Parannuskeino maailmankaihoa vastaan
| Parannuskeino maailmankaihoa vastaan. Kirjoittanut Mór Jókai |
Minuunkin tarttui kerran niin sanottu maailmankaiho.
Minä en tosiaankaan enää tiedä, millä tavoin ihmiset, maailma ja koko siunattu luonto olivat minua vastaan rikkoneet. Siinä kyllä, että minä tunsin itseni semmoisessa tilassa, jolloin houraileva runoilija toivoo tähtien syöksevän hänen ylitsensä ja maan halkeevan hänen aitansa ja nielaisevan hänet, jotta hän tulisi haudatuksi ”yhteisellä kustannuksella”.
Se heittiö! Eikö kaivonvipu ole tarpeeksi korkea hänelle? Täytyykö hänellä välttämättömästi olla kuun sakarat, itsensä niihin hirttääksensä?
Minä luulen, että siihen aikaan olin velkaa kreditoreilleni pari sataa florinia ja kirjankustantajalleni muutamia nioksia romaneja, enkä minä tietänyt mitään neuvoa kummastakaan tästä pulasta pelastuakseni. Siinä koko onnettomuuteni. Oi, samalla tavalla on muittenkin ihmisten laita. Älä luule, että tuo synkkä viha lord Byron’in matkijoilla on saanut alkunsa siitä, että heidän uskonsa ihmiskuntaan on hämmentynyt; korkeintaan ovat heidän saappaan-anturansa loppuun kuluneet, eikä heillä ole tarpeeksi luottamusta suutarin-ammattikuntaan, otaksuaksensa siitä löytävänsä ihmisen ja isänmaan-ystävän, niin nerokkaan ja valistuneen, että se kustantaisi heille uudet anturat parempain aikain toivossa.
Minun täytyy eroittaa nuot jalommat sielut, jotka ylevämmistä perusteista vihaavat maailmaa ja kaikkia, mitä siinä on; ne nimittäin, jotka sairastavat maksa- ja pernatautia, sekä valtio-hemorroidariot. Kaikilla näillä on paljon enemmän syytä torua tätä maailmaa, sillä sairas ihminen saattaa syystä pitää jokaista ei-sairasta ihmisenä, joka on löytänyt sen terveyden, jonka hän on kadottanut, ja vastoin oikeutta sitä kuluttaa.
Minä en, Jumalan kiitos, sairastanut maksatautia, ja kuitenkin tämä maailma minusta oli niin ilkeä, niin sietämätön; minkätähden piti puitten ja sammakkojen siinä olla viheriäisiä, ihmisten punaposkisia, lakin niin mustaa, mutta paperin sitä vastaan niin valkoista? Miks’eivät ennemmin puut olleet mustia, sammakot valkoisia ja ihmiset viheriäisiä?
Kuinka on mahdollista, että kaksi semmoista narria saattaa nauraa, kun he kohtaavat toisiaan ja ojentavat toisilleen kättä? Kuinka saattaa lukea mitään semmoisista sanomalehdistä, joihin minä itse kirjoitan niin paljon tyhmyyksiä? Miks’eivät toimittajat heitä minua ulos akkunasta, ja yleisö toimittajat perästä, ja vihdoin koko maailma itsensä samasta akkunasta ulos?
Kuinka saattaa kenenkään mieleen juohtua istuttaa puita, kun hän varmaan tietää, että hedelmät häneltä varastetaan? Kuinka saattaa ketään miellyttää mennä naimisiin, kun hän ajattelee, että hän voipi saada poikia ja tyttöjä, jotka hänelle kaikenlaista harmia valmistavat? Kuinka saattaa kukaan ikävöidä Unkarin pääkaupunkiin Pestiin, kun ei maailmassa ole mitään ikävämpää pesää se? Ja kuinka saattaa kukaan jättää Pestin, sinne kerran jouduttuaan, kun hän maalla ei näe muuta kuin kurjuutta?
Ja kuinka kelvottomat kaikki ihmiset ovat! Toisessa päässä kaupunkia haudataan ruumiita, toisessa tanssitaan. Jos joku on syönyt vatsansa täyteen, tulisi hänen itkeä ajatellessaan niitä monia, jotka kärsivät nälkää. Se, joka nukkuu hyvästi, olisi joka hetki herätettävä, jotta hän muistaisi niitä, jotka eivät voi nukkua, joka niinikään on surkuteltavaa. Tekeekö kukaan sitä? Ei, ei yksikään. Itsekkäitä, sydämettömiä ihmiset ovat! Maailma on ylenkypsi, puoleksi mädäntynyt hedelmä. Missä viimeinen tuomio on? Missä on pyrstötähti, joka viimeinkin on tekevä lopun meistä kaikista, niin että maailma vihdoinkin pääsisi velkansa kuitiksi?
Semmoisella huonolla ja likaisella tuulella kuljeskelin minä vuoristossa ja metsiköissä, ja minua huvitti äärettömästi, kun tiellä kohtasin jonkun tuommoisen hirveästi pullistuneen multasienen, jonka yhdellä askelella taisin musertaa. Oi, kuinka suloista oli saada kostaa onnelle sen lemmikeissä multasienissä! Multasieni on onnen helmalapsi, sillä se syntyy tyhjästä, sattumuksesta. Sentähden tuntui niin hyvältä, kun siinä sai kurittaa onnea!
Tällä tavoin kiukutellen vetelehtiessäni ilman määräperää, kaikui metsän syvyydestä vastaani sydämeen koskeva korali, jonka sanat ja sävele olivat minulle, niinkuin jokaiselle unkarilaiselle, hyvinkin tutut.
Se oli alkusäkeet Frans Kölcseyn isänmaalliseen ”Hymniin” tämän vuosisadan alkupuolelta:
- ”Herra taivaan armias,
- Siunaa Magyar-kansaa!
- Taisteluissa voimallas
- Ollos kalpanansa;
- Riemun hetket, suosio
- Suo jo kärsineille;
- Rangaistuksen aika jo
- Kyllin riittää meille”.
Hm! Kukapa se lienee, jolla tämmöiseen aikaan on niin paljon luottamusta?.... Aivan kaunis, tuo hymni, jos kellään siitä saattaa iloa olla. No, jatkakaa vaan! Laulakoon se, jonka mieli tekee. Minä en ainakaan aio säestää.
Laulu paisui kuitenkin paisumistaan. Aivan oikein, kaikki kahdeksan värssyä laulettiin ja lopuksi kerrottiin vielä:
- ”Herra taivaan armias,
- Siunaa Magyar-kansaa!”
- j. n. e.
Kauan mietiskelin, tunkisinko orjantappura-pensaston lävitse, karttaakseni, vaikkapa uhraamalla puolen takistanikin, laulajoita vai astuisinko lyhyempää tietä heidän ohitsensa, häiritäkseni, jos mahdollista, synkeällä katsannollani heidän hyvää mieltänsä.
Kateus saattoi minua jälkimmäistä valitsemaan.
Pieni viidakko eroitti minut konsertin-antajoista, ja astuttuani sen lävitse jouduin tasaiselle niitylle, jonka keskellä seisoi iso pyökkipuu tuuheine oksineen.
Siellä, viheriällä nurmikolla pyökkipuun alla istui kaksitoista henkilöä, lapsia ja nuorukaisia.
Nämät ne olivat, jotka olivat hymnin laulaneet.
Ja kaikki kaksitoista olivat – sokeita!
Kaikki köyhiä orpolapsi-raukkoja, jotka eivät nähneet taivasta eikä maata.
Suljetuin silmin ja kasvot taivasta kohti käännettyinä lauloivat he innostuneella mielellä tuolla tuuhean puun juurella:
- ”Herra taivaan armias,
- Siunaa Magyar-kansaa!...”
niin että kyynelet vierivät heidän poskiansa myöten.
No niin, jos teillekin isänmaan nimi on pyhä.... jos teidänkin sydämenne riemuitsee toivorikkaasta tulevaisuudesta, jos teidänkin huulilla siunaus värähtää kansalle, ihmiskunnalle.... mitä silloin minun on sanominen, minun, joka Jumalalta olen saanut kaikki, mikä oikeuttaa iloon ja toivoon!?
Minä pysähdyin siihen kauaksi aikaa. Minä kuultelin koralia loppuun asti. Laulun jälkeen nousivat nuorukaiset ylös ja rupesivat, toisilleen kättä tarjoten, silmiään sitomatta sokkoisille; he ajoivat toisiaan takaa ison puun ympäri, ja naureskelivat ja riemuitsivat sydämen pohjasta jokaisesta pienestä kepposesta.
He hajaantuivat sitte niitylle, etsiskelivät kukkia, sitoivat kiehkuroita ja seppeleitä, joita kiinnittivät vaatteisinsa ja hattuihinsa. Kuinka kaunista tämä oli sille, joka saattoi sitä nähdä!
Ja taas rupesivat he laulamaan, nyt iloisempaa laulua, joka ylisti elämää ja kaikkea, mitä elämässä on ihanaa: sinistä taivasta, keskinäistä rakkautta, onnellista nuoruutta ja hyvää Jumalaa.
Minä huomasin yht’äkkiä, että olin pannut käteni ristiin ikäänkuin hiljaiseen rukoukseen, ja ajattelin itsekseni: ”Herra, anna anteeksi, ett’en tähän asti ole Sinua nähnyt!”
Maailmankaihoni oli hävinnyt, minä viskasin pois luotani tuon järjettömän ihmisvihan, kauas rämeesen; mutta minä en sano, mihin, sillä saattaisi löytyä narreja, jotka juoksisivat sitä hakemaan.
Minä palasin kotia. Sitte istuin kirjoituspöytäni ääreen työtä tekemään; siten tyydytin kustantajaani ja hänen kauttansa velkojiani, ja sen jälkeen ei minua enää koskaan vaivannut maailmankaiho eikä ihmisviha. Vielä tänään käyskentelen samassa metsässä raittiilla mielellä, ja jos sattumalta joudun ison pyökkipuun luokse, niin muistelen sitä kohtausta, jonka siinä näin; jos joskus joku synkkä ajatus minua ahdistaa, niin se siellä heti haihtuu!
Lähde: Unkarin albumi. I. 1881. Toimittanut Antti Jalava. Weilin ja Göös, Jyväskylä.