Professori Julius Krohn’in sepittämä juhlaruno Brahe-patsaan paljastukseen
| Professori Julius Krohn’in sepittämä juhlaruno Brahe-patsaan paljastukseen. Kirjoittanut Julius Krohn |
I.
[muokkaa]- Suur’ aika oli - suuri aate liiti,
- Kuin kotka vahvoin siivin suhisten;
- Suur’ aate – ei – viel’ enemmän – nyt kiiti
- Läp’ ilmain aate pyhä, taivainen,
- Kuin ukkostuli kaatain mädänneet,
- Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet.
- Se uskonvapaus ol’ – ei irvikuva
- Tuo, irtannus kaikesta uskosta,
- Vaan vapaus Jumalahan perustuva,
- Vapaus hengen tosi, ainoa,
- Vapahdus kahleist’ ihmis-sääntöjen,
- Vapahdus kuonast’ ihmismietteitten.
- Ja voittokulussaan tää aate jalo
- Ihmeitä ja taas ihmeit’ yhä loi;
- Pimeimmät nurkat valaisi sen valo,
- Se voimaa elää, voimaa kuolla soi,
- Se teki sankareiksi heikoimmat,
- Ajatteljoiksi oppimattomat.
- Perillä Pohjan eli pieni kansa,
- Mitätön, tuntematon, syrjäinen.
- Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa
- Maan valtakansat otti lukuun sen?
- Ken silloin oisi voinut uskaltaa
- Mainetta sille, suuruutt’ ennustaa?
- Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa
- Ja aseeks Hälle rohkeest’ antautui,
- Kuink’ ihmehesti silloin kaikki kohta
- Sen kohtalo ja onni vaihettui!
- Jumalan välikappale ken on,
- Ei sille ole mikään mahdoton.
- Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta,
- Kuin virta tulvaileva keväinen;
- Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta
- Mainittiin siunaten tai peläten.
- Sen sana yks vaan kuului monesti,
- Ja jo se kansain onnen ratkaisi.
- Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta
- Leveni, kohos tään kautt’ aattehen;
- Mi suurint’, jaloint’ on, mi korke’inta,
- Se siinä asunnon löys avoimen.
- Kullalla muistoon kirjoitettu on
- Tää aika ihmeinen ja verraton.
II.
[muokkaa]- Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,
- Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?
- Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,
- Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.
- Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;
- Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.
- Sin’ et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,
- Tarkoin ensin tutkistella – siitä kiitos, kunnia!
- Ja Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,
- Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.
- Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,
- Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.
- ”Tääkö köyhä”, huusit, ”riistaa täynnä vedet, metsät on,
- Korvet viljeltynä antais miljonille ravinnon,
- Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie –
- Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!”
- Yht’ ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;
- Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.
- Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss’ ankaran,
- Näit jo ehkä ett’ on kultaa alla kuoren karkean.
- Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,
- Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.
- Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa,
- Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.
- Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,
- Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas,
- Vaan et tullut niinkuin tulee valtaherra orjan luo,
- Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun tuo.
- Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,
- Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.
- Muistit aina jalon lauseen: ”aateli se velvoittaa;
- Ruotsin suuruus juuri vaatii ett’ei toista sortaa saa.”
- ”Ei voi muukalainen", sanoit, ”kansan hyvää valvoa;
- Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt’ ei tajua;
- Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
- Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.”
- Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.
- ”Ennen teen sen itse”, sanoit, ”kuin sen sallin raueta.”
- Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,
- Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.
- Mit’ ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois.
- Mit’ yl’-opistottaan Suomi? Tuskin nimens tallell’ ois.
- Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,
- Tääll’ on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.
- Kolmas vuosisata vieres Brahen haudan yli nyt,
- Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;
- Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,
- Muuttumatt’ – ei – suurempana kuin hän itse arvaskaan.
- Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat.
- Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat,
- Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss’ kilpailee,
- Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.
- Ken vois Herran teitä tietää, ennalt’ arvata ken vois
- Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois
- Mut kuin vaihtuneen osas, yksi vaihtua ei saa:
- Et voi koskaan, Suomen kansa, ”Kreivin aikaa” unhottaa!
Lähde: Aura 30.5.1888.