Murheesta – iloon!
| Murheesta – iloon! Runo Viipurin Raittiusseuran 25-vuotiseen juhlaan. Kirjoittanut Mikko Uotinen |
I.
[muokkaa]- Me sinitoivojen kansa,
- lapset lempeän aatteen,
- ilotuntehin astumme
- alla toivojen vaatteen.
- Me alttarin syömmessä
- laitamme kunniaks’ sille
- mi riemua, onnea kylvää
- surun synkille ihmisille.
- Se tunne, mi rinnassa
- toisien hyväksi herää,
- mi rauhaa myrskyhyn antaa
- ja onnea orvoille kerää,
- se tunne mi arkana liikkuu
- ajan surujen soissa,
- se tunne nyt kunnian saakoon
- näissä sydänilon karkeloissa.
- Sille nyt kaunehin kiitos
- ja kantelo soikoon,
- se tunne ain’ rinnoissa meidän
- yhä enetä voikoon.
- Se ilo on suurin
- min sytytät kärsivän rintaan,
- se työ sydäntöistä
- on alati kaunehinta.
- Se tunne on tässäkin
- valvonut viis’kolmatta vuotta,
- moni sydän nyt sykkää:
- ”se valvonut ei ole suotta –!”
II.
[muokkaa]- Valkea on Suomen lumi
- kirkkaat tähti-illat meillä,
- puhtautta Suomen järvet kesin
- laulaa leppoisilla säveleillä,
- taikka talvi-illoin nukkuu
- alla kylmän välkkyilevän vaipan.
- Suomen kukkarikas luonto
- kesin on kuin morsio niin hellä,
- tuntuu kuin se hopeoita kesäpäivän
- kantais’ puhtoisella sydämmellä,
- ja kuin sillä kesätuulissaan
- olis’ kaiku kaukahisen valkomaan.
- Tuntuu niinkuin Suomen luonto
- kertois’ joka henkäyksessään:
- ole puhdas, ole kirkas, paina sieluus’
- valon kaipuu, toivo elämään,
- missä soivat puhtauden harput,
- missä valkeus on valta maan.
- Tuntuu niinkuin Suomen luonto
- kajahtaisi joka vaiheessaan:
- ole hyvän kukkarikas, kesäpäivän kaunis,
- soinnu luonnon suvilaulelmaan,
- paina syömmes pohjaan syvimpään
- kuva armaan kaunis synnyinmaan.
- Kutsu Suomen luonto puhtahaksi,
- Suomen kansaa sydän kevääseen,
- laula Suomen järvi suvipäivin
- sille kaipausta päivään puhtoiseen,
- tuoksu Suomen kukka kansallesi
- toivon päivää, huomenia hyveen!
- Tuika kirkas pohjan talvi-ilta
- tuhansine tähtinesi rintaan
- kaipausta hetkeen, jolloin
- hyvä kylvää meihin kaunehintaan,
- jolloin valvoo tähti-illat kirkkaat
- katsehissa kansan Suomenmaan!
- Puhtahaksi Suomen sydän, mieli
- rakkauden sinivirroin huuhdellaan,
- nostetahan iloon, päivään, riemuaikaan
- sydän rakkahaisen pohjanmaan,
- huulehen sen hymy aurinkona syttyy,
- päivä kullan lailla kulmia sen kultaa.
- Luokoon kaiken kauniin alkulähde
- menestystä sille taistelulle,
- joka puhtauden, lämmön valkoviirin
- nostaa tanterelle poljetulle,
- joka sinivirran lailla liikkuu
- nostain sydänilon keväthetket.
- Suokoon kaiken kauniin alkulähde
- runsaan siunauksen pyrinnöille,
- jotka kohottaen, kehottaen
- valot syttää syömmen öille
- rakentaen toivon kalliolle
- uskon hyvän, kukkarikkahaisen riemun.
- Kutsu Suomen luonto puhtoisaksi,
- Suomen kansaa sydänkevääseen,
- kutsu, kutsu harpuin hurmaavaisin
- kansaa suvipäivään puhtoiseen,
- sytä kaipausta kansanasi
- toivonpäivään, huomenehen hyveen –!
III.
[muokkaa]- Tää Karjala on nostettava murheesta iloon,
- tää kansa on yöstänsä saatava valoon,
- tää Karjala nostettava on surusta riemuun,
- se vanhuudestansa on saatava nuoruuden paloon.
- Sen silmään on sytytettävä tietojen tähdet
- ja rintaan lämpöjen auringot voimaan,
- sydämmeen sille kirkkaus toivojen taivaan
- oman arvon ja uskon jumal’virsi soimaan.
- Tää Karjala –! Tää surukukkamme Suomen,
- tää mielestä herkin ja syömmistä suurin,
- tää laulujen luoja, tää soittojen saaja,
- tää Suomemme kynnys, sen tuki, rajamuuri,
- se nostettava on kilveksi maamme,
- sen syömmeksi, tunnoksi, silmäksi itään.
- Tää Karjala, siinä on Suomemme runko
- se on aateli pohjan, sen ollakin pitää!
- Nämä surut ja murheet, huolet ja tuskat,
- ne kukat on hetkensumun tuon harmaan,
- ne ei meitä sorra, ei murra, ei kaada,
- kun tunnemme povessa nuotion armaan,
- min sytytti äidin silmäys kerran,
- kun kehdolla kyynel kulmassa valvoi.
- Se nuotio, rakkaus Karjalan kansaan
- se riehui kun raskainkin raastoi ja kalvoi.
- Se elää, ei huolen se sateissa sammu,
- ei tuskan tuulet sen liekkejä lamaa,
- se riehuu, sen lämmöstä sävelet syttyy:
- ”mit’ oltihin eilen, tänään oomme sit’ samaa,
- mit’ kärsimme eilen, sen kestämme tänään,
- mi ei murtunut ennen, ei tänään se murru,
- mit’ kestivät isät sen kestämme mekin,
- ei vaiva, ei kuolo sydäntoivoa turra”.
- Tää Karjala, se on niin nuori ja herkkä,
- se on kuin kunnaalla valkokoivu sorja,
- se on niin ylväs ja lempeä sentään,
- se on niin pystyvä, pirteä, reipas ja norja.
- Se on huomenen kansaa, se on suurenen luotu
- ei astinlaudaks’, ei sumuhun, soihin,
- se luotu on huomenen harppuna soimaan,
- kevätkansaksi rientoihin valkeoihin.
- Tää Karjala, se maa on mannerta meidän,
- se hauta on polven, tuon lujan ja rakkaan,
- on meissä sen koskien kuohu ja hyrske
- ja kaiku sen kanteleen kunniakkaan.
- Me olemme Karjalan kansaa, sen nuoruutta me
- sen kuohua, toivoa, tähkää, laineet sen lemmen,
- me etsimme isienteitä, isienmieltä ja tuntoa selvää,
- me lemmestä Karjalan kansaan nyt kuohuilemme.
- Tää Karjala, se nostettava on meidän nuorten,
- tää kansa se meidän on vietävä valoon,
- se meidän on vietävä surusta riemuun,
- sen silmä on saatava kauniisen paloon.
- Nuoret! Syttyköön sen silmihin tietojen tähdet!
- Nuoret! Sen rintaan onnen auringot voimaan,
- sen kasvoille kirkkaus toivojen taivaan
- ja tarmon, kestävyyden jumalvirsi soimaan!
Lähde: Uotinen, Mikko [1911]: Sätehiä: runoja. Työväen kirjakauppa, Viipuri.