Pieni näkijä

Pieni näkijä Kirjoittanut Saima Harmaja

Pieni lemmikki, vain kyynelissä

näen sarastukses suloisen,

hennon olentos, mi katkoksissa

iti alla kalliin sydämen.

Aroin ruususormin liikkuu käsi,

jossa elämä on ummussaan,

elämä, mi äsken äidissäsi

puhkes kukkaan kuumimpaan.

Yöstä aurinkoon hän sinut kantoi,

yöhön syvään syöksit kantajas;

veren suonistaan hän sinuun antoi,

hengen vaadit, sokko valtias.

Suojas, voimas, vaalijasi parhain

mykkänä on alla kylmän maan.

Kädet heikot, vanhentuvat varhain,

nyt sua hoivaa murheessaan.

Silloin alta kukanhennon luomen

taivassilmin katsot suruiseen,

niinkuin pimeyttä katsoo huomen,

valo tunkee varjon sydämeen.

Silmin miettivin ja hämyn-kirkkain,

pieni näkijä, mua katselet,

kuurolle ja sokealle virkkain:

mitään tiedä et.

***

Syvä katse, mi tunne

tomuhuntuja ei,

sinä tiedät, kunne

tie vaipuva vei.

Hymy pieni, mi hohtaa

näkymättömän taa,

mitä ilosi kohtaa,

jota nähdä en saa?

Sano, äitisi näätkö

ja siks hymynnet?

Hänen helmaansa jäätkö,

jota tuntenut et?

Sulo loistavan hellä,

min jäykisti maa,

sekö hengähdellä

sinun luonasi saa?

Oli kauhea kantaa

rakas kammiohon,

maan hautaan antaa

työ auringon.

Nyt silmiini näytte

te kaks sylikkäin.

Valoaallossa käytte.

Minä multaan jäin.

***

Sielu, joka nukkuu siemeneen

itääkseen

mullassa ja auringossa vitkaan,

ihmeen-täysi kohtalos on sun.

Verhotun

ummun läpi näet yli maisen,

olevaisen

rajattomaan näet sydämeen,

polun ikivanhan näät ja aina uuden.

Mutta tuskin terääs raoititkaan,

kun jo sulkeutuvat himmeten

portit Salaisuuden

ylhäisen.

Lähde: Harmaja, Saima 1936: Hunnutettu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.