Oodi autoille ja niiden kuljettajille
| Veronmaksajista | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Oodi autoille ja niiden kuljettajille[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Keväistä lempeä |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 2.5.1935, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889709?page=3 / Viitattu 17.2.2026 |
Meillä on taasen tänä kesänä pätevä syy pieneen jubileeraukseen, erikoisesti vielä autoilijoilla. Tulee, nähkääs, kuluneeksi kolmekymmentäviisi (35) vuotta siitä, jolloin kamariherra Hj. Linder tuotti ensimäisen auton maahamme.
Kolmekymmentäviisi vuotta, se on verrattain lyhyt aika, taaksepäin ajatellen varsinkin. Mutta toiselta puolen on se tarpeeksi pitkä ajanjakso ihmisten mielenkiinnon katoamiseen. Ja autoihin nähden ainakin on ihmisten mielenkiinto tuntuvasti laimentunut. Auto on nykyajan ihmiselle vain kulkuneuvo ja autonkuljettaja ihan tavallinen kansalainen, ilman minkäänlaista kunnian sädekehää pään ympärillä.
Mutta toista oli vielä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin toinen auto Suomeen tuotiin. Niihin aikoihin, tai ehkä hieman myöhemmin, allepainettukin näki auton ensi kerran. Näki, ihaili ja ihmetteli. Autoilijakin oli silloin yli-ihminen, johon katsottiin niinkuin hunöörillä ja kunnioituksella. Vaikka poikaviikarien mielikuvitus on vilkas ja heidän tulevaisuuden unelmansa heiluvat siellä kenraalin ja laivankapteenin seutuvilla, ei ainakaan allepainettu uskaltanut siinä iässä unelmoidakaan autoilijan tittelistä. Joku raja sitä niihin aikoihinkin piti olla haaveillekin!
Noilta autojen ensi vuosilta muistan erään kuvaavan keskustelun, joka tapahtui naapuripitäjässä. Oli saatu kuulla, että auto tulee sinä ja sinä päivänä Tampereelta päin ja kulkee pitäjän kautta. Arvaahan sen, että autosta riitti jo etukäteen juttua. Erään talon vanha isäntä, jolle autosta myös oli juteltu, väitti koko puhetta silkaksi valheeksi. — »Ei kulje kuuri ilman hevosia», tuumi ukko kiven kovaan. Mutta määrättynä päivänä »kuuri» tuli kuin tulikin ilman hevosia ja eri lujaa tulikin. Osoitettiin vehjettä mainitulle vanhalle isännälle, joka hetken suu auki outoa kapinetta katseltuaan sanoa tokaisi: »Jaa-a, tästälähtien vaikka kuinka paksun valeen minulle kertoisitte, niin minä uskon!»
Mutta nykyaikana, niinkuin tiedämme, ei ihmetellä eikä kunnioiteta mitään eikä ketään. Ei edes autoa sen paremmin kuin autoilijaakaan. — Tämä on ilmeisesti väärin! Molempia äskenmainittuja, erittäinkin linja-autoja sekä niiden kuljettajia pitäisi ihmetellä ja kunnioittaa. Ajatelkaammepa sentään, miten mukava, nopea ja halpa on linja-autokyyti ja miten kärsivällisiä, ystävällisiä ja avuliaita ovat autojen kuljettajat. Pienemmillekin suuruuksille on meillä ylistyshymnejä sepitetty.
Toisella tavalla me kyllä varsin mielellämme autoja ja niiden kuljettajia muistamme. Jos esim. auto sattuu myöhästymään, niin hermostumme ja milloin autossa on mielestämme liiaksi matkustajia, saatamme ehkä hiljakseen kiroilla. Pahalla päällä olemme myös, jos autossa on liian vähän matkustajia, sillä »töyssyminen» ei tee elimistöllemme hyvää. — Mutta autoilija on silti aina rauhallinen ja ystävällinen. Hän ottaa ja jättää ihmisiä, paketeita, mullinruhoja ja kirjeitä, perii maksuja, vastailee matkustajien monasti turhanaikaisiin kysymyksiin ja ennättää kaiken tämän ohessa vielä ohjata autoaan. — Jaa-a. Kyllä autoilija sittenkin on yli-ihminen, juuri niinkuin pikkupoikana ajattelin.
Edelläsanotunlaiset ajatukset autoista ja autoilijoista ylimalkaan tulivat mieleeni palatessani äskettäin linja-autossa Tampereelta. Oikeastaan ne funteeraukseni muuttuivat myönteisiksi ja siis oikeiksi vasta loppumatkalla. Oli nim. lauantaipäivä ja matkustajia runsaasti. Jo Pispalassa oli roimasti ylitetty määrätty korkein matkustajaluku, Nokialla se oli kaksinkertainen ja Siurossa oli auto jo sananmukaisesti täynnä. Mutta lisää tuli aina pitkin matkaa, tuli ihmistä ja tavaraa. En käsitä, miten kaikki autoon mahtuivat, mutta tarpeetonta sitä on yrittääkään kaikkea käsittää, kun joka tapauksessa ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle jää monia ja monenkaltaisia asioita. — No niin. Tämä auton yltäkylläinen täyteys sai allepainetun muutenkin äkäisen tuulen vieläkin äkäisemmäksi. Vähältä piti, etten ruvennut rähisemään ja puhumaan laeista ja asetuksista (joita vastaan, sivumennen sanoen, me autottomatkin kansalaiset ja kunnon kristityt rikomme harva se päivä). Mutta silloin, onneksi, se n.s. parempi minäni puhui näin: »Kuulepas, Santeri, jos sinä olisit autoilija ja saisit monasti ajaa tyhjällä vaunulla Tampereen reissuja, etkö ottaisi matkustajia silloin, kun niitä saat, yli asetustenkin?» — »En ottaisi», vastasin äkeissäni paremmalle minälleni, »enkä voisikaan ottaa, sillä en pystyisi autoa hankkimaan luotollakaan.» — »Älä kieräile», puhui jälleen parempi minä. »Mutta kuvittelepas itseäsi tiepuolessa odottavana matkustajana! Miltä sinusta tuntuisi, jos auto menisi ohi ja viis’ veisaisi kiireellesi?» — Minä kuvittelin. Kuvittelin sitäkin, miltä tuntuisi ajaa hevoskyydillä räntäsateessa Suodenniemeltä Tampereelle, kuvittelin vielä, miten kauan se kestäisi. Ja kun olin kaikki kuvitteluni kuvitellut, heitin sen äkäisen huonomman minäni Kauniaisten vainiolle, yritin hymyillä kuljettajalle ja kun kolme saapasjalkaista miestä polki yht’aikaisesti varpaitani ja yksi heistä vielä vahingossa pudotti maitokannun päähäni ja sanoi, että »oho», niin hymyilin hänellekin. Se hymyilys ei tosin ollut ulkonaisesti katsoen kaunis, sillä sellaista ei synny hampaattomasta suusta, mutta sisäisesti se on katsottava koreaksi hymyksi, koska se syntyi paremman minäni tahdosta.
Niin, tuo Tampereen matka sai allepainetun jälleen ihailemaan autoja sekä niiden avuliaita kuljettajia. Ehk’ei ihailuni ole juuri niin aitoa kuin se oli poikuusvuosinani, jolloin autoja näki harvoin, mutta toisaalta se on syvällisempää laatua. Tähän asti olen muiden kanssamatkustajieni tavoin ottanut välinpitämättömän yhtäkaikkisesti auton sisärenkaan puhkeamisen tai kardaaniakselin katkeamisen, mutta tästä lähtien, sen vakuutan, säälittelen vahinkoa — melkein yhtä paljon kuin jos omasta polkupyörästäni olisi puhjennut sisäkumi.
Auto on siis Suomen maanteillä hyrrännyt kolmekymmentäviisi vuotta. Joskus se on hyrrännyt maantien ojissakin ja vaihteeksi vielä pelloillakin, mutta se ei kuulu tähän asiaan. Tärkeintä on, että autot edelleenkin kulkevat maanteillämme ja vievät ihmisiä sekä tavaraa paikasta toiseen nopeasti ja halvalla.
Hyvää lykkyä vaan edelleenkin autoille ja autoilijoille toivottaa m.m.
Sivukulman Santeri
- ↑ Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.