Orpo Inkeri
Ulkoasu
Orpo Inkeri. Kirjoittanut Eero Eerola |
- Pieni Inkeri itkee rukka,
- kun jo varahin yksin jäi,
- valuu silmille valkotukka,
- asuu orpous silmissäi,
- katsoo kaihoten isoon veikkoon,
- katsoo Suomehen suurempaan,
- toivoo tukea eloon heikkoon,
- huokaa huomenen huoliaan.
- Oli Inkeri ollut ennen
- vapaan tahtonsa valtija,
- satavuosien tullen mennen
- Nevan rantojen haltija,
- mutta kohtalon kohlut kovat
- runtoi siskoa sirkeää,
- samat vainot ne, mitkä ovat
- heimon painaneet heljimpää
- aina aatosta kokonaista,
- pyhää, kaunista, rohkeaa,
- että Suomeni heimon maista
- yksi saisi vain suuri maa.
- Kaikki sortuivat sotiteille,
- vieras isäntä ilkamoi,
- vieras lakeja laati meille,
- toki hengen ja leivän soi.
- Soipa Suomelle suuremmalle
- ensin entiset elonsa,
- astui tuttuna katon alle,
- oli rauhaisa olonsa,
- mutta silloin jo Inker-rukka
- vieraan kylmyyttä kyllin joi,
- kuihtui Inkerin posken kukka,
- yöset peikkojen unta toi.
- Mutta vierivät vuosisadat,
- riensi ripeä ajan vuo,
- kohtaloiden nuo kovat radat
- yhä suuremman surun tuo.
- Pieni Inkeri, polo piika,
- joutui orjaksi pajarin,
- oli henkensä heljä liika,
- saisi suistua suruihin.
- Oli pajarin vouti uusi
- raivon, veren ja vimman mies,
- niinkuin hukka se ärjyi, huusi,
- moni kylmeni lämmin lies.
- Moni kaikkosi hurjan luota,
- pieni Inkeri vanki on,
- piiskoin pilkkaa ne pientä tuota,
- raskas orvolla osa on.
- Seisoo vapaana Suomi, Viro,
- katsoo Inkeri kaihossaan,
- Miksi painavi pahin kiro
- hänen, kultaisen, kulmiaan?
- Kovin kamppasi toiset veikot,
- kunnes kahlehet katkes niin,
- mutta uupuivat voimat heikot,
- liian luottivat lupauksiin.
- Muka Inkeri itse saisi
- sydänkielensä soinnuttaa,
- itse kontunsa kohentaisi,
- korjais itse, min antaa maa.
- Petti sanansa vouti uusi,
- söi kuin kettu ja salas sen,
- paha pajari toista huusi
- suojass’ suurissa Kremlien –
- Nauraa pajarin vouti paha,
- kahle Inkerin osa on,
- viedään vilja ja menee raha,
- uhka yllä on armoton.
- On kuin aatoskin kahlerautaa
- kantais kylmää ja kireää,
- on kuin kulkisi kohti hautaa
- itkein Inkeri valkopää.
- Älä itke, oi Inker-rukka,
- viel’ ei päättynyt ajan vuo,
- viel’ ei kuihtunut orvon kukka,
- uusi huomen ain uutta tuo.
- Kerran pajarin painuu miekka,
- uupuu uhka ja näkee mies:
- missä karuin on pellon hiekka,
- siellä lämpimin kotilies.
- Kerran ilkeinkin irnu herpoo,
- paha pahan myös palkan saa,
- itse syntinsä soita tarpoo,
- kunnes anteeksi antaa maa,
- kunnes peittävi musta multa
- polven liiaksi rikkoneen,
- silloin kirkas taas syämen kulta
- nousee arvohon entiseen.
- Silloin kahlehet kätkee orjan,
- silloin Inkeri vapaaks’ saa,
- otsaripansa ristii korjan,
- ilolauluja kaiuttaa.
- Yhtyy kuorohon veikot toiset,
- koko maailma kuulla saa
- pohjan puolta taas soitot moiset,
- jotka kantavat taivon taa.
- Silloin Inkerin kukkii kukka,
- verenpisara kaunoinen,
- silloin Inkeri valkotukka
- on kuin morsio ainoinen.
- Tuoksuu viidat ja laulaa pellot,
- lämmin, lämmin on joka lies,
- metsän polulta kilkkaa kellot...
- – Herra johtakoon näin sun ties.
Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.