Papin tytär: XII luku
| XI luku | XII luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
XIII luku |
Muutamien vuosien kuluttua lopetti Elli koulunsa ja tuli lopullisesti kotiin, sinne jäädäkseen eikä enää lähteäkseen. Olisi kyllä halunnut jatkaa lukujaan, kerran oikein alkuun päästyään, mutta isä sanoi, etteivät varat kannattaneet. Eikähän »yhden tytön» tarvitse kaikkia maailmoita lukea ... riittäähän sille vähempikin.
Muuten ei isä ollut hänen kouluunsa oikein tyytyväinen...
– Mitä sinä nyt olet siellä oppinut? kysyi hän. Elli ei käsittänyt, mistä syystä isä niin äreästi kysyi, eikä osannut muuta vastata kuin:
– En minä tiedä.
– Mutta onhan hänellä hyvä todistus ... hän on melkein ensimmäisiä, huomautti äiti.
Isä ei vastannut siihen mitään. Jos hänellä oli jotain mielessä, sekaantui se tällä kertaa savuntakaiseen murinaan. Tytön olennossa oli jo jotain aikaihmistä, niin ettei käynyt oikein toruminenkaan. Joka vuosi kotiin tultua oli sitä ollut siinä yhä enemmän.
Illalla, kun äiti töistään päästyään laskeutui tilalleen isän viereen, murahti isä:
– Ei minua oikein miellytä tuo tyttö ... taikka kyllä tyttö, mutta ei hänen koulunkäyntinsä... Mitä hän on oppinut? Ei mitään! Vaikka kyllä lupasivat ja vakuuttivat...
– Mitä sinä tarkoitat?
– Sitä, että miksi hän ei tarttunut vanhaa isäänsä kaulaan ja suudellut häntä, niinkuin hellä tyttö tekee ja pöydässä hän ei ole kohteliaampi kuin ennenkään. Minä koetin katsoa leipäkoriin, mutta hänkö olisi sitä huomannut?
– Se voi olla niin näin ensi kerralla ... ei hän nyt huomannut, kun juuri vasta tuli kotiin.
– Silloinpa hänen juuri olisi pitänytkin ... ja niin kömpelön näköinen kuin hän vielä on ... saa nähdä, joutuuko hän koskaan edes naimisiin...
– No mutta, hyvä isä, vielähän sitä nyt ennättää...
Isä ei taaskaan siihen virkkanut mitään. Oli kauan aikaa vaiti. Sitten kääntyi seinään päin, ryki vähän ja nukkui.
Äitikin kääntyi kyljelleen huoaten niin omituisen raskaasti kuin hän viime aikoina maata pannessaan aina huokasi.
– Kuinka turhia hän ajattelee! sitä äiti huokasi – ja kuinka hänen mielensä on maallisissa kiinni, vaikka kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä ... vaikka tänä yönäkin.
Ja pelko isän kuolemasta tuli aina yhä selvemmin äidin mieleen, kun hän valoisana kesäyönä siinä edessään näki hänen paljastuneen takaraivonsa, jota päivä päivältä yhä harvemmat hiushäkkyrät verhosivat. Pelko omasta kuolemasta myöskin ja samalla koko maailman ja ihmiskunnan häviöstä ja kadosta. Jos vain olisi valmis, jos olisi kilvoituksensa loppuun kilvoitellut ja olisi otollinen uuteen elämään... –
Ellikin sen huomasi, että isä oli viime vuotenaan kovasti vanhentunut. Ikä näytti ikäänkuin odottaneen jotain jyrkkää rajaa, josta yli päästyään se alkoi tavattomalla vauhdilla liukua alamäkeä. Heti kohta kun Elli ajoi pihaan ja näki isän rappusilla seisovan, huomasi hän muutoksen harmaissa hiuksissa. Ja huoneeseen kynnyksen yli astuessaan oli isä ollut kompastua. Sitten tuntuivat puhe ja kaikenlaiset kysymykset niin lapsellisilta.
Äidistä ei Elli ymmärtänyt, oliko hän vanhentunut vai ei. Sen huomion hän kuitenkin teki, että äiti koetti pitää silmällä isän pienimpiäkin tarpeita. Se pisti nyt siksi silmään, koska äidin puolelta oli aina ennen ollut isää kohtaan jonkunlaista kankeutta.
Nuo huomiot tulivat uudelleen Ellin mieleen, kun hän istui makuuhuoneensa ikkunan ääressä ja riisuutui.
Nyt sitä siis on lopullisesti kotona, ajatteli hän sitten.
Ja nyt on siis koulunkäynti loppunut, ajatteli hän sen lisäksi.
Samassa alkoivat muistot siltä ajalta muutamin hyppäyksin rientää ohitse. Ensi lukukauden muisto antoi yhä vielä nytkin painavan tunteen ja pudistutti häntä kauan, ennenkuin lähti. Sillä sitä aikaa ei Elli mielellään tahtonut muistella, vaikka se usein pyrki mieleen tulemaan. Kovasti hän oli siitä ensin kärsinyt, kun oli huomannut, minkälaista Sigridin ystävyys oikeastaan oli ollut, jota hän oli ikuiseksi kuvitellut. Hän oli jäykistynyt ja vaalennut muutamiksi päiviksi niin, että sen toveritkin huomasivat. Vähitellen oli sitten sulanut, mutta aivan entiselleen ei kuitenkaan ... sydämen pohjalle jäi routa, joka usein kylmää huokui. Sigridin kanssa ei ollut mitään puheita eikä mitään selvityksiä. He liukuivat toisistaan erilleen kuin salaisesta sopimuksesta. Vähän aikaa näytti Sigridiä jokin vaivaavan ja hän koetti lähestyä Elliä. Mutta kun se ei onnistunut, hankki hän uusia ystäviä. Ja muuten hän sitten jo seuraavana kevännä muutti vanhempainsa kanssa jonnekin Etelä-Suomeen.
Sigridin poismuutto oli Ellille helpotus. Sillä joka kerta kun hän tuli kouluun ja näki Sigridin, pisti häntä kuitenkin vanha muisto. Varsinkin silloin, kun Ellistä jonkun ajan kuluttua silloin tällöin alkoi näyttää, että Sigrid oli sama hyvä tyttö kuin ennenkin.
Seuraavina vuosina innostui Elli lukemaan. Luki koulukirjoja ja oli niissä ensimmäinen. Mutta enemmän vielä hän luki muita. Ahmi yökaudet kaikkea, mitä sai käsiinsä, lensi pitkin maailmaa, kulki löytöretkillä ihmeen ihanissa maissa, ihaili solakoita kullankiiltäviä kuninkaitten poikia ja kärsi prinsessojen kanssa, jotka rakkaudesta huokailivat peikkojen luoliin vangittuina. Vasta kun kynttilä oli jalkaansa asti palanut, täytyi hetkeksi pysähtyä, kunnes pimeä huone taas antoi mielikuvituksen siiville tilaa, omin päin jatkaakseen huimia matkustuksia. Huimia ne olivatkin. Kohosi vuori korkea kuin Himalaija, ja toisessa päässä taivaan rannan yleni toinen samanlainen. Niiden välisen matkan hän aina osasi, sillä tien oli tähdillä valaissut joku, joka siellä häntä odotti ja tuli puolitiehen vastaan ja puolitiehen saattoi. Voi ihanuutta!
Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta. Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.
Mutta saivat nuo haaveet muodonkin joskus, asettuivat sanoiksi, joihin tuli itsestään sointukin, varsinkin juuri noin iltasilla loikoessa ja kuunnellessa kellon nappaisua seinällä. Mutta yöllä nekin purkautuivat, eikä aamulla enää muistanut sitä, mikä iltasilla oli kerälle kokoontunut.
Aamulla sen sijaan oli muut asiat mielessä ja etupäässä koulukirjat ja koululuvut. Oli tullut uhka siihen, että hän näyttää kaikille niille, jotka ovat hänestä halveksien puhuneet, näyttää mihin hänkin kelpaa. Ja niin oli hän ponnistautunut lukemaan ja jo toisena lukukautena hän oli ensimmäinen luokallaan.
Siinä hän sitten todella innostuikin lukemaan, ja olisi halunnut yhä enemmän tietää ja oppia. Mutta silloin loppui koulu ja isä vaati kotiin.
Ennen lähtöään latoi hän kaikki kirjansa vasuun ja päällimmäiseksi hän pani muutamia kaunokirjallisia teoksia, joita oli itselleen hankkinut.
Tuossa ne nyt olivat hänen huoneessaan. Hän otti päällimmäisen ja katseli sitä. Se oli Runebergin »Hanna». Hän selaili sitä, mutta ei nyt tehnyt mieli lukea. Väsytti myöskin ja rupesi tuntumaan kovin ummehtuneelta pienessä huoneessa. Hän tahtoi avata ikkunan, mutta huomasi, etteivät talvilasit vielä olleet pois otetut. Tuli sama tunne kuin kotiin tultua isän ja äidin kanssa istuessa tulokahvia juomassa. Oli jotain painavaa ja ummehtunutta ilmassa. Tai paremmin jotain vanhaa. Kaksinkertaisen ikkunan läpi näytti koko maisema matalalta ja raskaalta ja ryppyiseltä. Kaikki olikin täällä tuota samaa vanhentunutta. Muistui mieleen vanha ruunakin tullessa, sen silat ja iänikuiset kääsit, joista revenneen nahan reiistä pisti karvoja ulos.
Mutta isä oli eniten kaikista vanhentunut ... seköhän se tuolla kuorsaa ... tuolla seinän takana.