Onnelan Onni: I. Onnelan Onni

Onnelan Onni

I. Onnelan Onni. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko

II. Sivistyksen alkeita

Tääll’ maailman onni oikkuinen
Ruoskii monen ihmisen.

Onnelaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa Satakunnassa. Sen taloutta oli entisinä aikoina hyvästi hoidettu, mutta nyt kertomuksemme aikana päinvastoin kehnonpuoleisesti. Onnela on jotenkin luonnonihanalla paikalla. Järvi ympäröitsee taloa ja vainioita, paitsi lännen puolella on muutaman pyssynkantaman leveä maakannake, joka yhdistää talon mantereesen ja päästää karjan laitumelle. Järven penkassa kohoaa monenmoisia puita, jotka kaunistavat talon asemaa, semminkin kukoistuksensa aikana. Etelän puolella kartanoa rehoittaa kasvitarha, jonka alalaidassa olevat puut katselevat varjojaan vedenkuvastimessa. Kasvitarhan yläpäässä seisoo vanhanaikainen, kaksinkertainen asumarakennus, jonka seinillä kiiloittaa monilukuiset pieniruutuiset ikkunat.

Onnelassa oli vaan kaksi lasta: Onni ja Aina. Onni oli nyt kahdeksan vuotias, hoikkavartaloinen ja valkoverinen, ruunitukainen, hilpeän muotoinen poika. Vieno lempeyden hymy asui hänen huulillaan, joka osoitti sydämensä helleyttä, sillä hänen luonteensa oli hellä ja leppyinen. Hän oli syvätuuteinen ja ylevyyksiä harrastava sekä hyväsydäminen. Hänen kasvojensa juonteet osoittivat hieman sisällistä vaihenmielisyyttä, josta hän ei ollutkaan vapaa lapsuutensa helleyden aikana. Harvoin nähtiin hänen tukaloituvan; mutta sitävastaan oli hän leikillinen ja pikku salaisuuksiansa säilyttävä. Päivät askaroittuaan rupesi hän nurkkumatta levolle siunaten itsensä pyhän Kolminaisuuden nimeen, niinkuin äitinsä oli häntä opettanut.

Onnelassa oli ruotivaivanen, jo elämänsä ehtoolle elänyt äijä – niin kutsuttu ”Junnari”. Hän oli Onnin suosikki, sillä hän rakasti Onnia, ja laittoi tälle leikki-kaluja ja muita lapsellisia laitoksia. – ”Minä soisin jotta Jumala siunaasi sinulle ijankaikkisen onnen, niinkuin nimesikin on Onneksi asetettu,” huokasi ”Junnari,” katsellessaan Onnin viatointa olentoa. Ja ken ei olisikaan toivonut Onnille hyvää tulevaisuutta, sillä hän oli niin ylevän näköinen ihmisen taimi.

Sitävastaan hänen sisarensa Aina oli kotonaan toista laatua. Hänen luonteensa oli oikullinen ja kiukkuinen mutta muotonsa rusottavan kaunis ja viehättävä. – Ainan elämänlanka ei kuitenkaan ollut solmuinen eikä pitkä, sillä hän muutti maanalaan kohta täysi kasvuiseksi tultuaan, näkemättä raivoisia mailman myrskyjä. Hänen nyt tässä jätämmekkin, sillä kertomuksemme pääesineenä on Onni ja hänen elämänsä ja onnensa kokeet.