Monologi Schillerin Wilhelm Tellistä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Monologi Schillerin Wilhelm Tellistä.

Kirjoittanut Friedrich Schiller
Suomentanut Oskar Uotila.


Tell esiytyy jousineen.
Tän rotkon kautta täytyy hänen tulla;
Ei kulje muuta tietä Küssnachtiin –
Sen tässä täytän – Tilaisuus on aulis.
Tuo pensas kätkee minut häneltä,
Tuonn’ alas nuoli hänet saavuttavi;
Tien soukkuus estää takaa-ajajoita.
Tee lopputilis taivaan kanssa, vouti,
Pois on sun pakko, hetkes lyönyt on.
Mä elin rauhoin, sovuin – Nuoleni
Vaan metsän otuksia tavoitteli,
Miel’alain puhdas oli murhasta –
Sa olet levolta mun karkoittanut,
Kyyn kuohuvahan myrkkyyn muuntanut
Mun ajatuksieni miedon maidon;
Sa minut hirmutöihin totutit –
Ken maaliksensa lapsen pään on pannut,
Se osaa vihamiestään sydämmeen.
Mun lapsijoukkoani, viatonta,
Ja vaimoani sinun raivoltas
On suojeltava, vouti! – Milloin jousta
Ma viritin – kun kätein tutisi –
Kun sinä pirullisin haluines
Mun lapsen päätä kohden tähtää käskit –
Kun tarmotonna sua rukoilin,
Juur silloin sisässäin tein lupauksen
Ja valan, jonka kuuli Jumala,
Ett’ oisi ensi ampumani maali
Sun sydämmes – Se, minkä lupasin
Tuoll’ erää alla hornantuskain ahdon,
On pyhä velka, jonka maksaa tahdon.
Olet herrani ja vouti keisarin;
Mut ei ois keisar’ itse toiminut
Kuin sinä – hän sun laittoi tähän maahan
Lain tuomaan – kovan, sillä hän on kiivas –
Mut käskenyt ei murhanhimoisna
Sun ilkitöillä kauhistusta nostaa;
Viel’ elää Jumala ja pahan kostaa.
Käy tänne, tuoja tuskain katkeroiden,
Sa aarteheni korkein, kalliin nyt –
Sa maalin saat, jot’ eivät läväistä
Viel’ ole voineet nöyrät anelmat –
Mut sinua se ei voi vastustaa –
Ja sinä, luja jousenjänne, joka
Mun taattu tover’ olit kilpaleikit,
Äl’ emmi tosityötä ankaraa!
Tää kerta kestä vielä, kunnon sää,
Jok’ usein lentoon vinhan nuolen laskit –
Jos nyt ei kiitäiskään se täyttä suuta,
Ei oisi mulla lähettääni muuta.
(Jalkamiehiä käy näyttämön yli.)
Mä istun tälle paasipenkerelle,
Mi matkamiehen levähtäänsä suo –
Näin main ei löydy kotiliettä – Kukin
Käy toisens’ ohi oudoin katsehin,
Eik’ urki hänen murheitansa – Tuossa
Käy toimellinen kauppamies – ja tuolla
On sonnusviitta hurskas munkki – Tässä
Taas valju rosvo, lysti soittomies
Ja kangassaksa raskain kuormineen,
Ku tänne matkaa kaukomantereilta –
Jok’ ainoo tie vie ääriin maa-ilman.
He astelevat kautta takalon
Kaikk’ omiin toimiin – minun murha on!
(istahtaa.)
Ain’ isän poissa ollen, armaat lapset,
Kas riemu nousi, kun hän saapui taas;
Hän toikin teille kotiin minkä milloin,
Kert’ alppikukan, kerta kaunoisen
Taas linnun taikka karinkaukalon,
Joit’ ylähältä vuoristosta löysi –
Nyt Vaanii toista metsänriistaa hän
Ja istuu sydänmaalla murhemiellä;
Hän vihamiehen henkiparkaa väijyy.
– Mut teitä, armaat lapset, aattelee
Hän nytkin, – teidän turvaks’, ett’ei kostoon
Vois tyrannimme teitä vastaan nousta –
Nyt murhaa varten jännittää hän jousta.
(nousee.)
Ma vaanin otust’ ylevätä – Uuvu
Ei metsämieskään päiväkausittain
Ylt’ympär’ kulkemasta talvisäässä,
Ei uhkahypyistänsä kallioilta,
Ei liukumasta luiskaa seinämää,
Sen kylkeen takertaiden omin verin, –
Vain kurjan kauriin hengilt’ ottaaksensa.
Tass’ oivempi on palkka: vihamiehen
Mun tuhontuottajani sydänveri.
(Etäällä kuuluu iloista soittoa, joka lähenee)
Joust’ olen elin-ajan viljellyt,
Ja harjoitellut säännön mukaisesti.
Mä monet kerrat mustaan ampusin
Ja joskus kotiin kauniin palkinnon
Toin kilpa-ammunnasta – Tänään tahdon
mestar’ ampumasta parahan
Mit’ onkin koko vuoristossa voittaa.


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.