Neitsyt Marian tanssija

Neitsyt Marian tanssija. Kirjoittanut anonyymi

Suom. Otto Manninen.

Ol’ ilvehtijä, temppumies,

hän hypyn, tanssin taidon ties;

hän kulki maat ja mantereet

ja tanssi kaikki tantereet,

vaan vihdoin kääntyi surulla

maailman turhan turulta,

pois heitti kaikki, hevosensa,

rahansa, pulskat pukimensa,

ja rauhaa etsein pyrki niin

Clairvaux’hon, pyhään luostariin. –

Kyll’ oli ulkonäöltä

uus veli uljas, verevä,

mut hurskaat, tarkat menot, tavat

on hälle oudot, peloittavat;

olihan hälle tutut seikat

vain kujeet, painit, kuperkeikat,

vaan missä tarpeen taito muu,

hän oli tuiki tuppisuu.

Ei luku hält’, ei laulu luista,

ei edes isämeitää muista,

ei niitäkään, mi lohduks ois

ja mieleen tuen, turvan tois.

Siell’ ilvehtijä poloinen

on kovin outo-oloinen,

kaikk’ ihmetytti, mitä näki:

vakaana liikkui hurskas väki,

vain äänettömin puhui merkein,

ei maallisista kielin kerkein

siell’ aukeevan hän jutteluun

havainnut ainoankaan suun.

Vakaana hänkin suunsa sulki

ja mykkänä kuin kuva kulki,

muut kunnes naurain näki sen

ja puhumaan sai väkisen.

Vain Herraa yhä palvella

on kunkin halu palava

ja tahto taidoin, voimineen:

on papit pyhin toimineen

jo varhain ääress’ alttarin;

opetus evankeliumin

on diakoneill’ uuras työ;

noviisit nuoret joka yö

saa valvonnoista pitää vaarin,

ja luennassa breviaarin

siell’ akoluutit ahkeroi,

ja oppilasten laulu soi

heleä alla kupuholvin,

taas maallikot ne maassa polvin

lukevat litaniojaan;

on kukin tuttu toimessaan:

jo pienin kuoropiltti ties

siell’ isämeitänsä kuin mies.

Hän yksin seisoi häpeissään,

ei tiennyt hän, ei mitäkään.

Hän hiiviskeli vaiti, varoin

vain käytävissä mielin aroin,

ja usein kuuli takaa uksen

hän karvaan itkun, valituksen. –

»Voi! mik’ on turma tullut siellä?»

hän mietiskeli säälimiellä;

»ja ketäkään tääll’ eikö näy,

ken apuun lempityöllä käy?»

Vaan kun hän mietti kotvasen,

»voi, mitä houkka kuvailen,

kai joku», itselleen hän sanoo,

»siell’ armahdusta Herran anoo

ja huutaa synninhädässään.

Mä yksin en tee mitäkään,

mä yksin työtä, tointa vailla

vain laahustelen laiskan lailla;

jos huoneess’ ansaitsisin Herran

ma herja edes leivän verran,

mi täällä runsas taritaan

ja millä raukka ravitaan!

Vaan muut jos saavat siitä vihin,

ma mihin kurja joudun, mihin?

Pois herjaamasta Herran majaa

koht’ armotta ne minut ajaa.

Tää hukkaan mull’ on hoiva, hoito,

pois korjaa, Herra, sielu koito!»

Hän hämärimpään lymys loukkoon,

ei tohdi jäädä toisten joukkoon,

hän kappeliin maanalaiseen

pakeni paikkaan salaiseen,

valossa vahaliekkein jossa

on Neitseen kuva komerossa.

Hän sinne piili pimeään,

niin kellon ääni päältä pään

äkisti kuului, kutsuvalla

se messuun soitti kuminalla.

Pois hypähti hän piilostaan:

»Miks suotta laiska seisonkaan,

muut kaikki taas kun kilvan koittaa

Neitsyttä pyhää kunnioittaa?

Kyll’ olen kehno, kelvotoin,

mut tehdä tahdon, minkä voin,

ja hän sen kyllä ottaa vastaan,

ken tahtoon katsoo ainoastaan.»

Hän kaavun riisui ripeään

ja paidan päältä olkapään,

sen vyöksi kääri viipymättä

hän käyttäin tottunutta kättä,

ja hartain, nöyrin katsannoin

luo armon äidin astui noin;

ja kuvaa kumarsi hän syvään:

»Oi Neitsyt pyhä, huomaas hyvään

ma sieluin, ruumiin sulkeun,

tee armo antimille mun!

En luvulla, en laulelulla

ma tyhmä tykös saata tulla,

mut leikit parhaat valikoin

ja kasvois eessä karkeloin,

kuin nurmikolla nuori vuona

iloisna leikkii emon luona.

Mink’ antaa sydän nöyrä sulle,

se eihän hyljätyksi tulle,

mun puoleeni siis silmäs luo

ja lahjalleni laupeus suo,

mua sulje suosiosi varjoon,

sen, minkä taidan, sulle tarjoon.» –

Ja ylhäällä kun virsi soi,

hän kauniisti jo karkeloi,

ees- sekä taaspäin hypyin sorjin

ja notkistuksin, nousuin norjin,

lyö kuperkeikkaa kattoon asti,

ja käsillään käy kapperasti.

Ja kuvaa kumartaa hän yhä:

»Äl’ ylenkatso, Neitsyt pyhä,

sun puolees silmäni ma luon,

tään kaiken, katsos, sulle tuon!»

Sirosti, taidokkaaseen tahtiin

hän tanssi eri maitten mahtiin,

Lotringin hypyt ja Champagnen,

Espanjan, Rooman ja Bretagnen,

ja välillä käy kuvan luo:

»Kas, miten kaunis hyppy tuo!

Mun intoni siin’ ilmi tulkoon

ja sulle otollinen olkoon!»

Taas taiten sovittaa hän jalkaa

ja sorjan hyppyjuoksun alkaa,

ja käsi kaaress’ otsallaan

hän tanssii tahtiin nopeaan

ja kyyneleihin puhkee kuumiin:

»Sua, Neitsyt pyhä, sieluin, ruumiin,

sua käsin, jaloin kunnioitan,

suo että suosios ma voitan!

Ylhäällä sulle virret soi,

paremmin palvella en voi.

Mun olla suo sun tanssijas,

suo asuntoihin taivahas,

miss’ on niin monta sijaa sulla,

minunkin turvihisi tulla,

pois ota omas, katso, sun

kaikk’ on, ei mitään enää mun!»

Niin tanssii vain hän tarmon takaa,

kun ylhäältä soi virsi vakaa,

ja välillä hän läähöttäin

luo katseen armokuvaan päin.

Ohimot, suonet soi ja hakkaa,

vaan tanssimasta ei hän lakkaa,

kaikk’ aivan kunnes voima voipuu

ja kuvan eteen valju vaipuu

jo tanssiniekka tajutonna – –.

Vaan alttarilla, kas, madonna

jo hymyin lempein liikahtaa

ja alas maahan astahtaa

ja kumartuvi yli koidon

ja taintuneelle hoivan, hoidon

hän ihanaisen itse tuo,

suloisen viivoituksen luo

hän hohtavalla hunnullaan

poloisen otsaan polttavaan,

pois pyyhkii hikipisaroita,

hyväillen jäähtää ohimoita

omalla armokädellään. –

Mut munkki muuan näkemään

on kappelissa kummat nuo

osunut salaa oven luo.

Apotti hältä sanan saa

ja kappelille kiiruhtaa,

tuon näkee ihmetapauksen

ja ihanan saa liikutuksen;

hän armonmerkin saadun ties

ja virkkoi: »Se on pyhä mies!» –

Kun päivä toinen tullut on,

hän luokseen käskee maallikon.

Mies siitä kovin peljästyy:

»Voi, päälleni on pantu syy,

lait luostarin kun laiminlöin,

rukoillut, valvonut en öin.

Kaikk’ isäntäni varmaan tietää. –

‘Pois laiska, tääll’ en voi sua sietää’,

hän sanoo, kun mun nähdä saa,

‘saat markkinoilles matkustaa!’»

Hän täynnä tuskaa, ahdistusta

apotin kuulee kutsumusta,

halaten hänen polviaan

hän nyyhkyttävi katkeraan:

»Kyll’ arvaan, mitä tarkoitat,

sa minut täältä karkoitat,

sen ansaitsenkin ainoastaan,

sen otan nurkumatta vastaan,

ma lähden, lausu käskys vain.» –

Mut apotti hänt’ armahtain

jo syleili, ja silmäluomiin,

suluksi tuskan kyyneluomiin,

hän painoi hellän suutelon

ja lausui: »Herra suokohon

ettei me koskaan erittäis,

ett’ autuutes me perittäis,

ett’ armoon kelpaisimme kerran

sun kanssas mekin luona Herran!

Sit’ ano, veli, meille myös,

jää täyttämähän tänne työs!» –

Ei kestä raukka riemuaan;

hän koht’ on kuolinvuoteellaan.

Vaan viime hetkensä kun löi,

hänt’ enkeljoukko ympäröi

ja sylissänsä tanssijan

salihin saattoi taivahan.

Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.