Siirry sisältöön

Papin tytär: XIX luku

Wikiaineistosta
XVIII luku XIX luku
Papin tytär
Kirjoittanut Juhani Aho
XX luku


Ja Elli meni puutarhaan ja kuukistui karviaispensaiden kupeelle niitä puhdistelemaan. Taitteli kuivia varsia ja antoi okaiden revellä käsiään. Tahallaan ei varonut ja melkein nautti siitä, että pisti. Oli osaksi suloistakin ajatella tuota, että hän näin painautuu maata vasten, ei katsokaan taivaalle eikä huoli sen korkeudesta ... rupee muurahaiseksi. Ja mitä ne silloin liikuttavat häntä taivaan korkeudet ja avarat maailmat ja ne, jotka siellä rientävät? Rientäkööt! Hän on luotu sinne, missä on, ja siellähän hänen täytyy olla...

»Ihminen on maan myyrä ja nainen on työjuhta.» – Se oli sanottu jossain kirjassa, jonka hän joskus oli lukenut. Totta kai se oikein oli, koska kirjassa niin sanoi?

Ja siis hän penkoo, tahtoo tahallaankin maata vasten painua! Sehän on hänen – kutsumuksensa!

Siinä oli jo ivaa tuossa, ja se kasvoi, ja sitä keräytyi yhä tiukempaan sydämen alle. Sitä enemmän raastoi ja repi Elli marjapensaita.

Portti narahti, ja maisteri tuli hiljaa kävellen sinnepäin, missä Elli kitki. Hän oli tarkastelevinaan lavoja ja kukkasia. Taittoi herneenpalon ja kuului sitä pureskelevan. Elli kuuli hänen lähenevän. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tulla puhelemaan. Mutta Elliä ei mikään tällä kertaa niin vähän haluttanut. Mitä heillä olisi toisilleen puhumista? Ei mitään, ainakaan ei hänellä.

Elli kääntyi niin poispäin kuin mahdollista eikä ollut huomaavinaan maisterin rykimisiä.

– Neiti on ruvennut maantyöhön ... enkö minä voisi olla missään suhteessa avullisena?

– Tekö? Mitäs te voisitte?

– Ehkä olisi jotain ... minä rakastan kovasti puutarhatyötä ... neuvokaa nyt minulle jotain.

– En minä tiedä mitään ... kysykää äidiltä.

– Eikö tuo käy kipeästi käsiin, kun noin revitte varomattomasti?

– Mitäs se kävisi...

– Pidättekö karviaismarjoista?

– En.

– Viinimarjat ovat minustakin parempia.

Siihen ei Ellin mielestä tarvinnut välttämättömästi vastata. Koko aikana ei hän päätään kääntänyt ja koetti yhä asettua niin, että tuli selin maisteriin.

– Enkö saa noutaa päivänvarjoa ... aurinko paahtaa teitä niin kovasti.

– Eihän se paahda, kun on kohta laskemaisillaan.

– Laskemaisillaanko? ... eihän se vielä ole hetikään ... katsokaa, kuinka paljon se on ylhäällä vielä!

Monta kertaa oli ollut pitkänlaisia äänettömyyksiä. Nyt tuli muita pitempi, ja Elli toivoi maisterin jo lähtevän.

– Näistäkö kukkasista te aina laitatte kukkavihkoja?

– En minä laita mistään.

– Vaan laitoittehan te...

Elli nousi lähteäkseen, kun huomasi, ettei kysymyksistä loppua tullut. Maisteri tuli vähän aikaa harhailtuaan hänkin pois.


Samanlaista tuttavuuden tekoa kesti tästä lähtien melkein joka päivä. Maisteri tunkeutui Ellin seuraan kohteliaisuuksillaan ja kysymyksillään ja neuvoillaan. Neuvot koskivat etupäässä niitä kirjoja, joita hän näki Ellin lukevan.

– Saanko luvan kysyä, mitä kirjaa neiti lukee?

Elli ei vastannut heti, ja maisteri kumartui lukemaan kirjan selkää.

– Walter ... Scott ... »Talis ... maani», tavaili hän. Walter Scott on hyvä kirjailija, etenkin nuorisolle ... minä olen lukenut useita hänen romaanejaan ... tätä en ole lukenut ... onko tämä hyvä?

– En tiedä.

– Mutta mikähän siihen on syynä, että kaikissa romaaneissa ja kertomuksissa puhutaan niin paljon rakkaudesta ... ja ne päättyvät aina naimisilla ... saa olla varma siitä, että kun kaksi nuorta esiintyy, tyttö ja poika, niin ne kohta rakastuvat ja lopulta niistä tulee pari. Onkohan todellisessakin elämässä sillä tavalla?

Maisteri katsoi syrjästä Elliin ja hymyili toisella silmällään. Elli nousi taaskin ja muutti johonkin toiseen huoneeseen. Ja kun maisteri vähän ajan kuluttua käveli jälessä, täytyi Ellin mennä jonnekin ulos lukemaan. Mutta maisteri ei mitään epäkohteliaisuuksia huomannut, eikä Ellikään lopulta välittänyt mennä. Istui paikoillaan, luki ja antoi hänen puhua aikansa. Vastasi, jos viitsi, useimmittain oli vaiti.