli murhasta –

Sa olet levolta mun karkoittanut,

Kyyn kuohuvahan myrkkyyn muuntanut

Mun ajatuksieni miedon maidon;

Sa minut hirmutöihin totutit –

Ken maaliksensa lapsen pään on pannut,

Se osaa vihamiestään sydämmeen.

Mun lapsijoukkoani, viatonta,

Ja vaimoani sinun raivoltas

On suojeltava, vouti! – Milloin jousta

Ma viritin – kun kätein tutisi –

Kun sinä pirullisin haluines

Mun lapsen päätä kohden tähtää käskit –

Kun tarmotonna sua rukoilin,

Juur silloin sisässäin tein lupauksen

Ja valan, jonka kuuli Jumala,

Ett’ oisi ensi ampumani maali

Sun sydämmes – Se, minkä lupasin

Tuoll’ erää alla hornantuskain ahdon,

On pyhä velka, jonka maksaa tahdon.

Olet herrani ja vouti keisarin;

Mut ei ois keisar’ itse toiminut

Kuin sinä – hän sun laittoi tähän maahan

Lain tuomaan – kovan, sillä hän on kiivas –

Mut käskenyt ei murhanhimoisna

Sun ilkitöillä kauhistusta nostaa;

Viel’ elää Jumala ja pahan kostaa.

Käy tänne, tuoja tuskain katkeroiden,

Sa aarteheni korkein, kalliin nyt –

Sa maalin saat, jot’ eivät läväistä

Viel’ ole voineet nöyrät anelmat –

Mut sinua se ei voi vastustaa –

Ja sinä, luja jousenjänne, joka

Mun taattu tover’ olit kilpaleikit,

Äl’ emmi tosityötä ankaraa!

Tää kerta kestä vielä, kunnon sää,

Jok’ usein lentoon vinhan nuolen laskit –

Jos nyt ei kiitäiskään se täyttä suuta,

Ei oisi mulla lähettääni muuta.

(Jalkamiehiä käy näyttämön yli.)

Mä istun tälle paasipenkerelle,

Mi matkamiehen levähtäänsä suo –

Näin main ei löydy kotiliettä – Kukin

Käy toisens’ ohi oudoin katsehin,

Eik’ urki hänen murheitansa – Tuossa

Käy toimellinen kauppamies – ja tuolla

On sonnusviitta hurskas munkki – Tässä

Taas valju rosvo, lysti soittomies

Ja kangassaksa raskain kuormineen,

Ku tänne matkaa kaukomantereilta –

Jok’ ainoo tie vie ääriin maa-ilman.

He astelevat kautta takalon

Kaikk’ omiin toimiin – minun murha on!

(istahtaa.)

Ain’ isän poissa ollen, armaat lapset,

Kas riemu nousi, kun hän saapui taas;

Hän toikin teille kotiin minkä milloin,

Kert’ alppikukan, kerta kaunoisen

Taas linnun taikka karinkaukalon,

Joit’ ylähältä vuoristosta löysi –

Nyt Vaanii toista metsänriistaa hän

Ja istuu sydänmaalla murhemiellä;

Hän vihamiehen henkiparkaa väijyy.

– Mut teitä, armaat lapset, aattelee

Hän nytkin, – teidän turvaks’, ett’ei kostoon

Vois tyrannimme teitä vastaan nousta –

Nyt murhaa varten jännittää hän jousta.

(nousee.)

Ma vaanin otust’ ylevätä – Uuvu

Ei metsämieskään päiväkausittain

Ylt’ympär’ kulkemasta talvisäässä,

Ei uhkahypyistänsä kallioilta,

Ei liukumasta luiskaa seinämää,

Sen kylkeen takertaiden omin verin, –

Vain kurjan kauriin hengilt’ ottaaksensa.

Tass’ oivempi on palkka: vihamiehen

Mun tuhontuottajani sydänveri.

(Etäällä kuuluu iloista soittoa, joka lähenee)

Joust’ olen elin-ajan viljellyt,

Ja harjoitellut säännön mukaisesti.

Mä monet kerrat mustaan ampusin

Ja joskus kotiin kauniin palkinnon

Toin kilpa-ammunnasta – Tänään tahdon

Mä mestar’ ampumasta parahan

Mit’ onkin koko vuoristossa voittaa.

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.