Siirry sisältöön

Orpo Inkeri

Wikiaineistosta
Orpo Inkeri.

Kirjoittanut Eero Eerola


Pieni Inkeri itkee rukka,
kun jo varahin yksin jäi,
valuu silmille valkotukka,
asuu orpous silmissäi,
katsoo kaihoten isoon veikkoon,
katsoo Suomehen suurempaan,
toivoo tukea eloon heikkoon,
huokaa huomenen huoliaan.
Oli Inkeri ollut ennen
vapaan tahtonsa valtija,
satavuosien tullen mennen
Nevan rantojen haltija,
mutta kohtalon kohlut kovat
runtoi siskoa sirkeää,
samat vainot ne, mitkä ovat
heimon painaneet heljimpää
aina aatosta kokonaista,
pyhää, kaunista, rohkeaa,
että Suomeni heimon maista
yksi saisi vain suuri maa.
Kaikki sortuivat sotiteille,
vieras isäntä ilkamoi,
vieras lakeja laati meille,
toki hengen ja leivän soi.
Soipa Suomelle suuremmalle
ensin entiset elonsa,
astui tuttuna katon alle,
oli rauhaisa olonsa,
mutta silloin jo Inker-rukka
vieraan kylmyyttä kyllin joi,
kuihtui Inkerin posken kukka,
yöset peikkojen unta toi.
Mutta vierivät vuosisadat,
riensi ripeä ajan vuo,
kohtaloiden nuo kovat radat
yhä suuremman surun tuo.
Pieni Inkeri, polo piika,
joutui orjaksi pajarin,
oli henkensä heljä liika,
saisi suistua suruihin.
Oli pajarin vouti uusi
raivon, veren ja vimman mies,
niinkuin hukka se ärjyi, huusi,
moni kylmeni lämmin lies.
Moni kaikkosi hurjan luota,
pieni Inkeri vanki on,
piiskoin pilkkaa ne pientä tuota,
raskas orvolla osa on.
Seisoo vapaana Suomi, Viro,
katsoo Inkeri kaihossaan,
Miksi painavi pahin kiro
hänen, kultaisen, kulmiaan?
Kovin kamppasi toiset veikot,
kunnes kahlehet katkes niin,
mutta uupuivat voimat heikot,
liian luottivat lupauksiin.
Muka Inkeri itse saisi
sydänkielensä soinnuttaa,
itse kontunsa kohentaisi,
korjais itse, min antaa maa.
Petti sanansa vouti uusi,
söi kuin kettu ja salas sen,
paha pajari toista huusi
suojass’ suurissa Kremlien –
Nauraa pajarin vouti paha,
kahle Inkerin osa on,
viedään vilja ja menee raha,
uhka yllä on armoton.
On kuin aatoskin kahlerautaa
kantais kylmää ja kireää,
on kuin kulkisi kohti hautaa
itkein Inkeri valkopää.
Älä itke, oi Inker-rukka,
viel’ ei päättynyt ajan vuo,
viel’ ei kuihtunut orvon kukka,
uusi huomen ain uutta tuo.
Kerran pajarin painuu miekka,
uupuu uhka ja näkee mies:
missä karuin on pellon hiekka,
siellä lämpimin kotilies.
Kerran ilkeinkin irnu herpoo,
paha pahan myös palkan saa,
itse syntinsä soita tarpoo,
kunnes anteeksi antaa maa,
kunnes peittävi musta multa
polven liiaksi rikkoneen,
silloin kirkas taas syämen kulta
nousee arvohon entiseen.
Silloin kahlehet kätkee orjan,
silloin Inkeri vapaaks’ saa,
otsaripansa ristii korjan,
ilolauluja kaiuttaa.
Yhtyy kuorohon veikot toiset,
koko maailma kuulla saa
pohjan puolta taas soitot moiset,
jotka kantavat taivon taa.
Silloin Inkerin kukkii kukka,
verenpisara kaunoinen,
silloin Inkeri valkotukka
on kuin morsio ainoinen.
Tuoksuu viidat ja laulaa pellot,
lämmin, lämmin on joka lies,
metsän polulta kilkkaa kellot...
– Herra johtakoon näin sun ties.


Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.