Nuukuuden kunnianpalautus
| Maharustingin vallasta | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Nuukuuden kunnianpalautus[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Kaiken kansan korttipeli |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 10.10.1940, s. 2-3. |
Ei ole sellaista tavaraa, jota ei kymmenen vuoden kuluttua tarvitsisi, tuumiskeli ennen satakuntalainen isäntämies korjatessaan talteen pihalle heitettyjä rautaromukappaleita ynnä muuta näennäisesti arvotonta kamaa. Samaten eteensä katsova emäntäihminen pani talteen leveämpiin elämäntapoihin tottuneen nuorison poisviskaamaa tavaraa. »Eipä tiedä, vaikka joskus tarvittaisiin», ajatteli emäntäkin.
Oikeassa olivat niin isäntä kuin emäntäkin, nyt se kyllä taas todetaan. Ehkäpä monessa talossa parisenkymmentä vuotta sitten nakattiin esim. karbidilamppu rakennuksen nurkkaan karmeat jäähyväiset lausuen — oli näet saatu jo maahan runsaasti valopetroolia. Mutta jos talossa oli eteensä katsova isäntä, nosti hän pahalta haisevan lampun kauniisti ullakon laatikkoon. Nyt se on sieltä mukavasti otettavissa. Sen kuin vain vähän puhdistaa ja uusii polttimon, niin onpahan parempi valovehje kuin päretuikku.
Ja kuinkastas tehtiin takavuosina rukiinoljille, ehkä paikoin suviviljan pahnoillekin! Joo, nehän olivat rumia nurkissa ja veivät vielä tilaa, niin että tuleen vain koko roska. Eihän sellaisesta karjalle, ulkomailtahan sopi ostaa konsulenttien suosittelemia väkirehuja, jos niin kuin heinät sattuisivat nahtaamaan. Joku höperöksi leimattu saattoi sentään panna olkitavaraakin talteen, ja nyt häntä pidetään viisaana miehenä, syystä kylläkin. On nimittäin luultavaa, että lehmät ensi keväänä ennen laitumelle laskua syövät olkiakin ilman vihreitä silmälaseja.
Lasten syömähommassa tarvittiin menneinä vuosina jos jonkinlaisia konsteja ja kommervenkkejä. Eritä salaisia olivat niin sanotut Junnu-lautaset, joista syömälakkoon taipuvaiset ihmistaimet (elikkä mukulat, kuten arkikielellä sanotaan) joten kuten suostuivat syömään sokerilla vahvasti maustetun ja kermamaidolla höystetyn kaurapuuronsa. Tuota peliä katsellessaan saattoi vanhanaikainen perheenpää lyödä nyrkin pöytään sekä ärähtää, että jos ei ruoka kelpaa ilman konstailua, niin olkoon kelpaamatta. — Hänkin oli eteensä katsova mies ja pani talteen, jos ei tässä tapauksessa tavaraa, niin kuitenkin taitoa. Nyt sitä syömisen taitoakin taas tarvitaan.
Juupa juu. Nyt kyllä myönnetään, ettei ole sellaista tavaraa, jota ei kymmenen vuoden perästä saattaisi tarvita.
— — —
Mutta sittenkin, vaikka pulaa onkin yhdestä jos toisestakin tavarasta, mennään eteenpäin pikku hiljaa. Ihminen on loppujen lopuksi mukautuvainen ja kekseliäs. Poikkeuksellisiin oloihin totutaan joustavasti, oikeastaan pulan pelko kiusaa monen hermoja enemmän kuin itse pula. — »Konstit on monet», sanoi entinen akka, kun kissalla pöytää pyyhki, ja niinpä nykypäivienkin ihminen omaa monensorttisia konsteja, jotka — keplunkonsteja lukuunottamatta — ovat tuiki tarpeellisia ja hyödyllisiä poikkeuksellisina aikoina.
Vaikka sitä nyt elelläänkin korttipelin varassa, niin pulskasti vielä sentään eletään verrattuna niihin aikoihin, jolloin piti männyn kyljestä kiskoa purtavaa ja päretuikun valossa tehdä puhdetöitä. Vanhat miehet tietävät kyllä kertoa monta opettavaista tarinaa esim. viime vuosisadan elämästä, jolloin ei voi kylläkään ollut kortilla, muttei sitä silti näkynyt ruokapöydässä muulloin kuin joskus sunnuntaisin. Muittenkin sapuskoitten laita oli vähän niin ja näin, mutta elettiin kuitenkin, ja pulskia miehiä kasvoi silloinkin, kuten vielä vanhankansan miehistä, noista jämeristä tervaskannoista, päätellä taidamme.
Niin että kyllä tässä sentään toimeen tullaan, vaikka joskus hieman harmiksi pistääkin. Niellään yhdessä harmit ja toivotaan sodan loppumista, tuon sodan, joka kaikille on tuonut vain vastuksia — hyötyä ainoastaan niille harvoille, jotka aatteen varjolla ja nykyisissä kieroissa olosuhteissa pääsevät entistä paremmille oksille. Toivossa on hyvä elää, varsinkin kun voi odottaa aikoja, jolloin jälleen saa vetää paksusti voita leivän päälle ja jättää korttipeli niille, jotka sitä ennenkin ovat innolla harrastaneet. — Kyllä vielä paremmatkin ajat koittavat, toivoo
Sivukulman Santeri
- ↑ Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.