Octavia

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Octavia.

Kirjoittanut Richard von Meerheimb
Suom. Jalmari Finne.


Eksyinkö tieltä? Miehet vastatkaa,
Ma Aleksandriassako en oisi?
Ma enkö ole maassa kuningattaren.
Mi valtaan triumviirin antautui,
Markus Antoniuksen, puolisoni valtaan?
Te miksi katsettani vältätte?
Miss’ on Antonius? Lausukaa!
                     Octavia
Niin paljon eläissään on juonut tuskaa,
Ettei hän pelkää viime surmajuomaa!
Ma kuulin hänen olleen taistelussa,
Niin, Actiumin luona veljeni
Octavianus mailman vallan tähden
Laivoineen hänen kimppuhunsa syöksi.
Ken voitti?
Mitä puhuu Kleopatra,
Egyptiläinen tenhokaunotar,
Mi lumonnut on minun puolisoni,
Jot’ kärsiväinen sydämein ain’ lempii!...
Ei vastausta?... Maahan luodut katseet
Puoliksi kätkee multa tumman viestin!...
Oi kuulkaa, kaukaa ooboit kajahtaa,
Ja yhteen liittyy symbaaleitten helke!...
Se hän on!... Saapuu! Rientäkäämme vastaan
Nyt voittokulkueena!...
  Tuolla liikkuu
Kuin öinen pilvi verkkaan torilla.
Oi taivahiset! Hautasaaton nään!
Ja lausuu tuskan ahdistama sydän...
Hän surman sai!... On kuollut!
                   Kuollut!
Seis kantomiehet!...
  Olkapäältä alas
Nyt laskekaa tuo raskas surun taakka!
Se hän on! Voi mua!... Hän!... Ei sentään hän!
On verho vain, min sielu lensi pois,
On pilvi vain, mi iski salaman,
On huotra vain, min kalpa välähti!
Oi, puolisoni, suutelen sun kättäs,
Hankea Apenniinein kylmempää,
Ja silmiäsi, joista aurinko,
Noustessaan hymys, katos päivällä!
Oi, Zeus, kuink’ onkaan naisen sydän heikko!
Sen lemmetöntä täytyy lempiä,
Se suuteleepi jalkaa, mi sen mursi,
Se anteeks’ antaa, kirota kun täytyis,
Ja suruun kuolee, vaikka pitäis kostaa!
Varjoa kypärisi suutelin,
Niin onnellisna, kun sain seuraas jäädä,
Ja sankaruutes ilmaa hengittää!
Oi, kun en onnea ma täyttä tuonut,
Sydäntäs levotont’ en tyydyttänyt,
Niin kadehdin, en vihannut ma häntä,
Mi enemmän kuin ma voi sulle suoda,
Mi taivaallisna maailman suukon antoi,
Kun minä antaa voin vain itseni!
Ja sentään, kumpi meistä lempi enemmän?
Jos juomaksesi helmet Intian
Hän kultamaljaan sulattuina toi,
Niin minä, jollet oisi halveksinut,
Sydämen arvottoman helmen öisin
Sinulle tuonut elon maljassa.
Palvella tahdoin vain. Kun kuulla sain,
Sua hätä painoi, saarsi vihamies,
Vein tarvitessas kultaa panttaajalle,
Koristeet otsaltain ja kutristani.
Näin laivaston ja sotajoukon hankin
Sun kotkalentoasi auttaakseni!
Ja kun et luonasi mua suvainnut,
Etäältä vainen tahdoin riemus nähdä
Ja voittokulkueestas iloita!
Vaan myöhään! Voi mua! Sammui viime hiilos,
Ja kylmää tuhkaa kastaa kyyneleeni!
Voi, armaat lapseni!
  Ma mitä näänkään!
Nuo pojat keitä, jotka ruumiin luona
Rukoillen polvillansa, kädet nostaa?
Ei siten katso silmä roomalaisen...
Se hehkuu, pistää lailla Nubian!
Haa, aavistan! Ne sun on Kleopatra,
Sun sikiöitäs, krokodiileja,
Mi synnyttänyt Afrikan on lieju!...
Siis kostoon! Nimes lausu mulle, poika...
Sa nuorin kyy, mi imi rintojaan...
Mi on sun nimesi?...
  Marcus Antonius!?...
Marcus Antonius,... en voi nimeäsi,
En muistoasi vereen tahrata.
Lempivä, heikko nainen olenhan!
Helmaani syyttä syylliset te tulkaa,
Te, lapset, helmaan äidin rientäkää!
Taivaiset, anteeks’ suokaa paha aatos,
Antakaa voimaa, jotta roomalaisna
Hyveisiin suuriin hänen ... omat lapsein
Ma kasvattaisin, jotta ylpeillä
Saa heistä Rooma ja Marcus Antonius!
Nyt paarit nostakaatte!...
Hautasaaton
Käy eellä surren nainen roomalainen!


Lähde: Lausunto-ohjelmaa. 1920. Kaunoluvun opetusta ja esitystä varten koonnut Onni Savola. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.