Muuan kansankirjailija

Muuan kansankirjailija. Kirjoittanut anonyymi

Kirjoittaja on nimimerkki Appa.

Ei vielä kauan sitten eli mies,

mi kansan riviss’ syntyi, kasvoikin.

Ei suku suuri häntä maineeseen,

eik’ Onnetarkaan suinkaan nostanut.

Runotar hälle oli antanut

totuuteen mielen hartaan, palavan

ja tulen pannut hänen sydämeensä,

mi rintaa poltti, kalvoi rauhatta.

Hän opin sentään kyllä vaivoin sai,

vaan poven liekki siit’ ei laannutkaan;

se ulos pyrki sanoin näyttämään

kansansa syömen syvät tuntehet.

Hän asui hatarassa huoneessaan,

miss’ härmä talven loisti nurkissa,

ja kylmä jääti hien akkunaan,

ja tuuli huokui oven saumoista.

Keväisin sade vuoti katosta,

ja öiset hallat hiipi sisähän.

Ei suuri suinkaan ollut sisustus:

vaan vanha sänky, pari tuolia,

kulunut kaappi, jossa paperit

ja kirjat säilyi, vielä pöytäkin.

Kaikk’ oli käynyt samaan liittohon

sydämen pyhää tulta murtaakseen?

ja julma säälimätön nälkäkin

majaansa tähän tuli vieraaksi.

Mies täällä istui pöydän ääressä

ja kansan sielun kuvas’ tunteita.

Hän kertoo niitä, niinkuin kansakin

ne itse tuntee, lausuu, arvelee;

pois jätti kaikki turhat koristeet:

totuuden selvän niiden sijaan toi.

Hän kansan tunsi, kuten yksinään

vaan kansan lapsi tuntee, tietää sen.

Ei oppimall’ ois koskaan päässytkään,

niin hyvin tuntemaan hän kansaansa,

mi vieraan silmään kummalta ei näy,

vaan jonka luonto puhtaan lapsen on.

Hän kummallisen ihmissydämen

kuvasi milloin himoin orjaksi,

taas milloin voittajaksi viettelyin.

Ja pahaa vastaan riidan totuuden

kuvasi, sanoin nähtäväksi toi.

Jos ei ois ollut liekki sisäinen,

mi työhön vaati, ponnistuksihin,

ei ruumis sairas, heikko sitäkään

ois’ aikaan saanut, josta kerskataan.

Mutt’ ehkä myöskin ruumiin voimia

tuo polte kalvoi, kulutti ja vei.

Ei siitä huolinut, vaan päivät, yöt

hän usein istui leipää hankkien

niin niukkaa, että heikko ruumiskaan

ei aina saanut kyllin tarpeitaan.

Näin vihdoin ensi työnsä valmistui,

ja kustantajaa sille hankki hän;

vaan ketään hän ei siihen saanutkaan,

kuin totuus niiss’ ol’ heidän mielestään

niin paljaana ja korutonna vaan.

Tää syvään koski, häntä masenti,

mutt’ toivoaan ei sentään hyljännyt,

vaan puutteitaan hän alkoi korjata

ja työhön ryhtyi heikkonakin taas.

Näin ajat kului; kukin arveli,

mit’ itse tahtoi, kirjailijasta.

Hän tuttava ei ollut ylhäisten:

häneltä siihen puuttui varoja.

He tyhjän haaveilijan luulivat

olevan tuossa turhaa lörpöttäin;

he kansaa silloin eivät tunteneet.

Taas rahvas ankarammin vieläkin

tuomitsi häntä tietämättänsä.

Hän heistä aivan tyhjää toimitti

ja suotta terveyttään kulutti

eik’ itseään, ei muita hyödyttänyt:

hän senvuoks’ aina näytti nurjalta.

Vaan sanotaan, kun kohtas’ tuttavan,

mi hänet tunsi, hänet ymmärsi,

ei silloin synkkyys suinkaan haitannut,

ei surut mieltä enää painaneet;

pois huolet kaikki oli mennynnä.

Hän silloin oli hauska, hilpeä;

ei ihmisistä, heidän mielestään

hän silloin lainkaan huolta pitänyt.

Hän nälkänsäkin joskus unohti,

kun sydämensä kaikki tuntehet

sai oikein ymmärtämään jonkunkaan.

Hän silloin hohteen poskipäilleen sai,

ja hymy sievä asui huulillaan,

ja hauska, vilkas kanss’ ol’ ystäväin.

Vaan aikaa kului; heikko ruumiinsa

ei enää kauan kestää voinutkaan.

Hän vaipui vihdoin tautivuoteellen,

ja voimat jätti: toisten turvihin

nyt joutui; kuolo hiljaa lähestyi.

Silloinpa vasta myöhään huomattiin,

mik’ oli hällä elon tarkoitus;

nyt häntä kaikki oikein ymmärsi

ja kiittää tahtoi vaikka myöhäänkin.

Kun sairasvuoteellaan tän kuuli hän,

sai posket laihat vienon hohtehen,

ja rinnan polte vielä ponnisti

sanoen ruumiille: oi, ällös sä

nyt vielä raukee, sua tarvitaan!

Väsynyt oli ruumis; tuota ei

se kuullut; voimat siltä puuttui jo.

Ne vastoinkäymiset ja puute pois

jo vienyt oli toivon kerällä.

Kuolema saapui silloin hiljakseen,

sammutti liekin rauhaan ikuiseen.

Ei hautajaiset olleet komeat;

vaan jotkut ystävistä seurasi,

ja haudan partahalla seisoen

he kaipuun kyyneleitä itkivät.

Tuo tuolla, hänpä kerran nuoruuden

sai intoisan ja toivorikkahan

ja sitten ennen aikaa kuoleman.

Nyt hautapatsas paikkaa koristaa,

se surullisen muiston kertoilee

elämän katoovista riennoista;

se kuolon valtaa aina muistuttaa:

loppunsa myöskin suuri henki saa.

Sä ystävä, mi istut työssäsi,

mi tervehenä aina olla saat,

kun joskus luet Kiven kirjoja,

kun löydät niissä huvin puntahan,

sä tokko muistat, että maksoivat

ne jalon nuorukaisen elämän?

Sä luet niitä, luet uudestaan,

ne huvittaa, ne ain’ on uusia.

Ne Suomen kansaa kuvaa kokonaan,

ne kieltä oivaa puhuu Suomen maan.

Niinkauvan kuin vaan Suomen kansa on,

Alexis Kiven muisto uusi on.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.