Onnelan Onni: XI. Kosiomiehiä
| X. ”Ympäris-käännös” ja katumuksen kamaluuksia | XI. Kosiomiehiä. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
XII. Kaivattu ilmiö |
Jopa kaikui kaikkialla tieto, että Olga tuo ”Onnelan kaunokukka” on jälleen Onnelassa, ja hän tietysti saa Onnelan talon koska ei muita parempia perillisiä ole – sillä Onni tokko liene enää elossakaan.
Syystäpä nyt Olgaa käkesi tulla kosimaan paikkakunnan paraimmat pojat.
Eipä aikaakaan, kuin tulikin S–n pitäjästä muuan mies sitävarten, puhemiehen kanssa, hyvin prameissa ajokaluissa ja mahtavissa pukimissa. Nämä tulivat iltahämärässä perheen tupaan, jossa puhemies puitti perälle talon väen kanssa juttelemaan, koska hän oli heillen tunnettu. Kosiomies jäi seisomaan oven suuhun, siinä hypistellen huulipartaansa ja liikutellen hopeahelaisen piippunsa vartta.
”Kas tuossa on sinullen sulho,” suhahti piika, Mimmi, Olgalle vilkaisten kosiomiehen päin.
”Se hyvä,” vastasi Olga tuohon hiljaa Mimmille.
Vieraat ehkä olisivat ruvenneet tuohon oloonsa kyllästymään, ellei isäntä olisi heitä jo kutsunut tulemaan perässään korutupihin.
”Entäs hevoisenne? sen saisi viedä meidän vanhaan talliin,” sanoi isäntä saatuaan vieraat kamariin.
”Sepä hyvä,” hömähti puhemies ja hankki mennäkseen sitä riisumaan.
”Antakaahan olla; minä menen käskemään meidän renkipoikaa; kyllä hän sen saa tehdyksi,” sanoi isäntä ja meni lupaustaan täyttämään.
Ilta kului vitkalleen. Puheita tuli harvaan, ja nekin vain olivat ilmoista ja muista vähäarvoisista asioista.
Talossa toki laitettiin mahtaville vieraille iltais-ruokaa ja siisti makuuvuode, johonka vieraat menivät syötyään levollen, sanaakaan sanomatta pää-asiastaan sinä iltana.
Yö kului ja aamu tuli Olga vei kosioilleen kohteliaisuuden mukaan aamukahvia, heidän vielä vuoteella ollessaan.
”Kas, eipä tässä talossa taida meitä kohtaan kohteliaisuus puuttuakaan, sanoi puhemies Olgan mentyä. ”Mutta se vaan on seikka, että kellenkä me ensin puhutaan asiastamme isännälle, vai sen ottotyttärelle?”
”Tottakai isännälle, jonka talokin on,” sanoi sulhon kokelas.
Nytpä ei enää puhemies pitkin puhutellut, kuin läksi isännän kimppuun hänen asunto-kamariinsa.
Tavallisen hyvänhuomenen sanottuaan rupesi hän siellä heti isännällen esittelemään: ”Minä toin teidän ottotyttärellenne kosiomiehen; – mitä siitä kuulunee? Kyllä tämä Heikki K–n on rikas ja siivo poika. Mutta saako Olga taloa; miten sen laita on?”
”Kaippa hän sen saa, kun joutuu,” vastaisi isäntä. ”Ja minä annan kaikki hänen kosio-asiansa, hänen yksinomaiseen huostaansa. Hän siin’ on itse itsensä haltia: tehköön mielensä mukaan.”
Tämä puhe jäi tälleen. Asiat kääntyivät taloudelliselle alalle; ja siitä jutellessa viipyi puhemies hetken isännän kamarissa.
Sill’aikaa osui Olga menemään, jotakin talouden tointa tekemään, siihen kamariin, missä sulhasen kokelaskin oli. Täälläpä sai tuo kokelas kunnian puhutella uneksimataan morsianta.
”Te, tiedän ma saatten tämän talon?” sanoi hän katsoen Olgaa vasten silmiä.
”Vai niin,” vastasi Olga.
”Olettenko te minkä ikäinen?” kysyi kosia puhetta jatkaakseen.
”Itseni ikänen,” oli vastaus.
”Niin – mutta minä tarkoitan teidän vanhuuttanne.”
”Sitä minäkin tarkoitan – niin vanha minä olen.”
Kosiomies ei ollut tuosta milläänkään, vaan jatkoi puhettaan: ”Kaiketipa te otatten tähän miehen?”
”Kaiketi.”
”Mutta minä tarkoitan itsellenne.”
”Niin oikeen; en minä muillen ole miestä valtuutettu ottamaankaan.”
Tästä puheista ei tullut moinen kosiomies ”hullua viisaammaksi”. Hän ei arvannut sitä aavistaakaan, että Olgan mielessä oli Onni.
Jopa joutui puhemieskin tuohon, ja alkoi asiataan puhua: ”No nythän minä saanen kysyä teiltä neito, sitä josko te otatten tähän itsellenne miehen, tahi ei. Minulla näetten olisi tässä tarjona oikeen oiva mies. Mitäs sanotten siihen?”
”Sen mitä mä tiedänkin,” vastasi Olga.
”Mutta onkos sitten mitä tietoa, miehen ottamiseen,” jatkoi puhemies.
”On; mutt’ei vielä tälläkertaa. Odottakaa – jahka, kuluu kuusi vuotta,” ivasi Olga ja meni ovesta ulos.
”Ei, nyt – ei meidän asiasta tule mitään. Parasta on, että mennään rekehemme ja lyödään ”virkkua vitsalla,” sanoi puhemies.
”Niin on,” myönsi kosija, ja nyt rupesivat he hankkimaan itseään tielle.
Hyvin alakuloisesti jättivät nämä vieraat talonväen hyvästi – ja menivät.
Tiellä mennessään koitti tuo turhan onnen kosija, tehdä itseään iloiseksi, jota iloa virittääkseen hän laulaa loilotti:
- ”Eipä se lintu kauvan laula kuivassa katajassa!
- Eikä se poika tyttöä naikaan arvosta matalasta!”