Papin tytär: VII luku
| VI luku | VII luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
VIII luku |
Mutta seuraavana päivänä oli koulussa paljoa hauskempi ja helpompi olla kuin milloinkaan ennen.
Sigrid tuli heti luo ja vei hänet erikseen, ja he istuivat molemmat yhdessä kaupunkeja kartalta etsimään. Välitunnit he olivat myöskin yhdessä, eikä Sigrid ollut ollenkaan muiden tyttöjen kanssa. Sitten saattoi hän Elliä kotiin ja Elli häntä. Päivä päivältä rupesi heistä tulemaan yhä paremmat ystävät. Ellistä ainakin siltä tuntui, ja hän kysyi sitä Sigridiltä, ja Sigrid sen nauraen myönsi. Elli sanoi, että nyt hänellä on paljon hauskempi olla koulussa kuin ennen. Mutta jos Sigrid yht’äkkiä ei olisikaan enää hänen ystävänsä, niin ei hän sitten yhtä päivää jaksaisi koulussa olla.
– No, elä sinä semmoisia ... me ollaan aina hyviä ystäviä! sanoi Sigrid iloisesti ja pyörähytti Elliä vyötäisistä ympäri.
Ja yksissä he olivat paitsi koulussa melkein joka ilta toistensa kotona, vuorotellen jommankumman, useimmiten kuitenkin Sigridin. Siellä he lukivat yhdessä läksynsä, kuulustelivat toisiltaan ja toisiaan neuvoivat. Elli se oikeastaan oli, joka neuvomista tarvitsi, Sigrid osasi ja ymmärsi kaikki melkein kuin itsestään. Sigrid sai neuvoa eikä kyllästynyt, vaikkei välistä millään lailla tahtonut saada tajuamaan muutamia asioita. Ellistä tuntuikin välistä, että hän on niin hirmuisen yksinkertainen ja melkein typerä esimerkiksi luvunlaskussa, että häntä oikein hävetti. Ja hän valitti sitä Sigridille ja kysyi, eikö hän hänenkin mielestään ole hyvin yksinkertainen ja typerä.
– Minun pappa sanoo, ettei kaikilla voi olla taipumusta samaan ja että toisilla on toiseen ... ja kyllä sitä tottuu. Niin pappa sanoo... Mutta heitetään nyt ne luvut ja haastellaan...
Siitä Elli aina rauhoittui. Ja kun Sigrid pyysi »haastelemaan» ja kun kirjat oli pantu kiinni ja vedetty tuolit vähän kauemmaksi pöydästä, niin silloin oli Ellin vuoro olla etevä, jos Sigrid oli ollut siihen asti. Kun haasteltiin, niin Elli, kerran alkuun päästyään, kertoi ja Sigrid häntä kuunteli.
– Kerro nyt taas! Kuinka se olikaan, kun sinä siellä kotona kiipesit puuhun ja kun sinä katselit alas ... ja kun sitten ajattelit, että jos olisit lintu...
– Niinhän se oli, mutta johan minä olen siitä kertonut.
– Entäs se, kun tulit kaupunkiin ja kun luulit ... kuinka sinä luulitkaan, että kaupunki oli?
– Minä luulin, että se oli siellä mäellä, ja niin minä luulen aina vielä nytkin, kun muistan sitä enkä ensin ajattele...
– Miksi sinä niin mäkiä rakastat?
– En minä tiedä...
– Onko sinun kotisi mäellä?
– Ei se ole mäellä ... se on järven rannalla, ja meillä on nuottakota ja kaksi venhettä...
– Minkälainen on nuottakota?
– Se on semmoinen ... etkö sinä ole milloinkaan nähnyt?
– En minä ole, mutta kerro nyt...
Elli kertoi mielellään kaikesta, mitä maalla oli ja jota ei Sigrid ollut nähnyt, ja Sigrid kuunteli yhtä hartaasti kuin Elli kertoi. –
– Voi, kuinka olisi hauska olla siellä maalla ... minä en ole milloinkaan oikein maalla ollut...
– Tule meille ensi kesänä!
– Kyllä minä tulen ... minä tulen koko kesäksi...
Ja niin se oli päätetty varmaksi asiaksi ja siitä puhuttiin monena iltana, ja Elli sen aina mielellään puheeksi otti. Eikä hän ollut milloinkaan niin hyvillään kuin silloin, kun sai Sigridin siitä innostumaan ja kyselemään ja häntä hartaasti kuuntelemaan. Silloin hän Sigridistä eniten piti ja häneen oikein luotti.
Mutta toisin ajoin oli Sigrid vallattomalla päällä, ja silloin ei Elli hänestä hetikään niin paljon pitänyt. Kerrankin he taas juttelivat, ja Sigrid kuunteli hartaasti...
– Muistatko sinä, kun sinä ensi kerran tulit tänne meille.. ~
– Niin, ja pelkäsin niin, etten millään lailla tahtonut tulla sisään illalliselle...
– Mikset?
– Siksi, että minä en millään lailla olisi rohjennut ... siellä olisi ollut sinun isäsikin, ja se on minun mielestäni niin korkea ... enkä minä vieläkään...
– Etkö vieläkään uskaltaisi tulla sisään?
– En, en vaikka mikä olisi...
Silloin Sigrid hyppäsi ylös ja juoksi oven luo...
– Elli, minä menen sanomaan papalle, että hän tulisi tänne sinua tervehtimään ... menenkö?
– Mitä sinä ... kuule! ... minä menen heti paikalla pois, jos sinä...
Sigrid kiikkui lukossa ja nauroi...
– Ja minä sanon hänelle sitten, että hän on sinun mielestäsi niin korkea...
– Sigrid! ... jos sinä vain...!
– Minä olen jo sanonut, minä olen jo sanonut hänelle sen...
Elli purskahti itkemään, ja Sigridin täytyi tarttua häntä käteen ja heittää ympäri huonetta ja pyörittää siksi, kunnes hänen vielä itkiessään täytyi ruveta väkisinkin nauramaan.
– Suotta, suotta, suotta!
Mutta silloin ei Sigrid Ellin mielestä ollut ollenkaan se sama Sigrid kuin muuten. Ei hän ainakaan olisi saattanut sillä lailla Sigridiä peloitella, vaikka olisi osannutkin.
Ja kun Sigrid tuli semmoiselle päälle, oli hänellä useampana päivänä peräkkäin halu tehdä samanlaista kiusaa.
Kun oli luettu ja haasteltu, vei Sigrid tavallisesti Ellin saliin, silloin kun ei ollut kotona ketään muita. Siellä oli piano, ja Sigrid soitti sitä, ja Elli kuunteli. Elli nojasi pianoon ja katseli Sigridiä ja välistä hymyili. Hän ihmetteli eikä voinut käsittää, kuinka Sigrid noin taisi ... sai kaikenlaisia ääniä ... ei katsellut sormiinsa eikä näyttänyt sitä ajattelevankaan... Itsestään se tuli, kovemmin ja hiljemmin, välistä poukahtaen ja sitten heti kohta hiljalleen liritellen. Elli oli oppinut tuntemaan muutamia lauluja, joita Sigrid useimmin soitti, ja niitä hän aina pyysi soittamaan...
– Soita nyt sitä...
Sigrid soitti ja aloitti sitten toista...
– Mikä se on tuo?
Mutta useinkaan ei Sigrid silloin vastannut, soitti vain ja katseli Ellin ohitse jonnekin salia pitkin. Elli kysyi jotain muutakin, mutta toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Ja vasta herettyään kysyi hän:
– Mitä sinä sanoit ... eikö se ollut kaunista?
Ei Elli tiennyt, oliko se ollut kaunista, ei hän ollut sitä kuunnellut ... saattoi kyllä olla ... mutta silloin hänelle aina tahtoi tulla paha mieli, ja hän oli Sigridin rinnalla mielestään niin kovin vähäpätöinen.
Toisin ajoin tuli iloisia lauluja. Sigrid nyökäytteli päätään pianon takaa, hymyili Ellille ja soitti niin kummasti, että hypähti Ellin sydänalassa.
– Se on polkkaa, se on polkkaa ... tanssi nyt, Elli, minä soitan...
– Niin, mitä varten sinä niin sanot, kun tiedät, etten minä kuitenkaan osaa...
– No, minä opetan...
Ja Sigrid koetti opettaa Elliä asettamaan jalkojansa sen mukaan kuin hän itse asetti omiaan ja rallatti. Ja Elli koetti myöskin rallattaa ja asettaa jalkojaan. Mutta ei se häneltä onnistunut, ei hän tahtonut oppia, eikä Sigridkään viitsinyt sitä kauan. Sen sijaan Sigrid itsekseen hyppeli ja rallatti ja väikkyi pitkin huonetta.
– No, Elli, mikset sinä tanssi ... tanssi nyt niinkuin minä ... anna minä vien ... ole sinä daami, minä olen kavaljeeri.
Elli koetti, mutta hän tunsi itsekin, kuinka kömpelösti hän hyppi.
Yht’äkkiä joku soitti eteisessä.
– Soitettiin, soitettiin ... joku tulee, Sigrid...!
Mutta Sigrid ei päästänyt Elliä irti. Pyöritteli ja heitteli ympäri salia...
– Päästä, Sigrid, päästä irti ... se on sinun isäsi...!
– Ei se tee mitään. Eikä se ole isä ... se on minun veljeni... Niin, Elli, sinä et ole nähnytkään vielä Arthuria...
Sigrid herkesi pyörittämästä.
– Ei, ei, en minä nyt ... mennään sinun kamariisi...
– Oletko sinä hullu?... Arthur, tule tänne tanssimaan!
– Voi, voi, minkätähden sinä ... en minä... Mutta Arthur tuli sisään, ja Sigrid veti Elliä kädestä häntä vastaan.
– Tässä on minun veljeni ... ja minun paras ystäväni. Se on Elli... Ei sinun tarvitse, Elli, niiata ... ei näin isot tytöt enää niiaa... Yhdenikäisille pojille saa kumartaa päätään niinkuin vanhat ihmiset ... näin!
Elli oli aivan hämillään. Mutta sittenkin täytyi hänen nauraa väkisin, kun Sigrid tarttui hänen vyötäisiinsä ja pyöräytti ympäri. Sigridin velikin hymyili.
Sigrid kiersi kätensä Ellin selän taa ja kääntyi Arthurin puoleen.
– Jahah, Arthur, teepäs tili, mistä sinä tulet?
– Koulustahan minä tulen ... etkö sinä näe, että minulla on kirjat...
– Osasitko läksysi?
– Kas, kas, kuinka sinä olet huolenpitäväinen...
– Tietysti et osannut...
– Minä osaan aina, mutta sinä et milloinkaan...
– Sanopa, Elli, enkö minä osaa ... todista hänelle...
– Osaako hän?
– Osaa. – Ja siitä tuli Elli vähän rohkeammaksi, kun sen sanoi. Mutta ei hän vielä olisi uskaltanut katsoa Arthuria silmiin.
– Niin, no, nyt sen kuulit...
– Te tietysti olette yhdestä puolin.
Arthur meni salin yli toiseen huoneeseen, ja Elli katsahti hänen jälkeensä. Hänellä oli kähärä tukka ja semmoinen nuttu kuin suurilla herroilla. Sen oli Elli jo äsken nähnyt, että hänellä oli kaulustin ja rusetti ja kellonvitjat. Ja niin hän käveli kuin aikamiehet herrat.
– Eikös se ollut nätti poika, Elli ... mitä?
– En minä tiedä ... minun pitää nyt mennä kotiin...
– Etkö tiedä? Kuinka sinä et sitä tiedä ... etkö sinä nähnyt?
– Kyllä kai hän on...
Mutta silloin purskahti Sigrid hillittömään nauruun...
– Kyllä kai hän, kyllä kai hän on! Ja sen sinä sanot niin kauhean totisena, että ihan... Kyllä kai hän on! Ei, en minä osaa, mutta sano nyt vielä ... kuinka sinä sanoitkaan?
– Ei, no, Sigrid, hyvästi nyt, minun pitää nyt mennä.
– Minnekä sinulla on semmoinen hätä ... jäisit vielä tänne.
– Ei minnekään ... mutta kyllä minun täytyy mennä kotiin...
– Miksi sinä olet niin nolo? kysyi Sigrid Elliltä etehisessä.
– Enhän minä ... hyvästi nyt!
Sigridiä jokin hämärästi vaivasi, kun Elli oli mennyt, mutta hän pudisti sen pois ja meni Arthurille kertomaan, kuinka koomillisesti Elli oli sanonut: »Kyllä kai hän on».
Ennen maatapanoaan Elli sinä iltana vähän itkeä nyyhkytti. Ei hän tiennyt itsekään oikein, mistä syystä, mutta hänestä tuntui, että se oli sentähden, että hänelle tuli yht’äkkiä ikävä kotiin. Mutta sitten ei hän nyyhkiessään enää vähän ajan päästä sitä asiaa ollenkaan ajatellutkaan.
Hän muisti, että Sigrid taas oli ollut tuommoinen kummallinen, eikä hänestä oikein välittänyt... Ja sitten oli hän niiannut ... eikä hän ymmärtänyt, mitä niin naurettavaa siinä oli ollut, jota hän oli sanonut Sigridin veljestä ... se ehkä oli ollut tyhmää... Mutta ei hän kuitenkaan luullut, että hän siitä syystä itki.