Mustalainen (Runeberg)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mustalainen.
(Kansantarinan mukaan).
Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Suomess’ ei lie nähty mustalaista
Vahvempaa ja uljaampaa kuin Aatu.
Hämeen kankahilt’ ei löytty pönkkää,
Kyllin lujaa häntä salpaamahan;
Tyrmän halki tunki hän kuin viidan,
Miehet alleen löi kuin ä’es paakut.
Vaan hän olostel’ kuin metsän karhu;
Mitä urho kaipas, sen hän otti,
Mit’ ei tarvinnut, sen antoi olla.
Osans’ saatuaan nyt käräjistä,
Raudoissa ja potein haavojansa,
Kangasalan harjua hän tuotiin.
Keski-taipaleella, missä harju
Soukimallaan halkoo seljät kahda,
Katseen loi hän kauas ympärilleen,
Katseli ja vartialle virkkoi:
”Totta maarin! Suomen salot saaret,
Järvet, rannat, niityt, vuoret kyllä
Tenhoo tänne mustalaista jäämään.
Jos tään pitkän harjusillan päässä,
Missä rannan keltakoivut harvat
Tuolla tummain kuusten kesken heiluu,
Jos siell’ armas vaimoni mun kohtais,
Sanoisinpa hälle: ’Vaimo viivy,
Täällä lapses synnytä sä maalle,
Jotta lapsi syntyissään sais nähdä,
Kuink’ on kaunis Herran mailma, vaikka
Viipy meille raskas on kuin kuolo.’”
Lausui näin. Puhetta tarkkaamatta,
Tyynnä viejä ajoi rattaitansa.
Hiljaa vierren ehti rattaat rantaan;
Vähän matkaa niiden eellä tiellä
Kulki vitkaan yksinäinen vaimo.
Raitaiselle hamehelle valui
Vaaleenharmaa huivi hartioilta,
Kiemuroiss’ sen päälle musta tukka.
Viejä ajain saavutti jo naisen.
Toisellapa kädell’ liekutellen
Rintalasta povellaan, se toisell’
Lasta näytti, viejälle näin virkkoi:
”Laske kuormalles mua hetkeks’ aikaa;
Kainaloinen kantamus mua painaa”.
Pyytäjänpä kuormalleen mies päästi,
Vangin viereen perällen se istui
Eipä pyy, jolt’ oksatoverinsa
Luoti surmas, lennä säikkyin eemmäs,
Kuin tuo viejä huoletonna ajoi,
Koska liinan piilopoimuist’ otti
Musta nainen naurusuisna puukon;
Mieheen kallistui ja hiljaa haasti:
”Ole valmis, kultain, kun ma isken,
Työnnä viejä kohta kärryilt’ alas!”
Lausui näin ja kaiken voiman takaa
Vihamiehen olkaan veitsen iski.
Sarkaisenpa takin läpi tunki
Pisto olkaluun ja niskan väliin,
Viejän käsist’ ohjat, ruoska heltis.
Aatu sysäs olallaan, ja oitis
Tainnuksiin hän putos pyöräin alle.
Iloitenpa vaimo maahan astui,
Kaatuneelta otti avaimet ja
Päästi herransa ja miehens’ irti.
Vyö- ja käsiraudat kyllä kirpoi;
Yksin jalat eivät irti päässeet.
Viiden-leiviskäiset lukottomat
Pultit, pajass’ umpeen vasaroidut,
Painoi niit’, ei avaimille aukee.
Iloissaanpa seisoi sentään Aatu
Mustalainen maassa mietiskellen,
Minne tiensä suuntaisi hän sieltä;
Kun jo viejä virkos horroksestaan,
Silmäns’ aukais, rosvon silmän kohtas.
Kohta karkas vihollista vastaan
Tää ja, nostain veistä ilmaan, virkkoi:
”Etpäs täältä koskaan käänny kotiin
Kertomaan sa, minne musta Aatu,
Minne mustalaisen vaimo lähti!”
Lausui; kaatunutpa pyytäin virkkoi:
”Ollos lyömättä ja henken’ säästä;
Enhän kuitenkaan ma koskaan palaa
Tuonne, tyhmyydestäin piestäväksi,
Pilkattavaks’, tyrmään pantavaksi.
Ennen jätän vankan talonikin,
Teidän kanssann’ erämaita kuljen,
Jos suo Herra siihen mulle voimaa.”
Näin hän pyys’, – ja mustalainen suostuin
Hänt’ ei tappanut, vaan hengen säästi.
”Jos sa kautta Luojan vannot ollas,
Niinkuin veli, uskollinen aina,
Hiustakaan ei katkota sun päästäs,
Konsa Aatu rosvo vainen elää
Ja sun näillä silmillänsä näkee.”
Näin hän virkkoi; vitsan lyömäst’ orhi
Lähti kohta karkuun taipaleelle.
Aatu itse poikkes tieltä metsään,
Sairas kantain sairast’ ystäväänsä,
Puolisonsa kulki kolmantena.
Kahdest’ aurink’ oli mailleen mennyt,
Kahdest’ yöstä valjennut ol’ aamu;
Vaan kun kolmas päivä iltaan päättyi,
Lepopaikan löysivät he, ladon
Etähällä ihmis-asunnoista.
Tuonne heinillen kun istuutuivat,
Alkoi Aatu mustalainen haastaa:
”Totta toisenkin ma kovan päivän
Oon jo nähnyt, armaat ystäväiset,
En tok’ oo näin kauan nälkää nähnyt.
Jospa jalkan’ oisi valloillansa,
Aikaa sitten syötäis ruokaa täällä;
Erämaita kiertäneet nyt oomme
Iloiten jos marja, veden tippa
Löyttiin nälkään pahimpaan ja janoon.
Mutt’ en, jumaliste, kallis eukkoin,
Sure sun ja itsen’ tähden niin kuin
Sairaan kelpo veikkosemme tähden!”
Näin hän lausui, mutta vaimo vastas:
”Älköön surko suuri syömmes tuota;
Herra, jos tään yön tääll’ aiot olla,
Sairas veljemme mun rintaan’ syököön.”
Lausui näin, ja siihen suostuneelle,
Nälkään-nääntyvälle sairahalle
Äidin tavoin tarjos tummaa rintaa.
Ja kun tääkin yö ol’ loppuun mennyt
Sekä harjuin huipuillen ja metsän
Loi syys-aamu ensi-ruskoloitaan,
Viejä ruoast’, unest’ elpyneenä
Heräs heinävuoteeltaan ja lausui:
”Nytpä, kelpo ystäväni Aatu,
Tahdon käydä ihmis-asunnoilla
Ruokaa meille noutamaan, jos jaksan.
Jos käyn polkutietä halki metsän,
Keskipäiviks’ ehtinen kai taloon;
Ehtooll’ olen ruokinein taas täällä.
Eipä kukaan, ken mun täällä näkee,
Antto viejält’ apuansa kiellä.”
Anton tuumaa kiittäin Aatu vastas:
”Mielelläin niin pitkällen sua kannan
Polulla, kuin voimat suinkin sallii;
Siitä käy, ja Luoja taas sun tuokoon!”
Molemmin nyt matkailen ne lähti,
Toinen käyden, toinen kannettuna,
Kunnes metsäpolku vahvemp’ alkoi;
Veljessovuss’ erjettiin nyt siinä.
Aatu lähti ladollensa jälleen,
Viejä, ehkä heikko, ruokaa tuomaan.
Mutta vuoroin leväten ja käyden
Pääs’ hän ennen päivällistä taloon,
Astui sisään, istui penkin päähän.
Isänt’ oitis miehen tuns’ ja lausui:
”Mitäs kummaa kuuluu, vanha naapur?
Jalan tulet ja on kasvos kalpeet!”
Syvään huokas viejä väsyksissään,
Selkä seinän nojassa, näin lausui:
”Onhan, naapur’, outo matka ollut,
Oudostippa talohos oon tullut
Yksin, jalkasin ja kalvenneena,
Suo tok’ ensin nälkään, janoon hoivaa,
Sitte kuule tehtävät ja tehdyt.”
Virkki näin ja mielessään jo mietti
Väijyksillä mustalaisen kiertää,
Aatu mustalaisen vaimoinensa.
Heti tuotiin pöytään ruoat, juomat,
Kalaa, lihaa, leipää, voita, viinaa;
Honkahaarikossa kalja kuohui.
Mielissänsä miesi ruokiin ryhtyi.
Kyllin syötyään ja juotuansa,
Penkillen hän oikoi lepäämään ja
Isännälle viitaten näin alkoi:
”Laita sana voudillen täst’ oitis,
Aseitten ja miesten kanss’ se tulkoon
Aatu mustalaista kiinni saamaan.
Katsos, olkaluun ja niskan väliin
Puukolla mua pisti rosvon vaimo.
Sitte täytyi henkikullan vuoksi
Seurata heit’ erämaiden helmaan;
Metsiss’ oltuan’ näin kolme päivää
Neljänten’ oon vihdoin tänne päässyt.
Kuu kun yöllä laskee, menkää tuonne,
Missä Mättäkoski lampeen laskee,
Pienen ladon luokse vuorten väliin;
Siell’ on paikka, sieltä rosvo löytyy
Vaimoineen tän’ yönä lepäämästä;
Sieltä löydyn miekin, apuun uljas.”
Tuohon vastas isäntä: ”Et suinkaan,
Vanha naapur’, takaisin saa mennä;
Kyllä terveet toimii, jää sä kotiin!”
Hälle Antto vanginviejä vastas:
”Jollen tuo ma heille ruokaa, viinaa,
Jollen palaa, niinkuin lupasinkin,
Turhaan ladost’ etsitään heit’ enää.
Suo mun mennä, pidä muusta tointa!”
Lausui näin ja sulloi pussiin ruokaa
Ja, ehk’ uupuin, läksi paluutielle.
Samaan aikaan istui Aatu rosvo
Harvan ladon heiniss’ eukkoinensa.
Levottomin silmin vaimo aina
Katsoi pikkulasta povellansa;
Mies se tähtäs aina polun päähän.
Ikävöiden veikkoansa sieltä.
Virkattu ei sanaa; sirkka yksin
Kirkui heiniss’, sorsa lammikossa
Ynnä joskus äidin rinnall’ lapsi.
Näinpä päivä hiljaksensa päättyi.
Vaan kun aurink’ uupui vuorten taakse,
Paikallaan viel’ istui Aatu, sentään
Viilall’ enää vihlomatta rautaa,
Urkkien vaan yhä polkutietä.
Vihdoin viejän saapuvan hän keksi.
Ylös hyppäs hän, ja kyynelvirta
Vierren kasti posket ahvettuneet;
Mutta riemuun ratketen hän virkkoi:
”Eipä hätää, armas laps’ ja vaimo,
Eipä hätää, vilpitön on veikko!”
Kohta kohden tulijaa hän astui,
Hartioilleen vankoillen sen nosti
Sekä uupuneen taas latoon kantoi.
Vaan kun viejä ruoat esiin otti,
Pyrskäht’ itkuun mustalaisen vaimo,
Mustalainen itse istui lausuin:
”Syökää nyt, mä kahlettani viilaan;
Mitä tähteeks’ jää, sen syön mä sitten.”
Vaan kun kaikkein poistunut ol’ nälkä,
Riemull’ levollen ne laski heiniin.
Varjoillansa yö jo seudut peitti,
Vitkaan käyden rataa rauhallista.
Vielä valvoi sentään mustalainen,
Valvoi myöskin oiva puolisonsa;
Kumpikin ol’ vaiti, kunnes vaimo
Virkkoi: ”Mitä kummia nyt tullee,
Koska sirkka laulelee niin taajaan?”
Hälle vastas mustalainen jälleen:
”Sirkkaa ilahuttaa heinäin tuoksu,
Ilahuttaa täyden ladon lämpö
Ynnä ihmistenkin hyvä seura;
Minua tähti pilven yltä nähty,
Mua vapaus jälleen saavutettu,
Ynnä uskollisen veikon saanti.”
Jälleen virkkoi mustalaisen vaimo:
”Rukoile, ettei käy tähti pilveen,
Ettei vapaus kahlehisin sorru,
Ettei veljen uskollisuus petä!”
Tuskin lausuttu ol’ viime sana,
Hälinään kun harva lato saartui,
Sekä pimeest’ ovest’ ääni huusi:
”Onko täällä ihmisiä ja keitä?
Vastatkaa!” – Ei ääntä – jälleen huus’ se:
”Miehet, pankaa tulta ladon alle,
Mustalaiskuninkaan tääll’ on hovi!”
Ovellen nyt syöksi Aatu rosvo,
Veistä käissään välkytellen huusi:
”Täss’ on mies; ei kukaan vaimon saama
Rankaisutta hoviin pääse ennen,
Kuin hän suostuu ehtoon: vannokaatte,
Että Antto viejä saapi turvan!
Sitten perheenein oon teidän vanki.”
Mutta mentyään jo ovest’ ulos
Haastoi Antto viejä miesten kesken:
”Hoida itses, mustalainen! Antto
Viejä ei sun suojaas enää kaipaa.”
Vihdoin Aatu kavaluuden keksi;
Silmin säkenöivin pimeässä,
Vaahto suussa, huus’ hän: ”Jumal’ auta!
Roistoja jos joitakin oon nähnyt,
Rosvoin veljiänsä ryöstävän ja
Petoin lapsensydämmiä syövän;
Mutta Anton työt’ ei kukaan tehnyt.”
Lausui näin, ja viejän sydämmehen
Sinkoi surman veitsi lausujalta.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.