Perhosen synty

Perhosen synty. (Katolilaisen tarinan mukaan.) Kirjoittanut Abraham Poppius

Neitsyt Maria emonen

Kerran käyskeli kesällä

Niitun nurmella ihanan;

Kävi tuulta tuntemassa,

Ilmoja ihailemassa,

Pienen poikansa keralla.

Viimein lehdossa levähti,

Pimennossa pihlajaisen,

Tuomen kukkivan kuvassa.

Poika pienoinen sylihin

Kultakukkia kuletti,

Sitoi niistä seppeleisen,

Kruunun ruusuista rakensi,

Sillä solmesi somasti

Äitin päätä päärlytöintä,

Kulmia kullattomia.

Mutta muistipa Maria,

Emo kaunis ennustuksen.

Koska siunaten Simeon,

Sylin pienoista pidellen,

Oli julki julistanut:

»Sinun sielusi lävitse

Pitää kerran miekan käymän

Tämän tähden lapsukaisen».

Silmistä sinertävistä

Siitä kyynelet sirahti.

Mutta poikanen poloista

Maammon maallista sydäntä,

Käsin kaulahan karaten,

Lohdutteli lempeästi.

Äsken tuosta äiti tunsi

Itse taivasten isännän

Asuskelevan alaalla,

Köyhän syntisen sevässä.

Maitten, merten kauhistukset

Katosivat kaikkinensa,

Taivas täytti yksinänsä

Äitin synkeän sydämmen.

Suru suli silmäsistä

Kiehuviksi kyyneliksi,

Kyynelkarpaleet tipahti

Nurmikolle nukkaiselle.

Henki heinihin heräsi,

Sydän syttyi kukkasihin;

Perhosina pienoisina,

Sinervinä, siintävinä,

Kirjavina, kiiltävinä

Lehahtivat lentämähän,

Kiertäin päätä päärlytöin.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.