Siirry sisältöön

Onnelan Onni: IX. Matka muistelmia

Wikiaineistosta
VIII. Varkauden tapaus IX. Matka muistelmia.
Onnelan Onni
Kirjoittanut Kaarle Karikko
X. ”Ympäris-käännös” ja katumuksen kamaluuksia


”Oma maa mansikka”
Muu maa mustikka.
(Sanan parsi.)

Onnin elämä kävi kotonansa niin tukalaksi, että hän ei voinut enää siellä olla. Hän rupesi häpeämään itseänsä ja muita paikkakunnan ihmisiä, joka häpeä kävi hänelle kipeäksi ja mahdottomaksi kärsiä.

Nyt oli vuosi 1868, jolloin maamme oli kiipelissä rahasta ja viljasta, jonka vuoksi monta kurjaa kuolikin – nälkään. Tänä vuonna huhtikuun alussa hankki Onni itseään matkalle, lähteäkseen kokonaan kotoansa pois. Äitinsä koki häntä ensin ehdottomasti estää, mutta koska se näytti turhalta, niin myöntyi hänkin tuohon tuumaan.

Oli edelläsanotun kuun kuudes päivä. Nyt otti Onni hellät jäähyväiset äidiltään. Äiti huokasi korkeuteen, anoillen pojalleen onnea ja siunausta matkallaan, – varoittaen häntä Jumalan pelvossa ihmisittäin elämään.

Onnin lemmityinen, Olga, varustaiksi itsensä tien oheen jättääkseen jäähyvästit ja sanoakseen sanan, pari, lemmitylleen. Olgalla oli kädessä paperipalanen, jonka hän tervehtäissään jätti Onnin käteen, ja johonka oli kirjoitettuna seuraava runoelma:

”Oi, miten, armaani, raskinet sa jättää
Syntymä kotoasi kallista;
Sen sulo rikkaita seutuja,
Lempeitä laaksoja, lehtoja?
Aattele, armaani, kotoasi tuota,
Jossa viel’ sun onnesi kukoistaa;
Joss’on sun lapsuuden lehtosi,
Nuoruuden viattomat unesi.
Aattele myös mua turvatointa Olgaa:
Voitko sinä minua näin unhottaa?
Oi sepä mieleni murtaisi,
Surupa mun silloin hautaisi!”

Tämän luettuaan Onni lausui – tekeytyneellä ilolla – Olgalle vastimeksi:

”On syntymaani mullen kallis aina,
Ma sitä kuinka koskaan unhotan?
Sen tahdon onnen Luoja mulle lainaa,
Ett’ koti maatain ani rakastan.
Sa vailla kuinka kaukan’ oot minusta,
Ain sydämeni sykkii sinulle;
Viel tuonelassai huolehdin sinusta,
Se autuasten ani minulle!”

Sen enempää lausumatta vaipuivat nämät nuorukaiset lemmen unelmiin, – unelmiin, jotka lumouksen voimalla heidän sydämiään valtasi... Ikuisen liiton lupauksilla, hellästi syleillen, erosivat lemmityt, hartahammilla jäähyväisillä ja huokauksilla toisistaan.

Onni matkusti H–n. Siellä hän oli jonkun ajan, hankkien itselleen ammattia; mutta turhaan. Täällä H–a, asunnossaan, hän joutui tuttavuuteen erään maatalon isännän M–n kanssa. Tämä tuttava heittäytyi Onnille jo sanomattoman imeläksi. Mutta mitäs oli tuo ystävyys? Se oli samallaista kuin käärmeen ystävyys Adamia kohtaan.

Eräänä iltana sai moinen ystävä Onnin lähtemään kerallaan hänen kotiaan H–laan yöksi. Koska ei tuo ystävän koti ollut erittäin kaukana, niin Onnista oli suotuisaa tuonne mennä sillä hän kuvitteli mielessään siellä saavansa nauttia kaikkea hyvää. Tuonne päästyään Onni alkoi jo arvella, että hänen toiveinsa taitaa täyttyä toisin, joissa oudoissa arveluissa ollessaan hän heittäiksi perheen tuvan penkille pitkäkseen, siinä katsellen nokimustan savupirtin synkkää sisustaa ja kuunnellen sitä ”noukan kopinata” kuin isäntä piti emännän kanssa. Tuossa Onni ”onkaili kuin Tiilikaisen hevonen taivaan merkkiä,” ja tunsi olevansa ”kuin Hyypiä hävitetyssä kaupungissa.”

Eipä aikaakaan, kuin tuli tuohon tupaan moniaita miehiä, jotka rupesivat perheen pöydässä pelaamaan korttia. Nämä haastoivat Onnia muka ajan kuluksi kanssaan lukemaan mokomia ”neljän kuninkaan kirjoja.” Onni koki ensin vastustaa tuohon ryhtymistän, mutta kuin toiset hyvin houkuttelivat, niin saivat kuin saivatkin hänen suostumaan, peliin, jossa ei ”tuhannella tappaa” vaikka pannun kahvea häviäisikin. Mutta tämä ei jäänytkään tälleen.

Eräs noista miehistä, tietysti paras korttiveijari pani korttipakan kämmenelleen; nostaen pakassa olevan päälimäisen lehden reunaa sanoi hän Onnille: ”sanoppas mikä lehti tämä on.”

Onni tiesi sen kyllä sanoa, sillä hän näki selvästi lehden merkit siitä kun sen reunaa korttiveijari kohotti.

Korttiveijari väitti ett’ei lehti ollut se, miksi Onni sitä sanoi, – tarjoten siitä vetoa: ”Pannaan kello ja kello,” sanoi hän.

Onni vähän arasteli; mutta suostui kumminkin tuohon vedon tarjoukseen – – – ja siinä vedossa hän saikin kellon vastapuolueltaan.

”Hei luulia illalla!” ajatteli Onni jo tuosta saaliin riemusta, muistamatta sitä että ”ei ensimmäisestä hyvästä ihastuman pidä.”

”Kahvi on valmista,” sanoi emäntä, tuoden sen ”serviisiä” pöydälle. Tämä juotiin sekä maksettiin – ja senperästä alkoi toinen ”tomina.”

Sanottu korttiveijari ”sekasi” jälleen kortit, ja muutoin samalla tavalla tehden, kysyi taas Onnilta: ”Mikäs lehti nyt on tuo päälimmäinen?”

”Patakahdeksainen,” sanoi Onni nähtyään lehden silmän kuten edelliselläkin kerralla.

”Ei ole” – intti korttiveijari tarjoten nyt edellistä isompata vetoa. ”Nyt pannaan rahat ja kellot paittiin,” sanoi hän, lyöden lompakkonsa pöytään, jossa luultavasti ei (koska ei sen sisään annettu Onnin katsoa) ollut oikeata rahaa, vaan ”sentuhannen seteliä,” jotka toki pullistivat lompakan poskia ollessaan sen sisässä muka satain markkain asemesta.

”Kaikki hyvin,” ajatteli Onni ja taipui tuohon tuhmuuteen, uneksien siinä olevan itsellään isonpellon kylvössä.

”Pankaa palttoonne ja takkinne vielä samaan vetoon,” sanoi M–lä, kuiskutellen hiljaa Onnille, ettei herra muka siinä häviä kumminkaan.

”Se hänen mureensa,” sanoi Onni ja riisui nuo vaatteensa vielä rahan ja kelloansa lisäksi.

Lehti katsottiin......Voi hyväinen aika! Se ei ollutkaan Onnin katsoma kahdeksainen, vaan päin vastoin ruutukuningas.

”Voi taivasten tekijä, mikä sinä miesi olet,” ajatteli Onni, ”kun sinä voit ihan silmäni kääntää. Niin vissiin kuin minä niin lehden – ja se ei ollut – – ei – –.”

Nyt oli Onni hävinnyt – hävinnyt melkeen koko elämänsä; vaikka kohta ei summa ollut kuin parisataa markkaa rahaa, sekä sanotut kellot ja vaattehet, mutta siinä kuitenkin oli hänen elämänsä melkeen kaikki tällä matkalla.

Rikkinäinen rengin takkirepale annettiin talosta Onnin päälle, jolla hänen nyt täytyi lähtiä H–aan korttieriinsa, jossa hänellä oli vähän vaattehia setä muuta pientä tavaraa. Tuhannet kerrat tuli hänen mieleensä nuo runoilian sanat:

”Mun kohtaloni kova on,
Vaan tyydyn onneeni;
En olla voi ma onneton –
Viel elää Jumalani!”

Mutta eipä H–salaan ollut kohtalo Onnille suotuisa. Hänellä kun oli asuinpaikkansa vähän yli neljä markkaa velkaa, niin siitä pidätettiin kaikki hänen kampsunsa huolimatta siitä, että tavarata oli useampien kymmenien markkain edestä.

Voi kauhua, mikä nyt oli onnettoman Onnin edessä. Ehdottomasti häntä uhkasi: nälkä, vilu ja häpeä, jonka viimeksi mainitun tuskissa hän jo par’aikaa taisteli. Arvostele lukija tätä asemaa, niin ehkä arvaat moisen kauhun kamaluuden. Aika oli armottoman ankara, sillä silloin vallitsi nälkä ja tauti maamme mahtavimpana majesteettina. Onnin oli mahdotoin tulla takasin kotiaankin jossa toki ei olisi leivän puute pulaan pannut; mutta mikäs oli se elämä, joka siellä olisi seurannut? Mitäs olisi Onnelan ukko sanonut kuin Onni olisi moisessa vihelijäisyydessään palannut tuohon hänelle jo ennen niin kolkoksi koituneeseen kotihinsa. Ja ilman sitä, monella sivullisellakin olisi siitä ollut paljon panettelemista. Siitä oli Onnin turmion vaarassa oleva tunto hädissänsä. Ani ajatteli hän itsekseen:

”Mun kohtaloni kova on,
Vaan tyydyn onneeni;
En olla voi ma onneton –
Viel elää Jumalani!”

”Ei niin pahaa, ettei siitä jotakin hyvää” sanotaan sananparressa. Tuo ankara onnettomuus oli Onnille se ruoska joka sai aikaan sen, että hän jätti väkeväin juomain nauttimisen tykkänänsä pois.

”Vielä eli Onnin Jumala – – Jumala johonka nyt Onni rupesi kaikin voimin turvaamaan, armoa ja apua anelemaan.

Jopa rupesikin Onnille armon myötätuuli vähitellen henkimään. Hänellä toki oli eräs ystävä jonkun penikulman matkan päässä I–ssa, jonka luokse hän riensi, sillä siltä hän hyvin tiesi apua saavansa. Tämä ystävä antoikin hänelle oivallisen takin ja niin paljon rahaa, jotta hän pääsi matkustamaan H–lahteen, jossa hän aikoi ruveta Pietarin – Riihimäen rautatien työhön.

Mutta tuonnekkin päästyään yhä kurjuutta kuului vaan. Siellä, näet oli kansaa paljon työn ja leivän puutteessa, jota nähdessään Onni rupesi ajattelemaan ”taitaapa olla suo siellä, vetelä täällä, eikä kuivaa kussaan.”

Vaikka kyllä kansaa oli yli tarpeen, pääsi kumminkin Onni tuolla muutamalle ”potrassikka miehelle työhön” ”vöörmanniksi.”

Tässä työssä, jonkun ajan oltuaan, voitti hän ahkeruudella ja rehellisyydellään ylimäistensä suosion. Hän sai vähän palkkansa lisäksi joka viikko lunnahia. Se vain oli onnettomuus, että Onni sairastui, jonka vuoksi hänen täytyi potea pari kuukautta rautatien sairashuoneessa, sillä silloin raivosi – jos lukija muistaa – varsinkin rautatien väestössä, ankara kuummetauti. Silloin makasi tätä kansaa sanomattoman paljon sen uhrina. Näistä toki paljon parantuikin, mutta paljon meni manalan majoillekkin. Onnin tauti ei sentään ollut kovin kovaa; hän parantui oltuaan edellä sanotun ajan kalman ja katumuksen kourissa vuotehella. Päästyään tästä, kirjoitti hän äidilleen, jonka kirjeen sisällystä emme ole tilaisuudessa tässä kertoa. Sen vain saamme sanoa, että se oli hyvin paljon sisältävä ja suuresti sydäntä liikuttava. Se osoittaisi selvästi sen, minkä hengen helmoihin Onni oli turvautunut, ja mitenkä häntä jo oli koetellut, ”Taatto taivahinen pilven päällinen Jumala.”

Hyvällä menestyksellä oli Onni rautatien työssä sitä seuraavaan keväimeen, jolla ajalla hän kartutti jonkun summan rahaa itselleen. Hän olisi ehkä pian päässyt ”vartesmanniksi” – ; mutta, eipä aikaakaan kuin Onni taas, kirjoitettuaan äidilleen ja lemmitylleen Olgalle, katosi tielle tietämättömille. – Senvuoksi jää nyt tämä matkamuistelma tälläkertaa tälleen, mutta senkin lopun saamme vielä nähdä.