Muuan Johannes Linnankosken nuoruudenruno

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Muuan Johannes Linnankosken nuoruudenruno.

Kirjoittanut Ester Linnankoski


Todistettavasti on Johannes Linnankoski, kuten useat muutkin, alottanut »kirjailijauransa» lyyrillisillä runoilla. Tämä taipumus ilmeni hänessä jo aivan nuorena. Itse hän kertoi 11–12 ikäisenä sepittäneensä pienen runon vanhemman veljensä lähtiessä yhdessä vietetyn kesäloman jälkeen takaisin seminaariin ja sittemminkin hän oli niitä aina joskus kyhännyt, kunnes hän 15-vuotiaasta käytti samaan toimeen kaikki lomahetkensä. Muuan kirjailija-vainajan, sukulainen ja monivuotinen ystävä, pastori J. E. Tuomola, kertoo eräällä nuorena ylioppilaana tekemällään saarnamatkalla Askolan kirkossa kesällä 1887 käyneensä samalla sukulaisiaan tervehtimässä ja silloin myöskin tavanneensa 17-vuotiaan Vihtori Peltosen, joka oli hänelle näyttänyt runojaan.

Näitä runoja on vielä joitakuita tallella, osaksi paperiarkeille kirjoitettuina, osaksi koottuina pieneen käsin kirjoitettuun vihkoseen, jonka kanteen on piirretty seuraava nimi: »Leimuavia Kypenöitä elinhuolten lomahetkinä säihkytteli Juho Vihtori Peltonen». Ne ovat kaikki syntyneet ennenkuin hän syksyllä 1888 lähti Jyväskylän seminaariin. Ne käsittävät erilaisia aiheita, ollen milloin puhtaasti lyyrillisiä, milloin kertovaisia »Vänrikki Stoolin» tapaan, onpa muutamille yritetty antaa leikillinenkin sävy. Useihin on liitetty sulkumuistutus »Erkon aine» tai »jäljitelmä». Ne ovat enimmäkseen heikkoja sekä muodoltaan että sisällykseltään todistaen ainoastaan nuoren tekijänsä vakavaa hartautta.

Se pieni runo, joka alempana seuraa, on äskenmainitun vihkosen alkurunona. Se ilmaisee ennenkaikkea tekijänsä toiveet ja tulevaisuuden elämänihanteen. Lukuisat harjoitelmat, luonnokset ja painetutkin käännökset ja kirjoitukset puolentoista kymmenen vuoden aikana osoittavat, että Vihtori Peltonen ei kammonnut työtä päämääränsä saavuttamiseksi. Kun hän lähtee seminaariin, antautuu sanomalehtityöhön, asevelvollisena kirjoittaa artikkeleita ja kaunokirjallisia paloja sekä lopulta perustaa »Uusimaa» lehden, on se sittekin runoilijan ja kansansa »näkijän» tehtävä, joka hänelle kangastaa. Ja kun hetki on tullut, jättää hän kaiken antautuakseen sille. Se on sittekin »pakko sisäinen», joka vei Linnankosken lopulliseen elämäntyöhönsä.

Ester Linnankoski.


Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.