Päivän paluu – maan kutsu
| Päivän paluu – maan kutsu. Kirjoittanut Heikki Välisalmi |
- Viel’ äsken martona makasi maa
- hyy, routa rinnassaan.
- Yö hallaa huohotti tuhoisaa,
- kun huurrelinnassaan
- se istui viileä valtias
- ja hankien kuningas.
- Viel’ äsken talvinen kulki kuu
- – ken senkin matkat ties –
- kun kylmän helmissä hohti puu,
- kuin maansa myönyt mies.
- Se kulki renkinä herra yön
- läpi kelmeän tähtivyön.
- Oli päivä hiipinyt hiljaa pois
- – yön valta raskas on –
- oli kuin se surrut kuoloa ois
- maan, äidin, puolison.
- Se lähtenyt oli murheineen
- yli suuren mantereen.
- Mut sitten virkeä tuuli toi
- taas viestin tuttavan,
- jonk’ kaiku huilun lailla soi
- yli kuolleen kamaran:
- Jo suistui viileä valtias
- ja hankien kuningas.
- Se huilu soitteli keväimen
- nyt jälleen koittaneen,
- se tiesi voimien lempeitten
- taas taiston voittaneen.
- Kas, kaukana alla roudan, jään
- on pyrkimys elämään.
- Ja huilu veikeä tuulen tuon
- soi ihmissydämeen:
- Ma sulle uskoa uutta luon,
- näät päivän palanneen.
- Se kiertää jo kaarta korkeaa,
- sen puolehen huokaa maa.
- Se takaa suuren on mantereen
- taas tullut pohjolaan,
- se tämän tuntevi tantereen
- kuin osaks sieluaan.
- Ja muillakin mailla vaeltain
- se tänne kaipaa ain.
- Niin kerran huilu se humisten
- soi kuiviin ruokosiin,
- mut kohta kaikuna kumisten
- maan kaikkiin huokosiin
- sai sanoma suuri sykähtäin:
- Nyt kasvot päivään päin!
- Jo kevät keinuvin karkeloin
- on muisto mennehen,
- ja tullut sorjemmin soitteloin
- on kypsyys kesäinen.
- Maa-äidin pursuvat utaret
- kuin sarvet kultaiset.
- Nyt suven aika jo suurin on,
- maa talven surmastaan
- taas noussut nuortuvin juurin on,
- ja luomishurmastaan
- se nauttii paisuvin sydämin
- ja huulin janoisin.
- Nyt kutsu sullekin suuri soi,
- maan lapsi, ihminen,
- et sille kuurona olla voi
- mies järjen, sydämen.
- Sun maata täytyy rakastaa,
- sua kutsuu, kutsuu maa!
Lähde: Välisalmi, Heikki 1936: Täysi päivä: runoja. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Helsinki.