Paikallislehden toimittamisesta

Maanvaivoja

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Paikallislehden toimittamisesta[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Kiukkuinen Mies

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 17.5.1934, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889695?page=3 / Viitattu 16.2.2026

Tämän pakinan otsakkeeksi pitäisi oikeastaan merkitä »Pitäjänlehden toimituksen näkökulmasta», sillä aion vaihteen vuoksi hieman pakista tällaisen pikkulehden toimitustyöstä. Onhan sitä tullut ennen monasti juteltua kuntalaisten asioista ja edesottamuksista, niin että ei taitane olla kokonaan pois tieltä, vaikka kerran valittaisi omiakin vaivojaan ja ilmitoisi ilojaan.

Niinkuin lukija hyvin tietää, on tällaisen kerran viikossa ilmestyvän kunnallislehden toimitustyö kokonaan firaapelihommaa. Muun työn ohessa kyhätään pitäjän uutiset paperille, kootaan ilmoitukset ja lähetetään painoon. Joskus, kun sattuu päähän pälkähtämään, tulee kyhätyksi pieni pakinanpätkäkin, joissa usein valitettavasti kyllä erehtyy haukkumaan ihmisiä. Allepainettukin myöntää silloin tällöin eksyneensä edellä mainittuun syntiin, ja niin on myös saatu eräistä kunnon kansalaisista ikuisia vihamiehiä. Monella ihmisellä on nimittäin kummallinen taipumus sekoittaa toisiinsa asiat ja ihmiset. Yleisluontoisesta väittelystä tehdään persoonallinen riitajuttu.

Tietenkään eivät lähestulkoonkaan kaikki »riitakaverini» ole tuollaisia pikkusieluja. Vaikka monen henkilön kanssa on jouduttu käymään kiivastakin polemiikkia jostain esille sattuneesta asiasta, niin ei sen johdosta silti ole »diplomaattisia suhteita» katkaistu. Päinvastoin. Sellaisten herrojen kanssa on todella hauska väitellä, ja molemminpuolista hauskuutta on saatu aina tavattaessa, varsinkin, kun sivulliset yksinkertaisuudessaan jännittyneinä tuumailevat, että »saa nähdä, koska nuo riitakaverit käyvät toistensa haiveniin — — Varmasti moni syrjäinen pettyi suuresti, kun ei tapeltukaan — —.

»Petiittinikkarina» ei kuitenkaan kunnallislehden toimittajan välttämättä tarvitse heilua, vaikka allepainettu onkin joskus sovittanut palstantäytteeksi puuttomia pakinoitaan. — Mutta uutispuolesta täytyisi huolehtia. Ei olekaan vallan yksinkertainen juttu saada sopivia uutisia lehteen, vaikka se ilmestyykin vain kerran viikossa. Politiikkaan ei saa puuttua, ja yleisluontoisista uutisista on ainainen pula, erikoisesti ja rauhallisissa kunnissa jollaisia lehtemme levenemisalueen pitäjät yleensä ovat. Kankaanpää sentään tässä takavuosina oli loistava poikkeus, mutta nyt sielläkin näyttävät tappelukset ja muut sellaiset »krahivalssit» vähentyneen ja tilalle on tullut aimo annos rehevää huumoria. Oikein karehdin kankaanpääläistä virkaveljeäni Vähätalon Kallea, joka saa pitäjänsä osastoon hyvin usein oikeita makupaloja ja vielä päällisen päätteeksi huumorilla höystettynä. — Eiköstäs siellä tässä hiljattain itse kunnallislautakunnan esimies joutunut todistamaan ja uskottavaksi tekemään, ettei hän, kunnallislautakunnan esimies, ole — Lotta. Hän todistikin sen pontevasti, puuttui vain lääkärin lausunto, ja meillä syrjäisillä oli lystiä. Tosin allepainettu pelkää tästälähtien mennä Kankaanpäässä käymään. Ties häntä, vaikka luulisivat tällaista äijänkräveliä kuppariämmäksi, kun kerran pulskaa julkisuuden miestä epäilevät — Lotaksi.

No, voi sun sappermentti, kun taas tuli poikettua asiasta! Minunhan piti puhua uutishankinnasta. — Niin, kuten sanoin, se on ajoittain vaikeata. Pitää puhua ilmoista, maanteistä ja kalastuksesta. (Älä teroita, Lammisen Uuno, vielä kynääsi! En nyt puutu kalakoukkuihin.) Kokousselostukset ja tilastotiedot pelastavat joskus pälkähästä, mutta valitettavasti niitäkään ei saa joka numeroon.

On sentään eräänlaisia uutisia, joita toimitus saa pyytämättäkin, joskaan ei valmiina, niin aiheina ainakin. Tarkoitan n.s. puhveja. Juuri nuo puhvit tai puffit, miksi heitä sanoisi, olivat alunperin sydämelläni tätä kyhäystä alkaessani, mutta jostain käsittämättömästä syystä takerruin sivuasioihin niinkuin epäloogillinen luonne aina tekee. (Koulunpenkkejä hieroneet viisaat ihmiset selittävät, että jokin assosiatio-laki johtaa ajatukset helposti sinne ja tänne. Siis Lex-Assosiatio. Mihin heikkarin puolueeseen hra Assosiatio taas kuuluukaan?)

Niin, ne puhvit. Niistä piti puhua. Juu, aivan oikein. No niin. Kansa siis tahtoo puhveja iltamilleen, arpajaisilleen, hevosnäyttelyilleen ja kaikille, kaikille. Kansa kyllä voisi itse puhvata ilmoitusosastossa kuten aikaansa seuraavat liikemiehetkin tekevät, mutta kansa on saita. Se panee pienen ilmoituksen ja käskee toimittajan puhvata lisää ilmaiseksi. Toimittaja puhvaa, kirjoittaa ja soittaa puhelinta niin, että tämän linjan rautahermoiset ja ystävälliset keskuksenhoitajat toisinaan vallan hermostuvat. Miten ollenkaan hermostuisikaan kirjapainomme Herra Johtaja, joka vastaa afääripuolesta, ellei hän sattumalta olisi hööveli mies ja usein matkoilla. Puhveista ei nähkääs lehti elä. Isot lehdet viisaavatkin puhvientuojat ilmoituspuolelle ja sanovat, että olla hyvä vaan, siellä on tilaa.

— — —

No, no, malttakaapas, en minä puhveja tuomitse enkä vihaa. En ollenkaan. Selitin vain, että asialla on kaksi puolta: toinen puoli ja toinen puoli. — Olen valmis voimieni mukaan edelleenkin puhvaamaan, mutta, rakkaat ystävät, vain voimieni mukaan. Älkää siis kiukutelko, jos puhvi jää heikoksi, sillä en minä, Herra paratkoon, ole mikään ammattikynäilijä. Mutta tunto on minullakin, ja murjotuksen merkityksen tajuan. Kun on yrittänyt puhvata esim. jotakin juhlaa tai iltamaa sekä sydämestään vielä toivonut sille onnistumista ja sitten juhlapaikalla saakin murjotusta tai suorastaan moitteita osakseen, niin silloin toivoisi olevansa vaikka kolportööri mieluummin kuin pitäjälehden toimittaja.

Tietenkään eivät kaikki iltamien ja juhlien toimitsijat näytä pahaa tuultaan. Toiset ovat suorastaan ystävällisiä. Olipa kerran erään seuran pää niin ylenpalttisen kohtelias, että antoi — vapaalipun iltamiinsa. Tämä oli ainoa kerta — ellen ota lukuun vierailijoitten ja kiertueiden käyntejä — jolloin minua näin palkittiin. Olin tuosta lahjasta niin liikutettu, että kävelin käsilläni ja ilonhurmiossa pompin tasakäpälää. Mutta se ilo niinkuin valitettavasti kaikki todella riemulliset hetket tässä matoisessa maailmassa — päättyi lyhyeen. Pääsin kyllä iltamataloon vapaalipullani, mutta juuri kun rupesin taloksi, tuli ovimies epäluuloisena luokseni ja kysyi: »Mitenkäs papa tuli sisälle, kun ei ostanut piljettiä?» Selvisihän asia lopulta, mutta minusta tuntui, että tapausta syrjästä seurannut yleisö tuumaili jotta: »katos äijää, kun yritti sisään jekkupelillä».

Ei pidä luulla, että puhuisin tätä vihapäissäni. En laisinkaan, mutta koetan tässä lupaukseni mukaan tuoda esiin tämän hommani valo- ja varjopuolia. — Sitäpaitsi äsken mainitsemani ovimies oli reilu ovimies; hän piti asiansa päälle, niinkuin sanotaan. Kyllä vain ovimiehellä on aina täysi syy epäillä jokaista haljunnäköistä heppulia, joka tulee iltamiin eikä osta tikettiä.

Mutta — a propos. — Arvoisa lukija on varmaan kuullut puhuttavan n.s. sielun silmistä. On kukaties katsellutkin niillä. — Allepainettukin katselee tällä kertaa »sielun silmillä» ja kuuntelee »sielun korvilla». (Pieni kysymys tässä ohimennen: Onko sielulla korvia? Oletetaan, että on.) — Juu. — Allepainettu näkee niillä sielun silmillä, että kansa hymyilee merkityksellisesti. Ja niillä äskenmainituilla korvilla kuulen, miten arvoisa lukija, jos nim. sattumalta on jaksanut lukea tämän loppuun asti, itsekseen tuumii: »Katos vaan Santeria, kun koettaa kieräillä itselleen vapaalippuja iltamiin. Katos peijuunia — —!»

Mutta arvoisa lukija erehtyi. Ei Santeri vonkaa vapaalippuja eikä niitä himoitse. Hän säästää viitosen tupakkarahoista viikon varrella ja pyhänä pääsee reilusti iltamiin. Omilla säästö rahoilla ja leuhkasti, kuten muukin yleisö.

No niin. Turisin taas tapani mukaan joutavia ja kenties loukkasinkin jotakuta. Mutta ei viitsitä silti riidellä turhista. Leikit anteeksi, ja kun tavataan niin hymyillään!

Toivoo

Sivukulman Santeri

1. Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.