Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky

Wikiaineistosta
Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky[1]

Kirjoittanut Vladimir Lenin


Alkulause[muokkaa]

Wienissä äskettäin ilmestynyt Kautskyn kirjanen »Proletariaatin diktatuuri» (Wien, 1918, Ignaz Brand, 63 sivua) on mitä kuvaavin esimerkki siitä mitä täydellisimmästä ja häpeällisimmästä II Internationalen vararikosta, josta kaikkien maiden rehelliset sosialistit ovat jo kauan puhuneet. Kysymys proletaarisesta vallankumouksesta asettuu nykyään käytännöllisesti päiväjärjestykseen useissa valtioissa. Sen vuoksi on välttämätöntä eritellä Kautskyn luopiomaisia sofismeja ja täydellistä luopumista marxilaisuudesta.

Ensin kuitenkin tähdennettäköön, että näiden rivien kirjoittaja on aivan sodan alusta lähtien joutunut monesti huomauttamaan siitä, että Kautsky on luopunut marxilaisuudesta. Sitä käsiteltiin vuosina 1914–1916 useissa kirjoituksissa ulkomailla ilmestyneissä »Sotsial-Demokrat»- ja »Kommunist»-lehdissä. Nämä kirjoitukset on julkaistu koottuina Pietarin Neuvoston julkaisemassa kokoelmassa: G. Zinovjev ja N. Lenin, »Vastavirtaan», Pietari, 1918 (550 sivua). Kirjasessa, joka julkaistiin Genevessä vuonna 1915 ja käännettiin silloin myös saksaksi ja ranskaksi, kirjoitin »kautskylaisuudesta» seuraavaa:

»Kautsky, II Internationalen suurin auktoriteetti, on mitä tyypillisin ja selvin esimerkki siitä, miten marxilaisuuden sanallinen tunnustaminen on käytännössä johtanut marxilaisuuden muuttumiseen »struvelaisuudeksi» tai »brentanolaisuudeksi» (s.o. liberaalis-porvarilliseksi opiksi, joka tunnustaa proletariaatin ei-vallankumouksellisen »luokka»-taistelun ja jota venäläinen kirjailija Struve ja saksalainen taloustieteilijä Brentano ovat ilmentäneet erittäin selväpiirteisesti). Samaa näemme myös Plehanovilla. Ilmeisillä sofismeilla karsitaan marxilaisuudesta pois sen elävä vallankumouksellinen henki, marxilaisuudesta tunnustetaan kaikki, paitsi vallankumouksellisia taistelukeinoja, niiden propagointia ja valmistelua, joukkojen kasvattamista juuri siihen suuntaan. Kautsky »sovittelee» aatteettomasti yhteen sitä sosialishovinismin perusajatusta, että nykyisessä sodassa on puolustettava isänmaata, ja sellaista vasemmistolaisille tehtyä diplomaattista, näennäistä myönnytystä, että pidätytään äänestämästä sotamäärärahoja ja ollaan sanallisesti oppositiossa y.m.s. Kautsky, joka vuonna 1909 kirjoitti kokonaisen kirjan vallankumousten kauden lähenemisestä sekä sodan ja vallankumouksen yhteydestä toisiinsa, Kautsky, joka vuonna 1912 allekirjoitti Baselin manifestin lähestyvän sodan vallankumouksellisesta hyväksikäytöstä, puolustelee ja kaunistelee nyt kaikin tavoin sosialishovinismia ja yhtyy Plehanovin tavoin porvaristoon tehdäkseen pilkkaa kaikista vallankumousajatuksista, kaikista välittömään vallankumoustaisteluun johtavista askelista.

»Työväenluokka ei voi täyttää yleismaailmallista vallankumouksellista tehtäväänsä, ellei se käy armotonta sotaa tätä luopuruutta, selkärangattomuutta, opportunismin palvelemista ja vertaansa vailla olevaa marxilaisuuden teoreettista mataloittamista vastaan. Kautskylaisuus ei ole sattuma, vaan sosiaalinen tulos II Internationalen ristiriidoista, siitä, että samalla kun sanallisesti ollaan uskollisia marxilaisuudelle alistutaan käytännössä opportunismin alaiseksi» (G. Zinovjev ja N. Lenin: »Sosialismi ja sota», Geneve, 1915, ss. 13–14).

Edelleen. Vuonna 1916 kirjoittamassani kirjassa »Imperialismi kapitalismin uusimpana vaiheena» (ilmestynyt Pietarissa vuonna 1917) olen käsitellyt seikkaperäisesti sitä, miten vääriä teoreettisesti ovat kaikki Kautskyn järkeilyt imperialismista. Esitin Kautskyn antaman määritelmän imperialismista: »Imperialismi on korkealle kehittyneen teollisuuskapitalismin tuote. Se on kunkin teollisen kapitalistisen kansakunnan pyrkimystä liittää itseensä tai alistaa alaisekseen yhä suurempia agraarisia (kursivointi Kautskyn) alueita, välittämättä siitä, mitä kansakuntia niillä asuu.» Osoitin tuon määritelmän täyden virheellisyyden ja sen »soveltuvaisuuden» imperialismin syvimpien ristiriitojen härnäämiseen ja sen jälkeen sovinnontekoon opportunismin kanssa. Esitin oman määritelmäni imperialismista: »Imperialismi on sen kehitysvaiheen kapitalismia, jolloin on muodostunut monopolien ja finanssipääoman herruus, pääoman vienti on saanut huomattavan merkityksen, kansainväliset trustit ovat alkaneet maailman jakamisen ja maapallon koko alueen jakaminen suurimpien kapitalististen maiden kesken on päättynyt.» Osoitin, että Kautskyn antama imperialismin arvostelu on jopa alempitasoista kuin porvarillinen ja pikkuporvarillinen imperialismin arvostelu.

Vihdoin vuoden 1917 elo- ja syyskuussa, t.s. ennen Venäjän proletaarista vallankumousta (lokakuun 25 — marraskuun 7 pnä 1917) kirjoitin kirjasen »Valtio ja vallankumous. Marxilaisuuden oppi valtiosta ja proletariaatin tehtävät vallankumouksessa», joka ilmestyi Pietarissa vuoden 1918 alussa, ja kiinnitin siinä, VI luvussa »Opportunistit marxilaisuutta mataloittamassa», erikoista huomiota Kautskyyn todistaen, että hän on kokonaan vääristellyt Marxin opin, väärentänyt sitä opportunismin mukaiseksi, »todellisuudessa luopunut vallankumouksesta, vaikka hyväksyykin sen sanallisesti».

Oikeastaan Kautskyn teoreettinen perusvirhe hänen kirjasessaan proletariaatin diktatuurista onkin juuri niissä Marxin valtio-opin opportunistisissa vääristelyissä, jotka olen paljastanut yksityiskohtaisesti kirjasessani »Valtio ja vallankumous».

Nämä alkuhuomautukset olivat tarpeellisia, sillä ne todistavat, että olen avoimesti syyttänyt Kautskya luopuruudesta jo kauan ennen sitä, kun bolshevikit ottivat valtiovallan käsiinsä ja Kautsky tuomitsi heitä siitä.


Kuinka Kautsky teki Marxista tavallisen tusinaliberaalin[muokkaa]

Pääkysymys, jota Kautsky käsittelee kirjasessaan, on kysymys proletariaatin vallankumouksen perussisällöstä, nimittäin proletariaatin diktatuurista. Tämä on kysymys, jolla on mitä tärkein merkitys kaikille maille, etenkin edistyneimmille, erittäinkin sotaa käyville maille, eritoten nykyaikana. Voidaan liioittelematta sanoa, että se on koko proletaarisen luokkataistelun pääkysymys. Sen vuoksi on pysähdyttävä tarkastelemaan sitä huolellisesti.

Kautsky asettaa kysymyksen siten, että »kummankin sosialistisen suuntauksen» (s.o. bolshevikkien ja ei-bolshevikkien) »vastakohtaisuus on kahden peräti erilaisen metodin demokraattisen ja diktatorisen, vastakohtaisuutta» (s. 3).

Huomautamme sivumennen, että nimittäessään Venäjän ei-bolshevikkeja, t.s. menshevikkejä ja eserriä, sosialisteiksi Kautsky pitää kiinni näiden nimestä, s.o. sanasta, eikä siitä todellisesta asemasta, mikä heillä on proletariaatin ja porvariston välisessä taistelussa. Mainiota marxilaisuuden käsittämistä ja soveltamista! Mutta siitä tarkemmin tuonnempana.

Nyt käytäköön käsiksi pääasiaan: Kautskyn suurlöytöön, »demokraattisen ja diktatorisen metodin» »perusteelliseen vastakohtaisuuteen». Siinä on kysymyksen ydin. Siinä on Kautskyn kirjasen koko olemus. Ja se on niin hirveää teoreettista sekasotkua, niin täydellistä luopumista marxilaisuudesta, että täytyy myöntää Kautskyn menneen paljon edelle Bernsteinistä.

Kysymys proletariaatin diktatuurista on kysymys proletaarisen valtion suhteesta porvarilliseen valtioon, proletaarisen demokratian suhteesta porvarilliseen demokratiaan. Tämä tuntuisi olevan päivänselvää. Mutta aivan kuin jokin lukion opettaja, joka on näivettynyt historian oppikirjoja kertaillessaan, Kautsky kääntää itsepintaisesti selkänsä XX vuosisadalle, tuijottaa XVIII vuosisataan ja jo sadannen kerran märehtii ja jauhaa uskomattoman ikävästi, monissa pykälissä, vanhoja juttuja porvarillisen demokratian suhteesta absolutismiin ja keskiaikaisuuteen!

Totta tosiaan, aivan kuin märehtisi unissaan pesusientä!

Tämähän merkitsee sitä, ettei ollenkaan käsitetä mikä mihinkin kuuluu. Vain hymyilyttää tuo Kautskyn pinnistely, jonka tarkoituksena on esittää asiat niin, että on muka olemassa ihmisiä, jotka saarnaavat »demokratian halveksumista» (s. 11) j.n.e. Kautskyn on täytynyt hämätä ja sotkea asiaa moisilla joutavuuksilla, sillä hän asettaa kysymyksen liberaalien tapaan, yleensä demokratiasta eikä porvarillisesta demokratiasta, hän suorastaan välttelee käyttämästä tuota tarkkaa, luokkakantaista käsitettä ja yrittää puhua »esisosialistisesta» demokratiasta. Miltei kolmanneksen kirjasesta, 20 sivua 63:sta, suunpieksäjämme on käyttänyt jaaritteluun, joka miellyttää kovasti porvaristoa, sillä se on porvarillisen demokratian kaunistelua ja hämää proletaarista vallankumousta koskevan kysymyksen.

Mutta onhan Kautskyn kirjasen nimenä kuitenkin »Proletariaatin diktatuuri». Että juuri se on Marxin opin ydin, se on yleisesti tunnettua. Ja Kautskyn on täytynyt kaiken asiaan kuulumattoman jaarittelun jälkeen esittää Marxin sanat proletariaatin diktatuurista.

Mutta miten »marxilainen» Kautsky on sen tehnyt, se on suorastaan komediaa! Kuulkaahan:

»Tuo katsantokanta» (jonka Kautsky julistaa demokratian halveksumiseksi) »perustuu yhteen Karl Marxin sanaan» — kirjaimellisesti näin on sanottu 20. sivulla. Ja 60. sivulla sama toistetaan jopa sellaisessa muodossa, että (bolshevikit) »muistivat oikeaan aikaan sanasen» (kirjaimellisesti näin!! des Wörtchens) »proletariaatin diktatuurista, sanasen, jota Marx käytti kerran kirjeessään vuonna 1875.»

Kas tässä tuo Marxin »sananen»:

»Kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on kausi, jolloin toinen muutetaan vallankumouksellisesti toiseksi. Sitä vastaavasti tulee olemaan myös poliittinen siirtymäkausi, jolloin valtio ei voi olla mitään muuta kuin proletariaatin vallankumouksellista diktatuuria.»

Ensiksikin, kun tätä Marxin kuuluisaa ajatusta, joka on yhteenveto koko hänen vallankumouksellisesta opistaan, sanotaan »yhdeksi sanaksi» tai jopa »sanaseksi», niin se on marxilaisuuden pilkkaamista, se merkitsee täydellistä luopumista marxilaisuudesta. Ei pidä unohtaa, että Kautsky tietää Marxin teokset melkein ulkoa, että kaikista Kautskyn sepustuksista päätellen hänen kirjoituspöydässään tai päässään on useita pieniä puisia laatikoita, joihin kaikki, mitä Marx on kirjoittanut, on järjestetty mitä huolellisimmin ja mitä mukavimmalla tavalla siteerausta varten. Kautsky ei voi olla tietämättä, että Marx ja Engels puhuivat sekä kirjeissään että painetuissa teoksissaan proletariaatin diktatuurista monia kertoja sekä ennen Kommuunia että varsinkin sen jälkeen. Kautsky ei voi olla tietämättä, että sanonta »proletariaatin diktatuuri» ilmaisee vain historiallisesti konkreettisemmin ja tieteellisesti tarkemmin sen, että proletariaatin tehtävä on »murskata» porvarillinen valtiokoneisto, mistä (tehtävästä) sekä Marx että Engels, puhuivat vuodesta 1852 vuoteen 1891, neljänkymmenen vuoden ajan, ottaen huomioon vuoden 1848 ja etenkin vuoden 1871 vallankumouksen antamat kokemukset.

Miten on selitettävissä, että marxilaisuuden ulkolukija Kautsky vääristelee noin kamalasti marxilaisuutta? Mikäli kysymys on tämän ilmiön filosofisista perusteista, niin tässä on dialektiikka vaihdettu eklektisismiin ja sofistiikkaan. Kautsky on suuri mestari tekemään tuollaisia vaihdoksia. Jos taas otetaan asia käytännöllis-poliittiselta kannalta, niin tässä on kysymys pokkuroimisesta opportunistien, t.s. loppujen lopuksi porvariston edessä. Sodan alusta lähtien Kautsky on edistynyt yhä nopeammin ja saavuttanut täyden mestaruuden tuossa taidossa olla sanoissaan marxilainen, mutta käytännössä porvariston lakeija.

Tästä vakuuttuu sitäkin enemmän, kun tarkastelee, miten merkillisesti Kautsky on »selittänyt» tuota Marxin proletariaatin diktatuurista lausumaa »sanasta». Kuulkaapa:

»Valitettavasti Marx on jättänyt sanomatta tarkemmin, miten hän käsittää tämän diktatuurin»... (Luopion läpeensä valheellinen fraasi, sillä Marx ja Engels ovat nimenomaan antaneet monia mitä seikkaperäisimpiä ohjeita, joita marxilaisuuden ulkolukija Kautsky välttää tarkoituksellisesti)... »Kirjaimellisesti diktatuuri-sana merkitsee demokratian hävittämistä. Mutta kirjaimellisesti käsitettynä tämä sana merkitsee tietysti myös yhden henkilön yksinvaltiutta, henkilön, jota eivät mitkään lait sido. Yksinvaltiutta, joka eroaa despotismista siinä, että sitä ei käsitetä pysyväiseksi valtiomuodoksi, vaan ohimeneväksi äärimmäisyyskeinoksi.

»Jo sanonta 'proletariaatin diktatuuri', ei siis yhden henkilön, vaan yhden luokan diktatuuri, tekee mahdottomaksi sen, että Marx olisi tällöin tarkoittanut diktatuuria sanan kirjaimellisessa mielessä.

»Hän ei ole puhunut siinä hallitusmuodosta, vaan tilasta, joka on välttämättömyyden pakosta muodostuva kaikkialla, missä proletariaatti valtaa poliittisen vallan. Ettei Marx ole tarkoittanut tällä hallitusmuotoa, sitä todistaa jo se, että Marxin mielestä Englannissa ja Amerikassa siirtyminen voi tapahtua rauhanomaisesti, siis demokraattisesti» (s. 20).

Olemme varta vasten esittäneet tämän järkeilyn kokonaisuudessaan, jotta lukija voisi nähdä selvästi, mitä keinoja »teoreetikko» Kautsky käyttää.

Kautsky tahtoo käsiteltävän kysymystä sillä tavalla, että alettaisiin diktatuuri-»sanan» määrittelystä.

Hyvä. Jokaisen pyhä oikeus on käsitellä kysymystä tavalla tai toisella. On vain tehtävä ero kysymyksen vakavan ja rehellisen käsittelyn ja epärehellisen käsittelyn välillä. Joka tahtoo kysymyksen tällaisessa käsittelyssä suhtautua asiaan vakavasti, hänen pitää antaa oma määritelmänsä tuosta »sanasta». Silloin kysymys asetetaan selvästi ja suoraan. Kautsky ei sitä tee. Hän kirjoittaa: »Kirjaimellisesti diktatuuri-sana merkitsee demokratian hävittämistä.»

Ensinnäkään se ei ole määritelmä. Jos Kautsky halusi välttyä antamasta määritelmää diktatuuri-käsitteestä, niin miksi piti valita tuollainen kysymyksen käsittelytapa?

Toiseksi se on ilmeisesti väärä. Liberaalille on luontaista puhua »demokratiasta» yleensä. Marxilainen ei unohda koskaan asettaa kysymystä: »Minkä luokan?» Jokainen esimerkiksi tietää — ja myös »historioitsija» Kautsky tietää sen —, että muinaisajan orjakapinat ja jopa voimakkaat levottomuudetkin paljastivat heti antiikin valtion olemukseltaan orjanomistajain diktatuuriksi. Hävittikö tuo diktatuuri orjanomistajain keskinäisen demokratian, heidän demokratiansa? Kaikille on tunnettua, että ei hävittänyt.

»Marxilainen» Kautsky on lausunut tavattoman tyhmyyden ja valheen, sillä hän »on unohtanut» luokkataistelun...

Jotta Kautskyn esittämästä liberaalisesta ja valheellisesta väitteestä saataisiin marxilainen ja totuutta vastaava, on sanottava: diktatuuri ei ehdottomasti merkitse demokratian hävittämistä sen luokan osalta, joka toteuttaa tuota diktatuuria muihin luokkiin nähden, mutta se merkitsee ehdottomasti demokratian hävittämistä (tai sen olennaista rajoittamista, mikä on myös eräänlaista hävittämistä) sen luokan osalta, johon nähden tai jota vastaan diktatuuria toteutetaan.

Mutta olkoonpa tämä väite miten totta tahansa, siinä ei kuitenkaan määritellä diktatuuria.

Tarkastellaanpa Kautskyn seuraavaa lausetta:

»...Mutta kirjaimellisesti käsitettynä tämä sana merkitsee tietysti myös yhden henkilön yksinvaltiutta, henkilön, jota eivät mitkään lait sido»...

Kuin sokea koiranpenikka, joka tönii kuonollaan sattumanvaraisesti puoleen ja toiseen, niin Kautskykin on tässä sattumalta osunut yhteen oikeaan ajatukseen (nimittäin, että diktatuuri on valtaa, jota eivät mitkään lait sido), mutta hän ei silti esittänyt diktatuurin määritelmää, vaan lausui lisäksi ilmeisen historiallisen valheen, että diktatuuri merkitsee muka yhden henkilön valtaa. Se on väärin jo kielellisestikin, koska diktatorisesti voi hallita myös ryhmä henkilöitä, muutamat harvat, yksi luokka j.n.e.

Kautsky osoittaa edelleen, missä diktatuuri eroaa despotismista, mutta vaikka hänen osoituksensa on ilmeisen väärä, emme pysähdy tarkastelemaan sitä, koska se ei lainkaan kuulu meitä kiinnostavaan kysymykseen. Tunnettua on Kautskyn taipumus kääntyä XX vuosisadasta XVIII vuosisataan ja XVIII vuosisadasta antiikkiseen muinaisaikaan, joten toivomme, että pystytettyään diktatuurinsa Saksan proletariaatti ottaa huomioon hänen taipumuksensa ja panee Kautskyn vaikkapa muinaisajan historian opettajaksi lukioon. Se, että proletariaatin diktatuurin määrittelyä kartetaan järkeilemällä despotismista, on joko äärimmäistä tyhmyyttä tai sangen taitamatonta petkutusta.

Tulokseksi saamme, että ryhdyttyään puhumaan diktatuurista Kautsky on ladellut paljon ilmeisiä valheita esittämättä kuitenkaan minkäänlaista määritelmää! Ellei hän luottanut älyllisiin kykyihinsä, niin olisihan hän voinut turvautua muistiinsa ja purkaa »laatikoistaan» esiin kaikki tapaukset, jolloin Marx puhuu diktatuurista. Hän olisi kai saanut joko seuraavan tai sisällöltään yhtäpitävän määritelmän:

Diktatuuri on valtaa, joka nojaa suoranaisesti väkivaltaan ja jota eivät sido mitkään lait.

Proletariaatin vallankumouksellinen diktatuuri on valtaa, joka on taistelemalla otettu ja jota proletariaatti pitää yllä harjoittamalla väkivaltaa porvaristoon nähden, se on valtaa, jota eivät sido mitkään lait.

Ja nyt tämä yksinkertainen totuus, totuus, joka on päivänselvä jokaiselle tietoiselle työläiselle (joka edustaa joukkoja eikä kapitalistien lahjoman pikkuporvarillisen roskaväen huippukerrosta, jota ovat kaikkien maiden sosiali-imperialistit), tämä totuus, joka on ilmeisen selvä jokaiselle vapautensa puolesta taistelevien riistettyjen edustajalle ja kiistaton jokaisesta marxilaisesta, on nyt »vallattava taistellen takaisin» korkeastioppineelta herra Kautskylta! Mistä tämä johtuu? — Siitä lakeijamaisuudesta, minkä kyllästämiä ovat II Internationalen johtajat, joista porvariston palveluksessa on tullut halveksittavia sykofantteja.

Ensin Kautsky vääristeli asiaa sanomalla sellaisen ilmeisen typeryyden, että muka kirjaimellisesti käsitettynä diktatuuri-sana merkitsee yksilöllistä diktaattoria, ja sitten hän — tämän väärennyksen nojalla! — julistaa, että Marxin sellaisilla sanoilla kuin luokan diktatuuri ei »siis» ole kirjaimellista merkitystä (vaan on sellainen merkitys, ettei diktatuuri merkitse vallankumouksellista väkivaltaa, vaan »rauhallista» enemmistön hankkimista porvarillisen — pankaa tämä merkille — »demokratian» vallitessa).

On nähkääs tehtävä ero »tilan» ja »hallitusmuodon» välillä. Ihmeellisen syvämietteinen ero, aivan sen tapainen, kuin jos tekisimme eron tyhmästi ajattelevan ihmisen typeryyden-»tilan» ja hänen typeryyksiensä »muodon» välillä.

Kautskyn täytyy tulkita diktatuuri »herruudentilaksi» (hän käyttää kirjaimellisesti tätä sanontaa heti seuraavalla, 21. sivulla), koska silloin häviää vallankumouksellinen väkivalta, häviää väkivaltainen vallankumous. »Herruudentila» on tila, jossa on mikä enemmistö tahansa... »demokratian» vallitessa! Tällaisella veijarimaisella tempulla vallankumous saadaan onnellisesti katoamaan!

Mutta petkutus on liian karkeaa eikä se pelasta Kautskya. Että diktatuuri edellyttää ja merkitsee yhden luokan toista luokkaa kohtaan harjoittaman, luopioille epämieluisan vallankumouksellisen väkivallan »tilaa», sitä »naskalia et pussiin piilota». »Tilan» ja »hallitusmuodon» välisen eronteon tolkuttomuus on ilmeinen. Hallitusmuodosta puhuminen on tässä kerta kaikkiaan typerää, sillä jokainen pikkupoikakin tietää, että monarkia ja tasavalta ovat erilaisia hallitusmuotoja. Herra Kautskylle pitää todistaa, että kumpikin näistä hallitusmuodoista, samoin kuin kaikki kapitalismin ajan väliasteiset »hallitusmuodot» ovat vain porvarillisen valtion, t.s. porvariston diktatuurin, eri muotoja.

Ja vihdoin hallitusmuodoista puhuminen ei ole ainoastaan typerää, vaan jopa kerrassaan kömpelöä Marxin ajatuksen vääristelyä, sillä Marx puhuu tässä selvääkin selvemmin valtiomuodosta eli -tyypistä eikä hallitusmuodosta.

Proletaarinen vallankumous ei ole mahdollinen ilman porvarillisen valtiokoneiston väkivaltaista murskaamista ja sen korvaamista uudella koneistolla, joka Engelsin sanojen mukaan »ei ole enää valtio sanan varsinaisessa merkityt sessä».

Kautskyn täytyy kaikkea tuota hämäröittää ja vääristellä — hänen luopurinasenteensa pakottaa hänet siihen.

Katsokaapa, millaisiin surkuteltaviin metkuihin hän turvautuu.

Ensimmäinen metku. »...Ettei Marx ole tarkoittanut tällä hallitusmuotoa, sitä todistaa jo se, että hän piti mahdollisena, että Englannissa ja Amerikassa kumous voi tapahtua rauhanomaisesti, siis demokraattisesti»...

Hallitusmuodolla ei tässä ole kerrassaan mitään tekemistä, sillä on esim. monarkioita, joiden erikoisuutena on sotilasvallan puuttuminen, vaikka monarkiat eivät olekaan tyypillisiä porvarillisia valtioita, ja on tässä suhteessa aivan tyypillisiä tasavaltoja, joissa on esimerkiksi sotilas- ja virkavalta. Tämä on yleisesti tunnettu historiallinen ja poliittinen tosiasia, eikä Kautskyn onnistu sitä väärentää.

Jos Kautsky olisi tahtonut pohtia asiaa vakavasti ja rehellisesti, hän olisi kysynyt itseltään: onko olemassa sellaisia vallankumousta koskevia historian lakeja, joista ei olisi poikkeuksia? Vastauksena olisi ollut: ei, sellaisia lakeja ei ole olemassa. Nämä lait tarkoittavat vain tyypillistä, sitä, mitä Marx sanoi kerran »ideaaliseksi» tarkoittaen keskinkertaista, normaalia, tyypillistä kapitalismia.

Edelleen. Oliko 70-luvulla olemassa jotain sellaista, mikä teki Englannista ja Amerikasta tässä suhteessa poikkeuksen? Jokaiselle, joka vähänkin tuntee tieteen vaatimuksia historian kysymyksissä, on ilmeistä, että tällainen kysymys on välttämättä asetettava. Ellei sitä aseteta, joudutaan vääristelemään tiedettä ja leikittelemään sofismeilla. Mutta kun tuo kysymys asetetaan, on vastaus oleva varmasti seuraava: proletariaatin vallankumouksellinen diktatuuri on väkivaltaa porvaristoa kohtaan; tämän väkivallan tarpeellisuus taas johtuu varsinkin siitä, kuten Marx ja Engels ovat monesti mitä seikkaperäisimmin selittäneet (erittäinkin teoksessaan »Kansalaissota Ranskassa» ja sen esipuheessa), että on olemassa sotilas- ja virkavalta. Juuri näitä laitoksia ei ollut olemassa juuri Englannissa ja Amerikassa juuri XIX vuosisadan 70-luvulla, jolloin Marx teki tämän huomautuksensa! (Mutta nykyään ne ovat olemassa sekä Englannissa että Amerikassa.)

Kautskyn pitää suorastaan petkuttaa joka askeleella peittääkseen luopuruuttaan!

Ja huomatkaa, miten hän on tässä tahtomattaan näyttänyt aasinkorvansa: hän on kirjoittanut: »rauhanomaisesti, siis demokraattisesti»!!

Diktatuuri-käsitettä määritellessään Kautsky on yrittänyt kaikin voimin salata lukijalta tuon käsitteen tärkeimmän tunnusmerkin, nimittäin vallankumouksellisen väkivallan. Mutta nyt totuus on tullutkin ilmi: kysymys on rauhallisen ja väkivaltaisen kumouksen vastakkaisuudesta.

Siinä on asian ydin. Kautsky turvautuu kaikkiin noihin metkuihin, sofismeihin ja veijarimaisiin vääristelyihin juuri siksi, että voisi kieltäytyä väkivaltaisesta vallankumouksesta ja salata, että hän on luopunut siitä, siirtynyt liberaalisen työväenpolitiikan kannalle, t.s. porvariston puolelle. Tässä on asian ydin.

»Historioitsija» Kautsky väärentää historiaa niin häpeämättömästi, että »unohtaa» pääasian: sen, että esimonopolistiselle kapitalismille — jonka kohokohtana oli juuri XIX vuosisadan 70-luku — oli erikoista suhteellisen suuri rauhanomaisuus ja vapaudenrakkaus, mikä johtui sen taloudellisista perusominaisuuksista, jotka esiintyivät erittäin tyypillisinä Englannissa ja Amerikassa. Mutta imperialismille, t.s. monopolistiselle kapitalismille, joka kypsyi lopullisesti vasta XX vuosisadalla, on sen taloudellisista perusominaisuuksista johtuen erikoista mitä vähäisin rauhanomaisuus ja vapaudenrakkaus, mitä voimakkain ja kaikkiallinen sotilasvallan kehittyminen. Kun »ei huomata» tätä puhuttaessa siitä, missä määrin tyypillistä tai luultavaa on rauhanomainen tai väkivaltainen kumous, merkitsee se luisumista aivan tavallisen porvariston lakeijan tasolle.

Toinen metku. Pariisin Kommuuni oli proletariaatin diktatuuria, mutta se oli valittu yleisellä äänestyksellä, siis ilman että porvaristolta olisi evätty äänioikeus, siis »demokraattisesti». Ja Kautsky riemuitsee: »...Marxin mielestä» (tai Marxin mukaan) »proletariaatin diktatuuri oli tila, joka on välttämätön tulos puhtaasta demokratiasta, jos proletariaatti on enemmistönä» (bei überwiegendem Proletariat, s. 21).

Tämä Kautskyn perustelu on niin huvittava, että joutuu tosiaankin kokemaan oikein embarras des richesses (runsauden pulaa... vastaväitteiden runsauden vuoksi). Ensiksikin on tunnettua, että porvariston kermakerros, esikunta, huippukerros pakeni Pariisista Versailles'iin. Versailles'issa oli »sosialisti» Louis Blanc, mikä muuten todistaa valheelliseksi Kautskyn väitteen, että Kommuuniin osallistuivat muka sosialismin »kaikki suuntaukset». Eikö olekin naurettavaa, että Pariisin asukkaiden jakautuminen kahdeksi sotivaksi leiriksi, joista toiseen keskittyi koko taistelukykyinen ja poliittisesti aktiivinen porvaristo, kuvataan »puhtaaksi demokratiaksi» »yleisine äänestyksineen»?

Toiseksi Kommuuni, Ranskan työväenhallitus, taisteli Versailles'ia, porvarihallitusta vastaan. Mitä tekemistä siinä oli »puhtaalla demokratialla» ja »yleisellä äänestyksellä», kun Pariisi ratkaisi Ranskan kohtalon? Kun Marx katsoi Kommuunin virheeksi sen, ettei se vallannut pankkia, joka kuului koko Ranskalle, niin olisikohan Marx ehkä pitänyt lähtökohtana »puhtaan demokratian» periaatteita ja käytäntöä??

Totta tosiaan näkyy, että Kautsky kirjoittelee sellaisessa maassa, jossa poliisi kieltää ihmisiä nauramasta »joukolla», sillä muutoin Kautsky olisi naurettu kuoliaaksi.

Kolmanneksi. Rohkenen kunnioittavasti muistuttaa herra Kautskylle, joka osaa Marxin ja Engelsin teokset ulkoa, seuraavasta Engelsin antamasta Kommuunin arviosta... »puhtaan demokratian» kannalta:

»Ovatko nuo herrat» (auktoriteetin vastustajat) »nähneet koskaan vallankumousta? Vallankumous on epäilemättä niin auktoritatiivinen asia, kuin yleensä olla voi. Vallankumous on teko, jolla osa väestöstä sanelee tahtonsa väestön toiselle osalle kiväärien, pistimien ja tykkien avulla, siis sangen auktoritatiivisten välineiden avulla. Ja voittanut puolue joutuu välttämättömyyden pakosta pitämään yllä herruuttaan sen pelon avulla, jota sen aseet aiheuttavat taantumuksellisissa. Olisikohan Pariisin Kommuuni pysynyt päivää kauemmin pystyssä, jollei se porvaristoa vastustaessaan olisi nojautunut aseistautuneen kansan auktoriteettiin? Eiköhän meillä ole oikeus moittia Kommuunia päinvastoin siitä, että se käytti tätä auktoriteettia liian vähän?»

Siinä on teille »puhdasta demokratiaa»! Kylläpä Engels olisi ivaillut sitä typerää poroporvaria, »sosialidemokraattia» (40-luvun aikaista ranskalaisessa mielessä ja vuosien 1914–18 aikaista yleiseurooppalaisessa mielessä), jonka päähän olisi yleensä pälkähtänyt puhua »puhtaasta demokratiasta» luokkajakoisessa yhteiskunnassa!

, Mutta riittäköön. On mahdotonta luetella kaikkia niitä järjettömyyksiä, joihin Kautsky päätyy puheissaan, sillä hänen jokainen lauseensa sisältää äärettömän paljouden luopuruutta.

Marx ja Engels analysoivat mitä perusteellisimmin Pariisin Kommuunia ja osoittivat sen ansioksi yrityksen murskata, särkeä »valmis valtiokoneisto». Marx ja Engels pitivät tätä johtopäätöstä niin tärkeänä, että tekivät vuonna 1872 vain tämän korjauksen »Kommunistisen Manifestin» (osittain) »vanhentuneeseen» ohjelmaan. Marx ja Engels osoittivat, että Kommuuni lakkautti armeijan ja virkamiehistön, hävitti parlamentarismin, tuhosi »loiskasvannaisen — valtion» j.n.e., mutta kaikkiviisas Kautsky yömyssy päässään toistelee samaa, mitä liberaaliset professorit ovat puhuneet tuhansia kertoja, nimittäin satuja »puhtaasta demokratiasta».

Ilmankos Rosa Luxemburg sanoi elokuun 4 pnä 1914, että Saksan sosialidemokratia on nyt löyhkäävä ruumis.

Kolmas metku. »Jos puhumme diktatuurista hallitusmuotona, niin emme voi puhua luokan diktatuurista, koska luokka, kuten olemme jo huomanneet, voi ainoastaan olla vallassa, muttei hallita»... Hallintotoimesta huolehtivat taas »järjestöt» tai »puolueet».

Sotkette, sotkette jumalattomasti, herra »sotkuneuvos»! Diktatuuri ei ole »hallitusmuoto», sehän on naurettavaa pötyä. Eikä Marxkaan puhu »hallitusmuodosta», vaan valtiomuodosta eli -tyypistä. Se ei ole ollenkaan samaa, ei ollenkaan. Niin ikään aivan väärin on sanoa, ettei luokka voi hallita: moisen tolkuttomuuden on voinut sanoa vain »parlamentaarikretiini», joka ei näe mitään muuta kuin porvarillisen parlamentin eikä huomaa mitään muuta kuin »vallassaolevat puolueet». Mikä tahansa Euroopan maa tarjoaa Kautskylle esimerkkejä siitä, miten valtaa pitänyt luokka on hallinnut sitä, esim. tilanherrat keskiaikana, vaikka he eivät olleetkaan riittävän järjestyneitä.

Yhteenveto: Kautsky on vääristellyt ennenkuulumattomalla tavalla proletariaatin diktatuurin käsitettä tehden Marxista tavallisen tusinaliberaalin, t.s. hän on itse luisunut samalle tasolle kuin on liberaali, joka lörpöttelee typeriä fraaseja »puhtaasta demokratiasta» kaunistellen ja hämäten porvarillisen demokratian luokkasisältöä, kaihtaen eniten sorretun luokan vallankumouksellista väkivaltaa. Kun Kautsky »selitti» »proletariaatin vallankumouksellinen diktatuuri» -käsitteen sillä tavalla, että siitä katosi sorretun luokan vallankumouksellinen sortajiin kohdistuva väkivalta, niin siten saavutettiin Marxin opin liberaalisessa vääristelyssä maailmanennätys. Luopio Bernstein on osoittautunut penikaksi luopio Kautskyyn verrattuna.


Porvarillinen ja proletaarinen demokratia[muokkaa]

Kysymys, jonka Kautsky on hävyttömästi sotkenut, on todellisuudessa seuraavanlainen.

Ellei pilkata tervettä järkeä eikä historiaa, niin on selvää, että niin kauan kuin on olemassa eri luokkia, ei voida puhua »puhtaasta demokratiasta», vaan saatetaan puhua ainoastaan luokkademokratiasta. (Sulkeissa sanottakoon, että »puhdas demokratia» ei ole ainoastaan moukkamainen fraasi, josta ilmenee, ettei ymmärretä enempää luokkataistelua kuin valtion olemustakaan, vaan myös peräti sisällyksetön fraasi, sillä kommunistisessa yhteiskunnassa demokratia alkaa, uudistuen ja muuttuen tottumukseksi, kuoleutua, mutta ei tule koskaan »puhtaaksi» demokratiaksi.)

»Puhdas demokratia» on työläisiä puijaavan liberaalin valheellinen fraasi. Historia tuntee porvarillisen demokratian, joka tulee feodalismin tilalle, ja proletaarisen demokratian, joka tulee porvarillisen demokratian tilalle.

Kun Kautsky käyttää melkeinpä kymmeniä sivuja »todistaakseen» sen totuuden, että porvarillinen demokratia on edistyksellistä keskiajan oloihin verrattuna ja että proletariaatin on käytettävä sitä ehdottomasti hyväkseen taistelussaan porvaristoa vastaan, niin juuri se on liberaalista lörpöttelyä, millä työläisiä vedetään nenästä. Ei ainoastaan valistuneessa Saksassa, vaan valistumattomalla Venäjälläkin tuo on yleisesti tunnustettu totuus. Kautsky yksinkertaisesti suitsuttaa »oppineisuuden» sumua työläisten silmille kertomalla tärkeän näköisenä Weitlingistä ja Paraguayn jesuiitoista sekä paljon muuta kiertääkseen nykyisen, s.o. kapitalistisen demokratian porvarillisen olemuksen.

Kautsky ottaa marxilaisuudesta sen, mikä on kelvollista liberaaleille, porvaristolle (keskiajan arvostelu, yleensä kapitalismin ja erittäinkin kapitalistisen demokratian edistyksellinen merkitys historiassa), ja heittää pois, jättää mainitsematta, hämää marxilaisuudesta sen, mikä siinä on porvaristolle kelpaamatonta (proletariaatin vallankumouksellinen väkivalta porvaristoa kohtaan tämän tuhoamiseksi). Senpä vuoksi Kautsky osoittautuukin väistämättömästi, objektiivisen asemansa pakosta porvariston lakeijaksi, olkoonpa hänen subjektiivinen vakaumuksensa mikä tahansa.

Porvarillinen demokratia, joka on suurta historiallista edistystä keskiaikaan verrattuna, jää aina — eikä kapitalismin oloissa voikaan olla jäämättä — suppeaksi, typistetyksi, valheelliseksi, ulkokultaiseksi demokratiaksi, paratiisiksi rikkaiden osalta, ansaksi ja petokseksi riistettyjen, köyhien osalta. Juuri tätä totuutta, joka muodostaa Marxin opin olennaisimman osan, »marxilainen» Kautsky ei ole käsittänyt. Juuri tässä peruskysymyksessä Kautsky tekee »mieliksi» porvaristolle, sen sijaan että arvostelisi tieteellisesti niitä oloja, jotka tekevät kaikkinaisen porvarillisen demokratian demokratiaksi rikkaita varten.

Palautamme aluksi korkeastioppineen herra Kautskyn mieleen ne Marxin ja Engelsin teoreettiset lausumat, jotka ulkolukijamme on häpeällisesti »unohtanut» (porvariston mieliksi), ja selitämme sitten asian mahdollisimman helppotajuisesti.

Ei ainoastaan muinainen ja feodaalinen valtio, vaan myös »nykyaikainen parlamentaarinen valtio on pääoman aseena palkkatyön riistämisessä» (Engels valtiota käsittelevässä teoksessaan). »Mutta koska valtio on vain ohimenevä laitos, jota joudutaan käyttämään taistelussa, vallankumouksessa, vastustajien kukistamiseksi väkivalloin, niin sulaa järjettömyyttä on puhua vapaasta kansanvaltiosta: niin kauan kuin proletariaatti vielä tarvitsee valtiota, se ei tarvitse sitä vapauden vuoksi, vaan nujertaakseen vastustajansa, ja silloin kun käy mahdolliseksi puhua vapaudesta, silloin valtio sellaisenaan lakkaa olemasta» (Engels kirjeessään Bebelille, 28. III. 1875). »Valtio ei ole muuta kuin koneisto, jonka avulla toinen luokka sortaa toista luokkaa jopa yhtä hyvin demokraattisessa tasavallassa kuin monarkiassakin» (Engels johdannossaan Marxin »Kansalaissotaan»). Yleinen äänioikeus on »työväenluokan kypsyyden mittari. Sen enempää se ei voi olla eikä tule koskaan olemaankaan nykyisessä valtiossa» (Engels valtiota käsittelevässä teoksessaan. Herra Kautsky märehtii tavattoman ikävystyttäväsi tämän väittämän alkuosaa, jonka porvaristokin voi hyväksyä. Jälkiosan, jonka olemme alleviivanneet ja joka ei kelpaa porvaristolle, luopio Kautsky sivuuttaa vaitiololla!). »Kommuunin piti olla toimiva eikä parlamentaarinen laitos, samalla sekä toimeenpaneva että lakiasäätävä... Sen sijaan että kerran kolmessa tai kuudessa vuodessa ratkaistaisiin, kuka hallitsevan luokan jäsen tulisi parlamentissa edustamaan ja sortamaan (ver- und zertreten) kansaa, yleisen äänioikeuden tuli palvella kommuuneiksi järjestynyttä kansaa samaan tapaan kuin yksilöllinen äänivalta palvelee ketä tahansa työnantajaa, nimittäin auttaa sitä löytämään työläisiä, työnjohtajia ja kirjanpitäjiä liikkeeseensä» (Marx Pariisin Kommuunia käsittelevässä teoksessaan »Kansalaissota Ranskassa»).

Jokainen näistä väitteistä, jotka korkeastioppinut herra Kautsky tuntee mainiosti, lyö häntä vasten kasvoja ja paljastaa koko hänen luopuruutensa. Kautskyn koko kirjasessa ei ole lainkaan ymmärretty näitä totuuksia. Hänen kirjasensa koko sisältö on marxilaisuuden pilkkaamista!

Ottakaa nykyisten valtioiden perustuslait, ottakaa näiden valtioiden hallinto, ottakaa kokoontumis- tai painovapaus, ottakaa »kansalaisten tasa-arvoisuus lain edessä», niin huomaatte joka askeleella porvarillisen demokratian ulkokultaisuuden, minkä jokainen rehellinen ja valveutunut työmies hyvin tuntee. Ei ole ainoatakaan, ei edes demokraattisintakaan valtiota, jonka perustuslaissa ei olisi takaportteja tai verukkeita, jotka takaavat porvaristolle mahdollisuuden lähettää sotaväkeä työläisiä vastaan, julistaa sotatilan j.n.e. »järjestystä rikottaessa», siis todellisuudessa silloin, kun riistetty luokka »rikkoo» orjanasemansa ja yrittää menetellä epäorjamaisesti. Kautsky kaunistelee häpeämättömästi porvarillista demokratiaa ollen vaiti esim. siitä, mitä Amerikassa ja Sveitsissä demokraattisimmatkin ja tasavaltalaisimmatkin porvarit tekevät lakkoilevia työmiehiä vastaan.

Oo, viisas ja oppinut Kautsky on vaiti siitä! Hän, tämä oppinut poliitikko, ei käsitä, että on katalaa olla siitä vaiti. Hän kertoilee mieluummin työmiehille sentapaisia lastensatuja, että demokratia merkitsee »vähemmistön suojelua». Uskomatonta, mutta totta! Vuonna 1918 jälkeen Kristuksen syntymän, aikana, jolloin jo viidettä vuotta jatkuu yleismaailmallinen imperialistinen teurastus ja maailman kaikissa »demokratioissa» kuristetaan internationalistista vähemmistöä (t.s. niitä, jotka eivät ole pettäneet katalasti sosialismia, kuten Renaudelit ja Longuet't, Scheidemannit ja Kautskyt, Hendersonit ja Webbit y.m. ovat tehneet), oppinut herra Kautsky ylistelee äitelän äitelällä äänellään »vähemmistön suojelua». Se, joka haluaa, voi lukea siitä Kautskyn kirjasen 15. sivulta. Ja 16. sivulla tuo oppinut... individi kertoo teille XVIII vuosisadan Englannin whig- ja torypuolueista!

Voi tuota oppineisuutta! Voi tuota sievisteltyä porvariston edessä pokkuroimista! Voi tuota sivistynyttä tapaa ryömiä mahallaan kapitalistien edessä ja nuolla heidän saappaitaan! Jos olisin Krupp tai Scheidemann, Clémenceau tai Renaudel, niin rupeaisin maksamaan herra Kautskylle miljoonia, palkitsemaan häntä Juudaksen suudelmilla, kehumaan häntä työläisille ja suosittelemaan »sosialismin yhtenäisyyttä» niin »kunnianarvoisten» miesten kuin Kautskyn kanssa. Kun kirjoitellaan kirjasia proletariaatin diktatuuria vastaan, kerrotaan XVIII vuosisadan Englannin whig- ja torypuolueista, vakuutellaan demokratian tarkoittavan »vähemmistön suojelua» ja ollaan vaiti internationalisteihin kohdistetuista pogromeista Amerikan »demokraattisessa» tasavallassa, eikö se ole lakeijamaista porvariston palvelemista?

Oppinut herra Kautsky on »unohtanut» — luultavasti sattumalta unohtanut... — erään »pikkuasian», nimittäin sen, että porvarillisen demokratian vallassaoleva puolue suo vähemmistön suojan vain toiselle porvarilliselle puolueelle, proletariaatin osaksi sen sijaan jokaisessa tärkeässä, syvällisessä, perusluontoisessa kysymyksessä tulee »vähemmistön suojelun» asemesta sotatiloja ja pogromeja. Mitä kehittyneempää demokratia on, sitä lähempänä ollaan pogromeja tai kansalaissotaa jokaisen syvän, porvaristolle vaarallisen poliittisen erimielisyyden yhteydessä. Oppinut herra Kautsky olisi voinut tarkastella tätä porvarillisen demokratian »lakia» ottamalla esimerkiksi Dreyfusin jutun tasavaltaisessa Ranskassa, neekerien ja internationalistien lynkkaukset Amerikan demokraattisessa tasavallassa, Irlannin ja Ulsterin aseman demokraattisessa Englannissa, bolshevikkien vainoamisen ja pogromien järjestämisen heitä vastaan huhtikuussa 1917 Venäjän demokraattisessa tasavallassa. Otan tahallani esimerkkejä myös sodanedelliseltä, rauhan ajalta enkä ainoastaan sota-ajalta. Makeileva herra Kautsky suvaitsee olla näkemättä näitä XX vuosisadan tosiasioita ja sen sijaan kertoo työläisille ihmeteltävän uusia, erittäin mielenkiintoisia, tavattoman opettavaisia ja uskomattoman tärkeitä asioita whig- ja torypuolueista XVIII vuosisadalta.

Ottakaamme porvarillinen parlamentti. Voidaanko pitää mahdollisena, ettei oppinut Kautsky ole milloinkaan kuullut, että pörssi ja pankkiirit alistavat porvarilliset parlamentit valtaansa sitä enemmän, mitä pitemmälle kehittynyttä on demokratia? Tästä ei seuraa, ettei olisi käytettävä hyväksi porvarillista parlamentarismia (bolshevikit ovatkin käyttäneet sitä niin hyvällä menestyksellä kuin tuskin mikään muu puolue maailmassa, sillä vuosina 1912–1914 me valloitimme koko työväenkuurian IV Duumassa). Mutta siitä seuraa, että vain liberaali saattaa unohtaa porvarillisen parlamentarismin historiallisen rajoittuneisuuden ja ehdollisuuden, niin kuin Kautsky sen unohtaa. Sorretut joukot kohtaavat demokraattisimmassakin porvarillisessa valtiossa joka askeleella räikeää ristiriitaa kapitalistisen »demokratian» julistaman muodollisen tasa-arvoisuuden ja niiden tuhansien todellisten rajoituksien ja metkujen välillä, joilla tehdään proletaareista palkkaorjia. Juuri tämä ristiriita avaa joukkojen silmät näkemään kapitalismin mädännäisyyden, valheellisuuden ja ulkokultaisuuden. Juuri tätä ristiriitaa sosialismin agitaattorit ja propagandistit paljastavat lakkaamatta joukoille valmistaakseen niitä vallankumoukseen! Mutta kun alkoi vallankumousten aikakausi, silloin Kautsky käänsi vallankumoukselle selkänsä ja ryhtyi ylistelemään kuolevan porvarillisen demokratian ihanuuksia.

Proletaarinen demokratia, jonka eräänä muotona on Neuvostovalta, on kehittänyt ja laajentanut demokratiaa niin, ettei sellaista ole maailmassa ennen nähty, nimenomaan väestön valtaenemmistöä, riistettyjä ja työtätekeviä varten. Kun kirjoitetaan kokonainen kirja demokratiasta, niin kuin on tehnyt Kautsky, joka puhuu parilla sivulla diktatuurista ja kymmenillä sivuilla »puhtaasta demokratiasta», — eikä huomata tätä, niin se on liberaalien tapaista asian täydellistä väärentämistä.

Ottakaamme ulkopolitiikka. Sitä ei harjoiteta avoimesti missään, kaikkein demokraattisimmassakaan porvarillisessa maassa. Kaikkialla petetään joukkoja, demokraattisessa Ranskassa, Sveitsissä, Amerikassa ja Englannissa vielä sata kertaa laajemmassa mitassa ja viekkaammin kuin muissa maissa. Neuvostovalta on vallankumouksellisesti riuhtaissut pois ulkopolitiikkaa peittäneen salaperäisyyden verhon. Kautsky ei ole sitä huomannut, hän on vaiti siitä, vaikka kaudella, jolloin käydään ryöstösotia ja tehdään salaisia sopimuksia »vaikutuspiirien jaosta» (s.o. maailman jaosta kapitalistirosvojen kesken), sillä on mitä tärkein merkitys, koska siitä riippuu rauha, kymmenien miljoonien ihmisten elämä ja kuolema.

Ottakaamme valtiorakenne. Kautsky takertuu »pikkuseikkoihin», jopa sellaisiin, että vaalit »eivät ole välittömät» (Neuvostotasavallan perustuslain mukaan), mutta ei näe asian ydintä. Hän ei huomaa valtiorakenteen, valtiokoneiston luokkaolemusta. Porvarillisessa demokratiassa kapitalistit pitävät joukot loitolla hallintotoimista, kokoontumis- ja painovapaudesta y.m. tuhansilla metkuilla, jotka ovat sitä taidokkaampia ja tehokkaampia, mitä kehittyneempää on »puhdas» demokratia. Neuvostovalta ensimmäisenä maailmassa (tarkasti sanoen toisena, sillä samaa alkoi jo Pariisin Kommuuni tehdä) vetää joukot, nimittäin riistettyjen joukot, mukaan hallintotoimeen. Työtätekeviä joukkoja on tuhansin keinoin estetty osallistumasta porvarilliseen parlamenttiin (joka ei koskaan ratkaise porvarillisen demokratian tärkeimpiä kysymyksiä: ne ratkaisee pörssi, pankit), ja työläiset tietävät ja tajuavat, näkevät ja tuntevat mainiosti» että porvarillinen parlamentti on heille vieras laitos, porvariston välikappale proletaarien sortamisessa, että se on vihollisluokan, riistäjävähemmistön laitos.

Neuvostot ovat työtätekevien ja riistettyjen joukkojen välitöntä järjestämistä, minkä ansiosta ne voivat helpommin rakentaa valtiotaan ja hallita sitä kaikella mahdollisella tavalla. Juuri työtätekevien ja riistettyjen etujoukko, kaupunkilaisproletariaatti on tässä suhteessa sikäli edullisemmassa asemassa, että suuret tuotantolaitokset ovat sen yhdistäneet parhaiten; sen on helpointa ottaa osaa vaaleihin sekä valvoa valittujen toimintaa. Neuvosto-organisaatia helpottaa automaattisesti kaikkien työtätekevien ja riistettyjen yhtymistä etujoukkonsa, proletariaatin ympärille. Vanha porvarillinen koneisto — virkamiehistö ja varallisuudesta, porvarillisesta sivistyneisyydestä, suhteista y.m.s. koituvat erioikeudet (nämä todelliset erioikeudet ovat sitä moninaisempia, mitä kehittyneempää porvarillinen demokratia on) — kaikki tämä häviää neuvosto-organisaation vallitessa. Painovapaus ei enää ole ulkokultaisuutta, sillä kirjapainot ja paperi otetaan pois porvaristolta. Samoin käy parhaimpien rakennusten, palatsien, rikkaiden yksityistalojen ja tilanherrojen kartanoiden. Neuvostovalta otti heti riistäjiltä pois monia tuhansia tällaisia parhaita rakennuksia ja teki sillä tavoin kokoontumisoikeuden miljoona kertaa »demokraattisemmaksi» joukkojen osalta, saman kokoontumisoikeuden, jota ilman demokratia on petosta. Ei-paikallisten Neuvostojen valitseminen välillisillä vaaleilla helpottaa Neuvostojen edustajakokousten kokoontumista, tekee koko koneiston huokeammaksi, joustavammaksi, työläisille ja talonpojille läheisemmäksi sellaisena ajanjaksona, jolloin elämä kuohuu ja tarvitaan erikoisen pikaista mahdollisuutta oman paikallisen edustajan poiskutsumiseen tai lähettämiseen Neuvostojen yleiseen edustajakokoukseen.

Proletariaatin demokratia on miljoona kertaa demokraattisempaa kuin mikä tahansa porvarillinen demokratia; Neuvostovalta on miljoona kertaa demokraattisempi kuin demokraattisinkaan porvarillinen tasavalta.

Tämän on voinut jättää huomaamatta vain joko tietoinen porvariston apuri tai poliittisesti kokonaan kuollut henkilö, joka ei näe pölyisten porvarillisten kirjojensa takaa elävää elämää, on läpeensä porvarillis-demokraattisten ennakkoluulojen vallassa ja sellaisena muuttuu objektiivisesti porvariston lakeijaksi.

Tämän on voinut jättää huomaamatta vain henkilö, joka ei pysty asettamaan sorrettujen luokkien kannalta kysymystä:

onko maailmassa demokraattisimpienkaan porvarillisten maiden joukossa edes yksi maa, missä tavallinen keskitason työmies, maaseudun tavallinen keskitason batrakki tai maaseudun puoliproletaari yleensä (t.s. suurten sorrettujen joukkojen, väestön valtaenemmistön edustaja) nauttisi lähimainkaan sellaista vapautta pitää kokoustilaisuuksia parhaissa huoneistoissa, sellaista vapautta käyttää suurimpia kirjapainoja ja parhaita paperivarastoja aatteidensa ilmituomiseksi ja etujensa puoltamiseksi, sellaista vapautta valita nimenomaan oman luokkansa jäseniä valtion hallintotoimiin ja valtion »järjestelytehtäviin» kuin on Neuvosto-Venäjällä?

On hassua ajatellakin, että herra Kautsky löytäisi jonkin maan tuhannesta asioita tuntevasta työläisestä ja batrakista edes yhden sellaisen, joka epäröisi vastatessaan tähän kysymykseen. Kuullessaan porvarilehtien katkonaisia totuudentunnustuksia koko maailman työläiset ovat vaistomaisesti myötätuntoisia Neuvostotasavallalle juuri sen vuoksi, että he huomaavat sen proletaariseksi demokratiaksi, köyhien demokratiaksi eikä rikkaiden demokratiaksi, jollaista kaikkinainen, parhainkin porvarillinen demokratia on todellisuudessa.

Meitä hallitsevat (ja valtiotamme »järjestelevät») porvariston virkamiehet, porvarilliset parlamentaarikot, porvarilliset tuomarit. Se on yksinkertainen, silminnähtävä ja kiistaton totuus, jonka kymmenet ja sadat miljoonat sorrettuihin luokkiin kuuluvat ihmiset tietävät omasta elämänkokemuksestaan ja jonka he näkevät ja tuntevat joka päivä kaikissa porvarillisissa maissa, demokraattisimmissakin.

Mutta Venäjällä virkamieskoneisto on murskattu kokonaan, siitä ei ole jätetty kiveä kiven päälle, kaikki entiset tuomarit on ajettu pois, porvarillinen parlamentti on hajotettu — ja juuri työläisille ja talonpojille on annettu paljon suurempi mahdollisuus olla edustettuina, heidän Neuvostonsa on pantu virkamiesten tilalle tai heidän Neuvostonsa on asetettu virkamiesten yläpuolelle, heidän Neuvostoistaan on tehty tuomareitten valitsijoita. Yksistään tämä tosiasia riittää saamaan kaikki sorretut luokat tunnustamaan Neuvostovallan, t.s. proletariaatin diktatuurin tämän muodon, miljoona kertaa demokraattisemmaksi kuin on demokraattisinkaan porvarillinen tasavalta.

Kautsky ei ymmärrä tätä totuutta, joka on jokaiselle työläiselle selvä ja ilmeinen, sillä hän »on unohtanut», hän »ei osaa enää» asettaa kysymystä: minkä luokan demokratiaa? Hän järkeilee »puhtaan» (siis luokattoman? tai luokkien ulkopuolisen?) demokratian kannalta. Hän todistelee kuin Shylock: »naula lihaa», ja siinä kaikki. Kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuus — muutoin ei ole demokratiaa.

Täytynee asettaa oppineelle Kautskylle, »marxilaiselle» ja »sosialisti» Kautskylle kysymys:

voiko olla riistonalaisen ja riistäjän tasa-arvoisuutta?

On luonnotonta ja uskomatonta, että tällainen kysymys pitää asettaa, kun käsitellään II Internationalen aatteellisen johtajan kirjaa. Mutta »kun lienet rahkeisiin rohjennut, älä kuntoas' valita». Kun olet kerran ryhtynyt kirjoittamaan Kautskysta, niin selitäkin oppineelle miehelle, miksei voi olla riistäjän ja riistonalaisen tasa-arvoisuutta.


Voiko olla riistonalaisen ja riistäjän tasa-arvoisuutta?[muokkaa]

Kautsky järkeilee seuraavasti:

(1) »Riistäjät ovat aina muodostaneet vain pienen vähemmistön väestöstä» (Kautskyn kirjasen 14. sivulla).

Se on eittämätön totuus. Kuinka olisi nyt pääteltävä, jos otamme lähtökohdaksi tämän totuuden? Voidaan päätellä marxilaisesti, sosialistisella tavalla; silloin on otettava pohjaksi riistonalaisten suhde riistäjiin. Voidaan päätellä myös liberaalien tapaan, porvarillis-demokraattisesti; silloin on otettava pohjaksi enemmistön suhde vähemmistöön.

Jos päätellään marxilaisesti, niin on sanottava: riistäjät tekevät ehdottomasti valtiosta (onhan puhe demokratiasta, siis valtion eräästä muodosta) oman luokkansa, riistäjäin herruuden välikappaleen, jolla ne alistavat riistetyt herruuteensa. Sen tähden on demokraattinen valtiokin oleva väistämättömästi riistäjien demokratiaa, niin kauan kuin on olemassa riistäjiä, jotka hallitsevat riistettyä enemmistöä. Riistettyjen valtion pitää erota perusteellisesti tuollaisesta valtiosta, sen on oltava riistettyjen demokratiaa ja riistäjien lannistamista, ja luokan lannistaminen merkitsee tämän luokan eriarvoisuutta, sen jättämistä osattomaksi »demokratiasta».

Jos taas päätellään liberaalien tapaan, niin on sanottava: enemmistö päättää, vähemmistö alistuu. Tottelemattomia rangaistaan. Ja siinä kaikki. Mistään valtion luokkaluonteesta yleensä ja semmitenkään »puhtaan demokratian» luokkaluonteesta ei kannata järkeillä; se ei kuulu asiaan, koska enemmistö on enemmistö ja vähemmistö on vähemmistö. Naula lihaa on naula lihaa, ja siinä kaikki.

Kautsky järkeilee nimenomaan näin:

(2) »Mistä syystä proletariaatin herruuden pitäisi kaavautua ja välttämättä kaavautua juuri sellaiseen muotoon, joka ei sovellu yhteen demokratian kanssa?» (s. 21). Seuraa selitys, että proletariaatilla on puolellaan enemmistö, vieläpä sangen yksityiskohtainen ja monisanainen selitys, jossa on lainaus Marxiltakin ja numeroita Pariisin Kommuunin äänimääristä. Johtopäätös: »Järjestelmällä, jolla on noin syvät juuret joukoissa, ei ole pienintäkään syytä loukata demokratiaa. Se ei voi aina tulla toimeen ilman väkivaltaa, nimittäin niissä tapauksissa, kun on turvauduttu väkivaltaan demokratian kukistamiseksi. Väkivaltaan voidaan vastata vain väkivallalla. Mutta järjestelmä, joka tietää, että sen puolella ovat joukot, tulee käyttämään väkivaltaa vain suojatakseen demokratiaa eikä tuhotakseen sen. Se tekisi suorastaan itsemurhan, jos mielisi poistaa varmimman perustansa, yleisen äänioikeuden, mahtavan moraalisen auktoriteettinsa syvän lähteen» (s. 22).

Kuten huomaatte: Kautskyn todisteluista on jäänyt pois riistonalaisten suhde riistäjiin. Jäljelle on jäänyt vain yleensä enemmistö, yleensä vähemmistö, yleensä demokratia, meille jo ennestään tuttu »puhdas demokratia».

Huomatkaa, että näin puhutaan Pariisin Kommuunin yhteydessä! Havainnollisuuden vuoksi esitämme, mitä Marx ja Engels ovat sanoneet diktatuurista Kommuunista puheen ollen:

Marx: ... »Kun työläiset asettavat porvariston diktatuurin tilalle oman vallankumouksellisen diktatuurinsa... murtaakseen porvariston vastarinnan... työläiset antavat valtiolle vallankumouksellisen ja ohimenevän muodon»...

Engels: ... »Voittanut» (vallankumouksessa voittanut) »puolue joutuu välttämättömyyden pakosta pitämään yllä herruuttaan sen pelon avulla, jota sen aseet aiheuttavat taantumuksellisissa. Olisikohan Pariisin Kommuuni pysynyt päivää kauemmin pystyssä, jollei se porvaristoa vastustaessaan olisi nojautunut aseistautuneen kansan auktoriteettiin? Eiköhän meillä ole oikeus moittia Kommuunia päinvastoin siitä, että se käytti tätä auktoriteettia liian vähän?»...

Sama: »Mutta koska valtio on vain ohimenevä laitos, jota joudutaan käyttämään taistelussa, vallankumouksessa, vastustajain kukistamiseksi väkivalloin, niin sulaa järjettömyyttä on puhua vapaasta kansanvaltiosta: niin kauan kuin proletariaatti vielä tarvitsee valtiota, se ei tarvitse sitä vapauden vuoksi, vaan nujertaakseen vastustajansa, ja silloin kun käy mahdolliseksi puhua vapaudesta, silloin valtio sellaisenaan lakkaa olemasta»...

Kautsky on yhtä kaukana Marxista ja Engelsistä kuin maa taivaasta, kuin liberaali on proletaarisesta vallankumoustaistelijasta. Puhdas demokratia ja tavallinen »demokratia», josta Kautsky puhuu, on vain saman »vapaan kansanvaltion» toistamista, t.s. silkkaa pötyä. Ylen oppineen kabinettihölmön oppineisuuden tai 10-vuotiaan tyttösen viattomuuden ilmein Kautsky kysäisee: mihinkäs sitä diktatuuria tarvitaan, kun kerran on olemassa enemmistö? Mutta Marx ja Engels selittävät:

Siihen, että voidaan murtaa porvariston vastarinta, siihen, että saadaan taantumukselliset pelkäämään, siihen, että voidaan pitää yllä aseistautuneen kansan auktoriteettia porvaristoa vastaan, siihen, että proletariaatti pystyy kukistamaan vastustajansa väkivalloin. Kautsky ei ymmärrä näitä selityksiä. Demokratian »puhtauteen» mieltyneenä ja näkemättä sen porvarillisuutta hän pitää »johdonmukaisesti» kiinni siitä, että enemmistön, koska se on enemmistö, ei tarvitse »murtaa» vähemmistön »vastarintaa» eikä »kukistaa väkivalloin» sitä — riittää, kun tukahdutetaan demokratian rikkomistapaukset. Demokratian »puhtauteen» ihastuneena Kautsky tekee vahingossa saman pikkuvirheen, minkä kaikki porvarilliset demokraatit aina tekevät, nimittäin hän pitää muodollista tasa-arvoisuutta (läpeensä valheellista ja ulkokultaista kapitalismin oloissa) todellisena! Pikkuasia tosiaan!

Riistäjä ja riistonalainen eivät voi olla tasa-arvoisia. Tämä totuus, niin vastenmielinen kuin se onkin Kautskylle, on sosialismin olennaisin sisältö.

Toinen totuus on tämä: oikeaa, todellista tasa-arvoisuutta ei voi olla niin kauan, kuin ei ole poistettu kokonaan kaikkia mahdollisuuksia yhden luokan harjoittamaan toisen luokan riistämiseen.

Riistäjät voidaan kukistaa heti, jos keskuksessa suoritetaan onnistunut kapina tai sotaväki nousee kapinaan. Mutta riistäjää ei voida hävittää kerralla, paitsi ehkä ani harvoissa erikoistapauksissa. Kaikkien tilanherrojen ja kapitalistien omaisuuden pakkoluovutus ei ole isohkossa maassa heti mahdollista. Edelleen, pelkkä pakkoluovutus juridisena tai poliittisena toimenpiteenä ei vielä läheskään ratkaise kysymystä, sillä itse asiassa on pantava pois tilanherrat ja kapitalistit, asiallisesti näiden tilalle on saatava uusi, työväestä muodostettu johto tehtaisiin ja maatiloille. Ei voi olla tasa-arvoisuutta riistäjien ja riistettyjen välillä, joista edelliset ovat monien sukupolvien aikana olleet erikoisasemassa sekä sivistyksensä että varakkaan elämänsä ja tottumuksiensa puolesta, kun taas jälkimmäisten joukko on edistyneimmissäkin ja demokraattisimmissakin porvarillisissa tasavalloissa ollut nöyryytettyä, sivistymätöntä, pimitettyä, peloteltua ja hajanaista. Pitkän aikaa kumouksen jälkeen riistäjät säilyttävät kiertämättömästi monia hyvin suuria tosiasiallisia etuisuuksia: heille jää rahaa (rahaa ei voida heti hävittää), yhtä ja toista, usein huomattavan paljonkin irtainta omaisuutta, heille jää yhteyksiä, järjestämis- ja hallintotottumuksia, kaikkien hallitsemis-»salaisuuksien» (tapojen, otteiden, keinojen, mahdollisuuksien) tuntemus, heille jää korkeampi sivistys, läheinen suhde korkeampaan teknilliseen (porvarillisesti elävään ja ajattelevaan) henkilökuntaan, heille jää verrattoman paljon suurempi tottumus sota-asioissa (tämä on hyvin tärkeää) ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Jos riistäjät on lyöty ainoastaan yhdessä maassa — ja tämä on tietysti tyypillinen tapaus, koska samanaikainen vallankumous useassa maassa on harvinainen poikkeus —, niin he jäävät sittenkin voimakkaammiksi kuin riistetyt, koska riistäjillä on tavattoman runsaasti kansainvälisiä yhteyksiä. Että osa riistetyistä, vähimmän kehittyneistä keskivarakkaiden talonpoikain, käsityöläisten y.m. joukoista seuraa ja on taipuvaista seuraamaan riistäjien mukana, sen ovat osoittaneet kaikki tähänastiset vallankumoukset, Kommuuni mukaan luettuna (sillä Versaillesin sotaväessä oli myös proletaareja, minkä korkeastioppinut Kautsky »on unohtanut»).

Jos asiain näin ollessa luullaan, että vähänkin syvällisemmässä ja vakavammassa vallankumouksessa asian ratkaisee ilman muuta enemmistön suhde vähemmistöön, niin se on mitä pahinta tylsäjärkisyyttä, tusinaliberaalin mitä typerintä ennakkoluuloisuutta, joukkojen pettämistä ja ilmeisen historiallisen totuuden salaamista niiltä. Tämä historian totuus on se, että riistäjät, joilla säilyy monien vuosien aikana suuria tosiasiallisia etuisuuksia riistettyihin verrattuna, tekevät jokaisessa syvällekäyvässä vallankumouksessa säännöllisesti pitkällistä, sitkeää, vimmattua vastarintaa. Milloinkaan muulloin, paitsi imelän Kautsky-höperön imelissä mielikuvissa, eivät riistäjät alistu riistettyjen enemmistön päätökseen, koettamatta ensin etevämmyyttään viimeisessä vimmatussa taistelussa, useissa taisteluissa.

Siirtyminen kapitalismista kommunismiin on kokonainen historiallinen aikakausi. Niin kauan kuin se ei ole päättynyt, riistäjien mielessä kytee pakostakin restauraation toivo, ja tämä toivo muuttuu restauraatioyrityksiksi. Ja ensimmäinen tuntuva tappio saa vallasta syöstyt riistäjät, jotka eivät olleet odottaneet kukistuvansa eivätkä uskoneet, olettaneet sitä mahdolliseksi, ryntäämään kymmenen kertaa tarmokkaammin, vimmatun raivokkaasti ja sata kertaa voimakkaampaa vihaa uhkuen taisteluun saadakseen menettämänsä »paratiisin» takaisin, taisteluun perheensä puolesta, jonka elämä oli ollut niin suloista ja jonka »roskaväki» on nyt tuominnut taloudelliseen häviöön ja kurjuuteen (eli »tavalliseen» työhön...). Ja kapitalistiriistäjiä seuraavat laajat pikkuporvariston joukot, joiden suhteen kymmenien vuosien historiallinen kokemus kaikissa maissa todistaa, että ne häilyvät ja horjuvat, seuraavat tänään proletariaattia ja pelästyvät huomenna kumouksen vaikeuksia, joutuvat pakokauhun valtaan työläisten ensimmäisestä tappiosta tai puolittaisesta tappiosta, hermostuvat, ryntäilevät sinne sun tänne, vaikeroivat, karkaavat leiristä leiriin... kuten menshevikkimme ja eserrämme.

Ja asiain näin ollessa, hurjan ja kireän sodan aikana, jolloin historia asettaa päiväjärjestykseen kysymyksen satoja ja tuhansia vuosia vanhojen erioikeuksien säilymisestä tai häviämisestä, järkeillään enemmistöstä ja vähemmistöstä, puhtaasta demokratiasta, diktatuurin tarpeettomuudesta, riistäjän ja riistetyn tasa-arvoisuudesta!! Miten suunnattoman paljon tylsäjärkisyyttä ja poroporvarillisuutta siihen tarvitaankaan!

Mutta verrattain »rauhallisen» kapitalismin vuosikymmeninä, vuosina 1871–1914, opportunismia myötäileviin sosialistipuolueisiin on kasaantunut Augiaan tallien veroiset määrät poroporvarillisuutta, tylsyyttä ja luopuruutta...

Lukija lienee huomannut, että Kautsky edellä esitetyssä, hänen kirjastaan otetussa lainauksessa puhuu yleisen äänioikeuden loukkaamisesta (sulkeissa huomautettakoon, että hän sanoo tätä äänioikeutta mahtavan moraalisen auktoriteetin syväksi lähteeksi, kun taas Engels saman Pariisin Kommuunin ja saman diktatuurikysymyksen johdosta puhuu porvaristoa vastustavan aseistautuneen kansan auktoriteetista; hyvin kuvaavaa on vertailla poroporvarin ja vallankumousmiehen mielipiteitä »auktoriteetista»...).

Huomautettakoon, että äänioikeuden kieltäminen riistäjiltä on puhtaasti venäläinen kysymys eikä yleensä proletariaatin-diktatuuri-kysymys. Jos Kautsky olisi teeskentelemättä otsikoinut kirjasensa »Bolshevikkeja vastaan», silloin tuo kirjasen nimi olisi vastannut sen sisältöä ja silloin Kautskylla olisi ollut oikeus puhua suoraan äänioikeudesta. Mutta Kautsky tahtoi esiintyä ennen kaikkea »teoreetikkona». Hän pani kirjasensa nimeksi »Proletariaatin diktatuuri» yleensä. Neuvostoista ja Venäjästä hän puhuu varsinaisesti vain kirjasensa toisessa osassa, sen 6. pykälästä alkaen. Ensimmäisessä osassa (josta olen tuon lainauksen ottanut) puhutaan demokratiasta ja diktatuurista yleensä. Alettuaan puhua äänioikeudesta Kautsky on paljastanut itsensä bolshevikkeja vastustavaksi väittelijäksi, joka ei anna teorialle mitään arvoa. Teoriassa, t.s. käsiteltäessä demokratian ja diktatuurin yleisiä (eikä kansallisesti erikoisia) luokkaperusteita, ei näet pidä puhua sen tapaisesta erikoiskysymyksestä kuin äänioikeudesta, vaan on puhuttava yleiskysymyksestä: voidaanko demokratia säilyttää myös rikkaiden, myös riistäjien osalta sinä historiallisena ajan jaksona, jolloin riistäjät kukistetaan ja heidän valtionsa tilalle tulee riistettyjen valtio?

Teoreetikko voi asettaa kysymyksen näin ja vain näin. Meillä on esimerkkinä Kommuuni, me tunnemme kaikki marxilaisuuden perustanlaskijain päätelmät siitä ja sen johdosta. Tämän aineiston perusteella olen käsitellyt demokratia- ja diktatuurikysymystä esimerkiksi kirjasessani »Valtio ja vallankumous», jonka olen kirjoittanut ennen Lokakuun kumousta. Äänioikeuden rajoittamisesta en ole puhunut sanaakaan. Ja nyt täytyy sanoa, että kysymys äänioikeuden rajoittamisesta on yksinomaan kansallinen eikä yleinen diktatuurikysymys. Äänioikeuden rajoittamiskysymystä on tarkasteltava tutkimalla niitä erikoisia oloja, joissa Venäjän vallankumous tapahtui, ja tämän vallankumouksen omalaatuista kehitystietä. Sen teemmekin tuonnempana esityksessämme. Mutta olisi virhe mennä etukäteen takuuseen siitä, että kaikki tai useimmat Euroopan tulevat proletaariset vallankumoukset johtavat varmasti porvariston äänioikeuden rajoittamiseen. Saattaa käydä niinkin. Sodan jälkeen ja Venäjän vallankumouksen antamien kokemusten jälkeen voi varmaan käydä niin, mutta se ei ole pakollista diktatuurin toteuttamiseksi, se ei ole loogisen diktatuuri-käsitteen välttämätön tunnusmerkki, se ei ole diktatuurin välttämätön ehto historialliselta ja luokkakannalta ymmärrettynä.

Diktatuurin ehdottomana tunnusmerkkinä, sen välttämättömänä ehtona on väkivaltainen riistäjien lannistaminen luokkana ja siis »puhtaan demokratian», t.s. tasa-arvoisuuden ja vapauden, loukkaaminen tämän luokan osalta.

Näin ja vain näin voidaan kysymys asettaa teoreettisesti. Ja juuri sillä, ettei hän ole asettanut kysymystä näin, Kautsky on todistanut esiintyvänsä bolshevikkeja vastaan opportunistien ja porvariston sykofanttina eikä teoreetikkona.

Missä maissa ja millaisten tämän tai tuon kapitalismin kansallisten erikoisuuksien yhteydessä tullaan käyttämään (yksinomaan tai pääasiallisesti) tätä tai tuota demokratian rajoitusta, rikkomista riistäjien suhteen, se riippuu tämän tai tuon kapitalismin, tämän tai tuon vallankumouksen kansallisista erikoisuuksista. Teoriassa kysymys on toisin, se on näin: onko proletariaatin diktatuuri mahdollista loukkaamatta demokratiaa riistäjäluokan osalta?

Juuri tämän teoreettisesti ainoan tärkeän ja olennaisen kysymyksen Kautsky on kiertänyt. Kautsky on esittänyt kaikenlaisia sitaatteja Marxin ja Engelsin teoksista, muttei niitä, mitkä koskevat tätä kysymystä ja mitkä olen edellä esittänyt.

Kautsky on jaaritellut jos mistä, kaikesta, mikä on otollista liberaaleille ja porvarillisille demokraateille, mikä ei poikkea heidän aatepiiristään, muttei ole puhunut pääasiasta, siitä, että proletariaatti ei voi voittaa murtamatta porvariston vastarintaa, lannistamatta väkivalloin vastustajiaan, ja että demokratiaa ei ole tietenkään siellä, missä on »väkivaltaista lannistamista», missä ei ole »vapautta».

Tätä Kautsky ei ole käsittänyt.

Siirtykäämme tarkastelemaan Venäjän vallankumouksen kokemuksia ja niitä edustajain Neuvostojen ja Perustavan kokouksen välisiä erimielisyyksiä, jotka johtivat Perustavan kokouksen hajottamiseen ja äänioikeuden riistämiseen porvaristolta.


Neuvostot eivät saa muuttua valtiolaitoksiksi[muokkaa]

Neuvostot ovat proletariaatin diktatuurin venäläinen muoto. Jos marxilainen teoreetikko, joka kirjoittaa proletariaatin diktatuuria käsittelevän teoksen, olisi todella tutkinut tuota ilmiötä (eikä toistelisi pikkuporvarien valitusvirsiä diktatuuria vastaan, kuten Kautsky tekee kertailemalla menshevikkien melodioita), niin hän olisi määritellyt yleensä diktatuurin ja sitten käsitellyt sen erikoista, kansallista muotoa, Neuvostoja, arvostellut niitä eräänä proletariaatin diktatuurin muotona.

On ymmärrettävää, ettei Kautskylta voida odottaa mitään asiallista sen jälkeen, kun hän on »muokannut» liberaaliseksi Marxin diktatuurioppia. Mutta varsin kuvaavaa on se, miten hän on käsitellyt kysymystä, mitä ovat Neuvostot, ja kuinka hän on suoriutunut tuosta kysymyksestä.

Neuvostot loivat »proletariaatin organisaatiomuodon, joka oli kaikkikäsittävin (umfassendste), koska se käsitti kaikki palkkatyöläiset», hän kirjoittaa muistellen, kuinka ne syntyivät vuonna 1905 (s. 31). Vuonna 1905 ne olivat vain paikallisia yhtymiä, vuonna 1917 niistä tuli yleisvenäläinen yhteenliittymä.

»Neuvostolaitoksella on jo nyt takanaan suuri ja maineikas historia», Kautsky jatkaa. »Ja sen tulevaisuus on vieläkin suurempi eikä yksistään Venäjällä. Kaikkialla ilmenee, että niitä jättimäisiä voimia vastaan, joita finanssipääomalla on käytettävänään taloudellisessa ja poliittisessa suhteessa, proletariaatin entiset taloudellisen ja poliittisen taistelun menetelmät ovat riittämättömiä» (versagen; tämä saksankielinen sanonta on jonkin verran vahvempi kuin »riittämättömiä» ja hiukan heikompi kuin »voimattomia»). »Niistä ei pidä luopua, ne ovat edelleenkin tarpeellisia normaaliaikoina, mutta aika ajoin niiden eteen nousee sellaisia tehtäviä, joita ne eivät kykene täyttämään, sellaisia tehtäviä, jotka voidaan ratkaista menestyksellisesti vain yhdistämällä kaikki työväenluokan poliittiset ja taloudelliset voimakeinot» (32).

Edelleen hän järkeilee suurlakosta ja siitä, että »ammattiliittojen byrokratia», joka on yhtä välttämätön kuin ammattiliitotkin, »ei kelpaa johtamaan sellaisia mahtavia joukkotaisteluja, jotka tulevat yhä tunnusomaisemmiksi ajalle»...

... »Näin ollen neuvostolaitos on aikamme tärkeimpiä ilmiöitä», Kautsky sanoo lopuksi. »Se lupaa muodostua merkitykseltään ratkaisevaksi niissä pääoman ja työn välisissä ratkaisevissa suurtaisteluissa, joita kohti me kuljemme.

»Mutta onko meillä oikeus vaatia Neuvostoilta vielä jotakin? Bolshevikit, jotka saivat vuoden 1917 marraskuun (uutta lukua, siis meidän ajanlaskumme mukaan lokakuun) vallankumouksen jälkeen yhdessä vasemmistolaisten sosialistivallankumouksellisten kanssa enemmistön Venäjän työläisten edustajain Neuvostoissa, ryhtyivät Perustavan kokouksen hajottamisen jälkeen tekemään Neuvostosta, joka oli siihen asti ollut yhden luokan taistelujärjestö, valtiolaitosta. He hävittivät demokratian, jonka Venäjän kansa oli taistellen hankkinut maaliskuun (uutta lukua, meidän ajanlaskumme mukaan helmikuun) vallankumouksessa. Sen mukaisesti bolshevikit ovat lakanneet nimittämästä itseään sosialidemokraateiksi. He sanovat itseään kommunisteiksi» (s. 33, kursivointi Kautskyn).

Se, joka tuntee Venäjän menshevististä kirjallisuutta, huomaa heti, kuinka orjamaisesti Kautsky jäljentää Martovia, Axelrodia, Steiniä ja kumpp. Nimenomaan »orjamaisesti», sillä menshevikkien ennakkoluulojen eduksi Kautsky vääristelee tosiasioita suorastaan naurettavasti. Kautsky ei ole vaivautunut esim. kysymään tiedottajiltaan, sellaisilta kuin berliiniläiseltä Steiniltä tai tukholmalaiselta Axelrodilta, milloin heräsi kysymys bolshevikkien nimittämisestä kommunisteiksi ja Neuvostojen merkityksestä valtiolaitoksina. Jos Kautsky olisi vaikkapa vain tiedustellut tätä, hän ei olisi kirjoittanut rivejä, jotka herättävät naurua, sillä bolshevikit herättivät nämä molemmat kysymykset huhtikuussa 1917, esim. minun »teeseissäni» huhtikuun 4 pnä 1917, s.o. kauan ennen vuoden 1917 Lokakuun vallankumousta (puhumattakaan Perustavan kokouksen hajottamisesta, joka tapahtui tammikuun 5 pnä 1918).

Mutta lainaamani Kautskyn päätelmä on ytimenä koko neuvostokysymyksessä. Asian ydin on nimittäin siinä, onko Neuvostojen pyrittävä muodostumaan valtiolaitoksiksi (vuoden 1917 huhtikuussa bolshevikit esittivät ohjelauseen »kaikki valta Neuvostoille» ja bolshevikkipuolueen konferenssissa samoin huhtikuussa 1917 bolshevikit julistivat, etteivät he tyydy porvarilliseen parlamentaariseen tasavaltaan, vaan vaativat Kommuunin tyyppistä tai Neuvostojen tyyppistä työläisten ja talonpoikain tasavaltaa) vai eikö Neuvostojen pidä pyrkiä siihen, eikö niiden ole otettava valtaa käsiinsä ja muodostuttava valtiolaitoksiksi, pitääkö niiden jäädä yhden »luokan» »taistelujärjestöiksi» (kuten Martov on sanonut kaunistellen teennäisen viattomalla toivomuksellaan sitä tosiasiaa, että Neuvostot olivat menshevikkien johtamina välikappale, jolla työläiset alistettiin porvariston valtaan.

Kautsky on toistanut orjamaisesti Martovin sanoja lainaillen pätkiä bolshevikkien ja menshevikkien teoreettisesta kiistasta ja sovitellut näitä pätkiä arvostelematta ja järjettömästi yleiseen teoriaan, koko Euroopan oloihin. Siitä on syntynyt sellaista sotkua, joka herättäisi homeerista naurua jokaisessa valveutuneessa venäläisessä työläisessä, jos hän tutustuisi edellä esitettyyn Kautskyn järkeilyyn.

Samanlaisella naurulla ottavat Kautskyn vastaan kaikki Euroopan työläiset (paitsi kourallista piintyneitä sosialisti-imperialisteja), kunhan teemme heille selväksi, mistä tässä on kysymys.

Kautsky on tehnyt Martoville karhunpalveluksen paisuttamalla Martovin virheen tavattoman havainnollisesti järjettömyydeksi. Tosiaankin, katsokaapa, mitä Kautsky on saanut aikaan.

Neuvostot käsittävät koko palkkatyöväestön. Taistelussa finanssipääomaa vastaan eivät proletariaatin taloudellisen ja poliittisen taistelun entiset menetelmät ole riittäviä. Neuvostoilla tulee olemaan suuri merkitys muuallakin kuin Venäjällä. Niillä tulee olemaan ratkaiseva merkitys työn ja pääoman välisissä ratkaisevissa suurtaisteluissa Euroopassa. Näin sanoo Kautsky.

Hyvä. Eivätköhän »pääoman ja työn väliset ratkaisevat taistelut» ratkaise sitä kysymystä, kumpi noista luokista valtaa valtiovallan?

Ei sinne päinkään. Herra varjelkoon.

Neuvostojen, jotka käsittävät koko palkkatyöväestön, ei pidä muodostua »ratkaisevissa» taisteluissa vattiolaitoksiksi!

Entä mitä on valtio?

Valtio ei ole muuta kuin koneisto, jonka avulla toinen luokka sortaa toista luokkaa.

Siis sorrettu luokka, nykyajan yhteiskunnan kaikkien työtätekevien ja riistettyjen etujoukko pyrkiköön »pääoman ja työn välisiin ratkaiseviin taisteluihin», mutta älköön koskeko siihen koneistoon, jonka avulla pääoma sortaa työtä! — Älköön särkekö tuota koneistoa! — Älköön käyttäkö kaikkikäsittävää järjestöään riistäjien nujertamiseen!

Suurenmoista, erinomaista, herra Kautsky! »Me» hyväksyimme luokkataistelun niin kuin kaikki liberaalit sen hyväksyvät, t.s. ilman porvariston kukistamista...

Juuri tässä käy ilmeiseksi Kautskyn täydellinen luopuminen niin marxilaisuudesta kuin sosialismistakin. Hän siirtyy todellisuudessa porvariston puolelle, joka on valmis sallimaan mitä tahansa, paitsi sortamansa luokan järjestöjen muuttamista valtiolaitoksiksi. Tässä Kautsky ei enää voi millään pelastaa asennettaan, joka on kaiken sovittelemista, kaikkien syvien ristiriitojen kuittaamista sanahelinällä.

Kautsky joko kiistää kokonaan valtiovallan siirtämisen työväenluokan käsiin tai pitää mahdollisena, että työväenluokka ottaa haltuunsa vanhan, porvarillisen valtiokoneiston, mutta hän ei millään muotoa salli sellaista, että työväenluokka murskaisi, särkisi tuon koneiston ja vaihtaisi sen uuteen, proletaariseen valtiokoneistoon. »Tulkittakoonpa» ja »selitettäköönpä» Kautskyn järkeilyä niin tai näin, kummassakin tapauksessa on ilmeistä luopuminen marxilaisuudesta ja siirtyminen porvariston puolelle.

Jo »Kommunistisessa manifestissa», puhuessaan siitä, millaisen valtion voittanut työväenluokka tarvitsee, Marx kirjoitti: »valtio, s.o. hallitsevaksi luokaksi järjestynyt proletariaatti». Nyt ilmestyy mies, joka väittää olevansa edelleenkin marxilainen ja sanoo, että proletariaatin, joka on kauttaaltaan järjestynyttä ja käy »ratkaisevaa taistelua» pääomaa vastaan, ei pidä tehdä luokkajärjestöstään valtiojärjestöä. Kautsky on osoittanut tässä, että hänellä on »taikauskoinen suhde valtioon»; tästä suhteesta Engels kirjoitti vuonna 1891, että se »on siirtynyt Saksassa porvariston ja jopa monien työläistenkin yleiseen tajuntaan». Taistelkaa, työläiset, »suostuu» poroporvarimme (porvarikin »suostuu» siihen, koska työläiset taistelevat kuitenkin, ja on ajateltava vain sitä, miten voisi katkaista heidän säilänsä terän), taistelkaa, mutta älkää uskaltako voittaa! Älkää murskatko porvariston valtiokoneistoa, älkää asettako porvariston »valtiolaitoksen» tilalle proletariaatin »valtiolaitosta»!

Ken on tosissaan yhtynyt siihen marxilaiseen käsitykseen, että valtio ei ole muuta kuin koneisto, jonka avulla toinen luokka sortaa toista luokkaa, ken on hiukankin miettinyt tätä totuutta, hän ei voisi koskaan mennä puhumaan sellaisia järjettömyyksiä, että proletariaatin järjestöjen, jotka pystyvät voittamaan finanssipääoman, ei saa muuttua valtiolaitoksiksi. Juuri tässä kohdassa näyttäytyikin meille pikkuporvari, jolle valtio »on sittenkin» jotain luokkien ulko- tai yläpuolella olevaa. Miksi tosiaankin proletariaatin, »yhden luokan», sallitaan käydä ratkaisevaa sotaa pääomaa vastaan, joka ei pidä valtansa alaisena ainoastaan proletariaattia, vaan koko kansaa, koko pikkuporvaristoa, koko talonpoikaistoa, mutta ei sallita proletariaatin, »yhden luokan», tehdä järjestöstään valtiolaitosta? Siksi, että pikkuporvari pelkää luokkataistelua eikä vie sitä loppuun saakka, tärkeimpään kohtaan asti.

Kautsky on sotkeutunut kokonaan ja paljastanut itsensä lopullisesti. Huomatkaa: hän on itse tunnustanut, että Eurooppa kulkee työn ja pääoman välisiä ratkaisevia taisteluja kohti ja että proletariaatin taloudellisen ja poliittisen taistelun entiset menetelmät eivät enää riitä. Näihin menetelmiinhän juuri sisältyikin porvarillisen demokratian hyväksikäyttö. Siis?..

Kautsky ei ole uskaltanut ajatella loppuun asti, mitä siitä seuraa.

...Siis ainoastaan taantumuksellinen, työväenluokan vihollinen ja porvariston apuri, saattaa maalailla nykyään kuvia porvarillisen demokratian ihanuuksista ja jaaritella puhtaasta demokratiasta tuijottaen menneisyyteen, joka on jo aikansa elänyt. Porvarillinen demokratia oli edistyksellistä keskiaikaan verrattuna, ja sitä oli käytettävä hyväksi. Mutta nykyään se ei riitä työväenluokalle. Nyt ei ole pidettävä silmämääränä menneisyyttä, vaan tulevaisuutta, porvarillisen demokratian muuttamista proletaariseksi demokratiaksi. Ja jos proletariaatin vallankumouksen valmistelu, proletaariarmeijan muodostaminen ja koulutus oli mahdollista (ja välttämätöntä) porvarillis-demokraattisen valtion puitteissa, niin nyt, kun asia on kehittynyt »ratkaiseviksi taisteluiksi», proletariaatin pitäminen noissa puitteissa merkitsee proletariaatin asian pettämistä, luopuruutta.

Kautsky on joutunut erikoisen naurettavaan asemaan, sillä hän on toistanut Martovin todisteen huomaamatta, että Martovilla tuo todiste pohjaa toiseen, jota Kautskylla ei ole! Martov sanoo (ja Kautsky toistaa hänen perässään), ettei Venäjä ole vielä kypsä siirtymään sosialismiin, ja tästä luonnollisesti seuraa, että on vielä aikaista muuttaa Neuvostoja taisteluelimistä valtiolaitoksiksi (lue: on aika tehdä Neuvostoista menshevikkijohtajien avulla elimiä, joilla työläiset alistetaan imperialistisen porvariston valtaan). Kautskyhan ei voi sanoa suoraan, ettei Eurooppa ole kypsä sosialismiin. Kautsky kirjoitti vuonna 1909, jolloin hän ei vielä ollut luopio, ettei nyt pidä pelätä vallankumouksen olevan ennenaikaista ja että se, joka tappion pelosta kieltäytyisi vallankumouksesta, olisi petturi. Kautsky ei tohdi luopua suoraan. Ja tuloksena on sellaista järjettömyyttä, joka paljastaa lopullisesti pikkuporvarin typeryyden ja pelkuruuden: toisaalta Eurooppa on kypsä sosialismiin ja kulkee työn ja pääoman välisiä ratkaisevia taisteluja kohti, mutta toisaalta taistelujärjestöä (s.o. taistelussa syntyvää, kehittyvää ja lujittuvaa järjestöä), proletariaatin, sorrettujen etujoukon ja organisaattorin, sorrettujen johtajan järjestöä ei saa muuttaa valtiolaitokseksi!

Se ajatus, että Neuvostot ovat tarpeellisia taistelujärjestöinä, mutta niiden ei pidä muuttua valtiolaitoksiksi, on käytännöllisen politiikan kannalta vielä mittaamattoman paljon järjettömämpi kuin teorian kannalta. Rauhan aikanakin, jolloin tilanne ei ole vallankumouksellinen, työläisten joukkotaistelu kapitalisteja vastaan, esimerkiksi suurlakko, aiheuttaa suunnatonta kiukkua kummallakin taholla, tavatonta taistelukiihkoa, porvariston ainaisia vetoamisia siihen, että se pysyy ja haluaa pysyä »isäntänä talossaan» y.m. Varsinkin vallankumouksen aikana, jolloin poliittinen elämä kuohuu kiihkeimmillään, Neuvostojen tapainen järjestö, joka käsittää kaikkien teollisuusalojen kaikki työläiset, sitten kaikki sotilaat ja koko työtätekevän ja köyhimmän maalaisväestön, — senlaatuinen järjestö joutuu itsestään, taistelun kulun ja tavallisen rynnäkkö- ja vastarinta-»logiikan» pakottamana kiertämättä asettamaan kysymyksen jyrkästi. Keskusta-asenteeseen, proletariaatin ja porvariston »sovittamiseen» pyrkiminen on tylsäjärkisyyttä ja sellaiset yritykset menevät surkeasti myttyyn: niin kävi Martovin ja muiden menshevikkien saarnoille Venäjällä, samoin tulee ehdottomasti käymään myös Saksassa ja muissa maissa, jos Neuvostot pääsevät kehittymään vähänkin laajemmalti, jos ne ehtivät liittyä yhteen ja lujittua. Kun Neuvostoille sanotaan: taistelkaa, mutta älkää itse ottako haltuunne koko valtiovaltaa, älkää muuttuko valtiolaitoksiksi, niin se merkitsee luokkien yhteistyön saarnaamista, proletariaatin ja porvariston välisen »sosiaalisen rauhan» saarnaamista. On naurettavaa ajatellakin, että moinen kanta voisi johtaa ankarassa taistelussa mihinkään muuhun kuin häpeälliseen vararikkoon. Kautskyn ikuisena kohtalona on istua kahdella tuolilla. Hän koettaa teeskennellä, ettei hän ole teoriassa missään kohdassa samaa mieltä kuin opportunistit, mutta käytännössä hän on itseasiassa heidän kanssaan samaa mieltä kaikessa, mikä on olennaista (t.s. kaikessa, mikä koskee vallankumousta).


Perustava kokous ja Neuvostotasavalta[muokkaa]

Perustava kokous ja sen hajottaminen bolshevikkien toimesta on Kautskyn kirjasen pääsisältönä. Hän palaa yhtä mittaa tähän kysymykseen. II Internationalen aatteellisen johtomiehen teoksessa viittaillaan yhtenään, että bolshevikit »ovat hävittäneet demokratian» (ks. edellä erästä Kautskyn kirjasesta otettua lainausta). Asia on tosiaankin kiinnostava ja tärkeä, sillä porvarillisen ja proletaarisen demokratian suhde on nyt noussut vallankumouksen eteen käytännössä. Katsotaanpa, miten »marxilainen teoreetikkomme» käsittelee tätä kysymystä.

Hän ottaa lainauksia »Perustavaa kokousta koskevista teeseistä», jotka minä olen kirjoittanut ja jotka julkaistiin »Pravdassa» 26. XII. 1917. Parempaa todistetta siitä, että Kautsky on ryhtynyt vakavasti, asiakirjojen perusteella käsittelemään asiaa, ei luulisi voitavan odottaakaan. Mutta, vilkaiskaapa, miten Kautsky siteeraa. Hän ei sano, että näitä teesejä oli 19, hän ei sano, että niissä oli asetettu kysymys, missä suhteessa olivat toisiinsa tavallinen porvarillinen tasavalta Perustavine kokouksineen ja Neuvostotasavalta, samoin kuin siitäkin, miten kehittyi vallankumouksessamme Perustavan kokouksen ja proletariaatin diktatuurin loittoneminen toisistaan. Kautsky kiertää kaiken tämän ja vain ilmoittaa lukijalle, että »erittäin tärkeitä niistä (noista teeseistä) on kaksi»: ensiksikin se, että Perustavan kokouksen vaalien jälkeen, mutta ennen sen kokoontumista eserräpuolue jakautui kahtia (Kautsky ei hiiskahdakaan siitä, että tämä on viides teesi) ja toiseksi se, että Neuvostojen tasavalta on yleensä korkeamman asteen demokratiaa kuin Perustava kokous (Kautsky jättää mainitsematta, että tämä on kolmas teesi).

Ja vain tästä kolmannesta teesistä Kautsky siteeraa kokonaisena erään osan, nimittäin seuraavan väitteen:

»Neuvostojen tasavalta ei ole ainoastaan korkeampityyppinen demokraattisten laitosten muoto (verrattuna tavalliseen, porvarilliseen tasavaltaan, jonka kruununa on Perustava kokous), vaan se on myös ainoa muoto, joka pystyy turvaamaan kivuttomimman[2] siirtymisen sosialismiin» (Kautsky on jättänyt pois sanan »tavallinen» ja teesin alkusanat: »porvarillisesta järjestelmästä sosialistiseen järjestelmään siirtymistä varten, proletariaatin diktatuuria varten»).

Siteerattuaan nämä sanat Kautsky huudahtaa tavattoman ivallisesti:

»Sääli vain, että tuohon johtopäätökseen tultiin vasta sitten, kun oli jouduttu vähemmistöksi Perustavassa kokouksessa. Aikaisemmin ei kukaan vaatinut sitä kiivaammin kuin Lenin.»

Kirjaimellisesti näin on sanottu Kautskyn kirjan 31. sivulla!

Tuohan on suorastaan kukkanen! Vain porvariston sykofantti on saattanut kuvata asian noin valheellisesti saadakseen lukijan siihen käsitykseen, että muka kaikki, mitä bolshevikit puhuvat korkeammantyyppisestä valtiosta, on keksintöä, joka on ilmestynyt maailmaan sen jälkeen, kun bolshevikit jäivät vähemmistöksi Perustavassa kokouksessa!! Noin halpamaisen valheen on saattanut lausua vain heittiö, joka on myynyt itsensä porvaristolle tai luottanut kaikessa P. Axelrodiin ja pitää salassa tiedottajiaan, mikä on aivan samaa.

Kaikki näet tietävät, että Venäjälle saavuttuani esitin heti ensimmäisenä päivänä, 4. IV. 1917, julkisesti teesini, joissa ilmoitin Kommuunin-tyyppisen valtion olevan paljoa parempi kuin porvarillinen parlamentaarinen tasavalta. Mainitsin siitä sittemmin monta kertaa painetussa sanassa, esimerkiksi poliittisia puolueita koskevassa kirjasessa, joka käännettiin englanniksi ja ilmestyi Amerikassa newyorkilaisessa »Evening Post» -lehdessä tammikuussa 1918. Eikä siinä kaikki. Huhtikuun lopulla vuonna 1917 bolshevikkipuolueen konferenssi hyväksyi päätöslauselman, että proletaarien ja talonpoikain tasavalta on porvarillista parlamentaarista tasavaltaa korkeampi muoto, että puolueemme ei tyydy viimeksi mainittuun ja että puolueen ohjelmaa on vastaavasti muutettava.

Miksi on kaiken tämän jälkeen sanottava Kautskyn menettelyä, kun hän uskottelee saksalaisille lukijoille, että minä muka olin vaatinut kiivaasti Perustavan kokouksen koollekutsumista ja rupesin »väheksymään» Perustavan kokouksen arvoa ja kunniaa vasta sitten, kun bolshevikit jäivät siellä vähemmistöksi? Millä voidaan puolustella tuollaista menettelyä?[3] Silläkö, ettei Kautsky tiennyt tosiasioita? Mutta miksi hän sitten ryhtyi kirjoittelemaan niistä? taikka miksei hän sanonut rehellisesti, että minä, Kautsky, kirjoittelen menshevikeiltä Steiniltä, P. Axelrodilta ja kumpp. saamieni tietojen pohjalla? Kautsky tahtoo objektiivisuuteen vetoamalla salata sen, että hän esiintyy tappiostaan katkeroituneiden menshevikkien apurina.

Kaikki tämä on kuitenkin vasta alkua. Loppu on vieläkin karkeampaa.

Olettakaamme, että Kautsky ei ole tahtonut tai ei ole voinut (??) saada tiedottajiltaan käännöksiä bolshevikkien päätöslauselmista ja julkilausumista siitä kysymyksestä, tyydyttääkö näitä porvarillinen parlamentaarinen demokraattinen tasavalta. Olettakaamme niinkin, vaikka se ei olekaan uskottavaa. Mutta Kautskyhan mainitsee suoraan kirjasensa 30. sivulla vuoden 1917 joulukuun 26 päivän teeseistäni.

Tunteeko Kautsky nämä teesit kokonaisuudessaan vai tietääkö hän niistä vain sen, minkä Steinit, Axelrodit ja kumpp. ovat hänelle kääntäneet? Kautsky siteeraa kolmatta teesiä, joka koskee sitä peruskysymystä, käsittivätkö bolshevikit ennen Perustavan kokouksen vaaleja ja sanoivatko he kansalle, että Neuvostotasavalta on porvarillista tasavaltaa korkeampi muoto. Mutta Kautsky ei mainitse mitään 2. teesistä.

Toinen teesi kuuluu näin:

»Esittäessään vaatimuksen Perustavan kokouksen koollekutsumisesta vallankumoukselliset sosialidemokraatit ovat aivan vuoden 1917 vallankumouksen alusta lähtien korostaneet moneen kertaan sitä, että Neuvostojen tasavalta on korkeampi demokratismin muoto kuin tavallinen porvarillinen tasavalta Perustavine kokouksineen» (kursivointi minun).

Leimatakseen bolshevikit periaatteettomiksi ihmisiksi, »vallankumouksellisiksi opportunisteiksi» (Kautsky käyttää tätä sanontaa jossakin kohdassa kirjassaan, en vain muista, missä yhteydessä), herra Kautsky on salannut saksalaisilta lukijoilta, että teeseissä viitataan suoranaisesti »moninkertaisiin» lausuntoihin!

Sellaisia ovat nuo pikkumaiset, vähäpätöiset ja halveksittavat keinot, joita herra Kautsky käyttelee. Hän on sillä tavoin kiertänyt teoreettisen kysymyksen.

Pitääkö paikkansa vai ei, että porvarillis-demokraattinen parlamentaarinen tasavalta on alemmalla tasolla kuin Kommuunin tai Neuvostojen tyyppinen tasavalta? Siinä on asian ydin, ja sen Kautsky on kiertänyt. Kautsky on »unohtanut» kaiken sen, mitä Marx on esittänyt analysoidessaan Pariisin Kommuunia. Hän on »unohtanut» myös kirjeen, jonka Engels kirjoitti Bebelille 28. III. 1875 ja jossa on erikoisen havainnollisesti ja ymmärrettävästi ilmaistu sama Marxin ajatus: »Kommuuni ei ollut enää valtio sanan varsinaisessa merkityksessä.»

Siinä teille II Internationalen huomattavin teoreetikko, joka erikoisesti »Proletariaatin diktatuuria» käsittelevässä kirjasessaan, puhuessaan erikoisesti Venäjästä, missä on avoimesti ja moneen kertaan asetettu kysymys porvarillis-demokraattista tasavaltaa korkeammasta valtion muodosta, salaa tämän kysymyksen. Eikö tämä ole todellisuudessa samaa kuin siirtyminen porvariston puolelle?

(Huomautamme sulkeissa, että Kautsky seuraa tässäkin Venäjän menshevikkien jälkiä. Heillä on vaikka kuinka paljon väkeä, joka tietää »kaikki sitaatit» Marxin ja Engelsin teoksista, mutta yksikään menshevikki ei ole yrittänyt kertaakaan vuoden 1917 huhti- ja lokakuun välisenä eikä vuoden 1917 lokakuun ja vuoden 1918 lokakuun välisenä aikana eritellä Kommuunin-tyyppistä valtiota koskevaa kysymystä. Plehanov on samoin kiertänyt tämän kysymyksen. Nähtävästi ei auttanut muu kuin olla vaiti.)

On itsestään selvää, että Perustavan kokouksen hajottamisesta keskusteleminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka sanovat itseään sosialisteiksi ja marxilaisiksi, mutta todellisuudessa pitävät porvariston puolta tärkeimmässä kysymyksessä, kysymyksessä Kommuunin-tyyppisestä valtiosta, merkitsisi samaa kuin heittää helmiä sikojen eteen. Riittää, kun tämän kirjasen liitteenä julkaistaan Perustavaa kokousta käsittelevät teesini kokonaan. Niistä lukija huomaa, että kysymys asetettiin 26. XII. 1917 sekä teoreettisesti ja historiallisesti että käytännöllisen politiikan kannalta.

Joskin Kautsky on teoreetikkona luopunut täydellisesti marxilaisuudesta, niin olisihan hän voinut historioitsijana tarkastella Neuvostojen taistelua Perustavaa kokousta vastaan. Kautskyn monien teosten perusteella tiedämme, että aikaisemmin hän osasi olla marxilainen historioitsija, että nämä hänen teoksensa jäävät pysyvästi proletariaatin omaisuudeksi hänen myöhäisemmästä luopuruudestaan huolimatta. Mutta tässä kysymyksessä Kautsky historioitsijanakin poikkeaa totuudesta, hyljeksii yleisesti tunnettuja tosiasioita ja menettelee sykofantin tavoin. Hänen tekee mieli kuvata bolshevikit periaatteettomiksi, ja hän kertoo, miten bolshevikit yrittivät ensin lievittää Perustavan kokouksen kanssa syntynyttä selkkausta, ennen kuin tuo kokous hajotettiin. Siinä ei ole kerrassaan mitään sopimatonta eikä meillä ole syytä kieltää sitä; painatan teesini kokonaisuudessaan, ja niissä on sanottu selvääkin selvemmin: herrat, horjuvat pikkuporvarit, jotka olette pesiytyneet Perustavaan kokoukseen, joko tyytykää proletariaatin diktatuuriin, tai me voitamme teidät »vallankumouksellista tietä» (18. ja 19. teesi).

Niin on tosi vallankumouksellinen proletariaatti aina menetellyt ja on aina menettelevä horjuvaa pikkuporvaristoa kohtaan.

Kautsky on Perustavaa kokousta koskevassa kysymyksessä muodollisella kannalla. Teeseissäni olen sanonut selvästi ja moneen kertaan, että vallankumouksen edut ovat korkeammalla kuin Perustavan kokouksen muodolliset oikeudet (ks. 16. ja 17. teesiä). Muodollisen demokraattinen katsantokanta onkin porvarillisen demokraatin kanta, joka ei tunnusta, että proletariaatin ja proletaarisen luokkataistelun etu on asetettava muuta korkeammalle. Historioitsijana Kautsky ei voisi olla tunnustamatta, että porvarilliset parlamentit ovat yhden tai toisen luokan elimiä. Mutta nyt Kautskylle on tarpeellista (iljettävässä vallankumouksesta luopumisen tarkoituksessa) unohtaa marxilaisuus, ja siksi Kautsky ei asetakaan kysymystä, minkä luokan elin Perustava kokous oli Venäjällä. Kautsky ei analysoi konkreettista tilannetta eikä halua nähdä tosiasioita, hän ei virka saksalaisille lukijoille sanaakaan siitä, että teeseissä ei ainoastaan ole valaistu porvarillisen demokratian rajoittuneisuutta teoreettisesti (teesit n:o 1–3), eikä ainoastaan ole esitetty niitä konkreettisia oloja, jotka vaikuttivat ratkaisevasti siihen, etteivät lokakuun puolivälissä vuonna 1917 julkaistut puolueiden ehdokaslistat vastanneet todellisuutta vuoden 1917 joulukuussa (teesit n:o 4–6), vaan niissä on esitetty myös luokkataistelun ja kansalaissodan historia vuoden 1917 loka- ja joulukuun väliseltä ajalta (teesit n:o 7–15). Tästä konkreettisesta historiasta teimme sen johtopäätöksen (teesi n:o 14), että ohjelause »Kaikki valta Perustavalle kokoukselle» oli muuttunut todellisuudessa kadettien ja kaledinilaisten sekä heidän apuriensa ohjelauseeksi.

Historioitsija Kautsky ei huomaa sitä. Historioitsija Kautsky ei ole milloinkaan kuullut, että yleisen äänioikeuden tuloksena saadaan toisinaan pikkuporvarillisia ja toisinaan taantumuksellisia ja vastavallankumouksellisia parlamentteja. Marxilainen historioitsija Kautsky ei ole kuullut, että vaalien suoritustapa, demokratian muoto on eri asia kuin noiden laitosten luokkasisältö. Teeseissäni tämä Perustavan kokouksen luokkasisältöä koskeva kysymys on asetettu suoraan ja myös ratkaistu. Kenties ratkaisuni on virheellinen. Meistä ei olisi mikään sen suotavampaa kuin sivullisen esittämä analyysimme marxilainen arvostelu. Sen sijaan että Kautsky kirjoittelee aivan typeriä fraaseja (niitä Kautskylla on runsaasti), joissa väitetään jonkun muka estävän arvostelemasta bolshevismia, hänen olisi pitänyt ryhtyä tällaiseen arvosteluun. Mutta siinäpä se juttu onkin, että hänen kirjasessaan ei ole arvostelua. Hän ei edes asetakaan kysymystä toisaalta Neuvostojen ja toisaalta Perustavan kokouksen luokkakantaisesta analysoinnista. Senpä vuoksi ei voidakaan kiistellä ja väitellä Kautskyn kanssa, vaan joudutaan vain osoittamaan lukijalle, miksi Kautskya ei voida sanoa muuksi kuin luopioksi.

Neuvostojen ja Perustavan kokouksen loittonemisella toisistaan on oma historiansa, jota ei voine sivuuttaa sellainenkaan historioitsija, joka ei ole luokkataistelun kannalla. Kautsky ei ole halunnut kajota tähän tosiasialliseenkaan historiaan. Kautsky on salannut saksalaisilta lukijoilta sen yleisesti tunnetun tosiasian (minkä nykyään vain piintyneet menshevikit pitävät salassa), että jo menshevikkienkin herruuden aikana, t.s. vuoden 1917 helmikuun lopusta lokakuuhun, Neuvostot loittonivat »yleisvaltiollisista» (s.o. porvarillisista) laitoksista. Kautsky on oikeastaan proletariaatin ja porvariston välisen sovun, sovinnonhieronnan ja yhteistyön kannalla; tämä on Kautskyn todellinen katsantokanta, josta todistuksena on koko hänen kirjasensa, vaikka hän sen kuinka kieltäisi. Ei olisi pitänyt hajottaa Perustavaa kokousta — se merkitsee: ei olisi pitänyt viedä päätökseen taistelua porvaristoa vastaan, ei olisi pitänyt kukistaa porvaristoa, proletariaatin olisi pitänyt sopia sen kanssa.

Miksi sitten Kautsky on vaiti siitä, että menshevikit ajoivat tuota vähemmän kunnioitettavaa asiaa vuoden 1917 helmikuusta lokakuuhun saamatta mitään aikaan? Jos porvariston ja proletariaatin sovittaminen oli mahdollista, niin minkähän vuoksi menshevikkien aikana sovinnosta ei tullut mitään, porvaristo pysyttäytyi syrjässä Neuvostoista, Neuvostoja nimitettiin (menshevikkien taholla) »vallankumoukselliseksi demokratiaksi», mutta porvaristoa »sensus-aineksiksi»?

Kautsky on salannut saksalaisilta lukijoiltaan, että juuri menshevikit herruutensa »aikakaudella» (helmi–lokakuussa 1917) nimittivät Neuvostoja vallankumoukselliseksi demokratiaksi ja siten tunnustivat ne kaikkia muita laitoksia paremmiksi. Vain salaamalla tuon tosiasian historioitsija Kautsky on voinut esittää asiat niin, ettei Neuvostojen ja porvariston loittonemisella toisistaan olekaan historiaansa, että tuo loittoneminen tapahtui kerralla, yhtäkkiä ja aiheettomasti, bolshevikkien huonon käyttäytymisen takia. Mutta todellisuudessahan enemmän kuin puolen vuoden kokemus (vallankumouksessa puoli vuotta on tavattoman pitkä aika), minkä antoi menshevikkien sovittelupolitiikka, yritykset sovittaa proletariaatti ja porvaristo keskenään, saikin kansan vakuuttumaan moisten yritysten hyödyttömyydestä ja vieroitti proletariaatin menshevikeistä.

Kautsky tunnustaa Neuvostot proletariaatin mainioksi taistelujärjestöksi, jolla on suuri tulevaisuus. Koska näin on, niin Kautskyn asenne on yhtä kestämätön kuin korttitalo tai pikkuporvarin unelma proletariaatin ja porvariston välisen ankaran taistelun välttämisestä. Koko vallankumous on näet yhtämittaista ja lisäksi hurjaa taistelua, ja proletariaatti on kaikkien sorrettujen edelläkävijäluokka, kaikkien sorrettujen kaikkinaisten vapauspyrkimysten yhdistäjä ja keskiö. On luonnollista, että sorrettujen joukkojen taisteluelimenä Neuvostot ovat kuvastaneet ja ilmentäneet noiden joukkojen mielialaa ja mielipidemuutoksia verrattomasti nopeammin, täydellisemmin ja oikeammin kuin mitkään muut laitokset (tämä on muun muassa eräänä syynä siihen, miksi neuvostodemokratia on korkeammantyyppistä demokratiaa).

Neuvostot ehtivät vuoden 1917 helmikuun 28. päivän (vanhaa lukua) ja lokakuun 25. päivän välisenä aikana kutsua koolle kaksi yleisvenäläistä edustajakokousta, joissa oli edustettuna Venäjän väestön valtaenemmistö — kaikki työläiset ja sotamiehet, seitsemän tai kahdeksan kymmenesosaa talonpoikaistosta —, ja lisäksi monia paikallisia, ujestien, kaupunkien, kuvernementtien ja alueiden edustajakokouksia. Porvaristo ei ehtinyt samana aikana kutsua koolle ainoatakaan edustuslaitosta, joka olisi edustanut kansan enemmistöä (paitsi ilmeisen keinotekoista, pilkalla järjestettyä »Demokraattista neuvottelukokousta», joka herätti suuttumusta proletariaatissa). Perustavassa kokouksessa heijastui sama joukkojen mieliala, sama poliittinen ryhmitys kuin Neuvostojen ensimmäisessä (kesäkuussa pidetyssä) yleisvenäläisessä edustajakokouksessa. Ennen Perustavan kokouksen kokoontumista (tammikuussa 1918) pidettiin Neuvostojen toinen (lokakuussa 1917) ja kolmas (tammikuussa 1918) edustajakokous, ja kumpikin niistä osoitti päivänselvästi, että joukot olivat vasemmistuneet, vallankumouksellistuneet, kääntäneet selkänsä menshevikeille ja eserrille, siirtyneet bolshevikkien puolelle, siis luopuneet pikkuporvarillisesta johdosta, niistä harhakuvitelmista, että porvariston kanssa voitaisiin päästä sovintoon, ja alkaneet kannattaa proletaarista vallankumoustaistelua porvariston kukistamiseksi.

Siis yksistään jo Neuvostojen ulkoinen kehityskulku osoittaa Perustavan kokouksen taantumuksellisuuden ja sen hajottamisen välttämättömyyden. Mutta Kautsky pitää lujasti kiinni »tunnuksestaan»: tuhoutukoon vallankumous, saakoon porvaristo voiton proletariaatista, kunhan vain »puhdas demokratia» kukoistaa! Fiat justitia, pereat mundus!

Tässä lyhyt yhteenveto Neuvostojen yleisvenäläisistä edustajakokouksista Venäjän vallankumouksen historiassa:


Neuvostojen yleisvenäläiset edustajakokoukset Edustajien lukumäärä Niistä bolshevikkeja Bolshevikkien %-määrä

	1:nen (3. VI. 1917)	790	103	13%
	2:nen (25. X. 1917)	675	343	51%
	3:s (10. I. 1918)	710	434	61%
	4:s (14. II. 1918)	1.232	795	64%
	5:s (4. VII. 1918)	1.164	773	66%

Ei tarvitse muuta kuin vilkaista näitä numeroita, jotta ymmärretään, miksi Perustavan kokouksen puolustelut ja puheet (sentapaiset kuin Kautskyn puheet) siitä, ettei bolshevikeilla muka ole väestön enemmistöä takanaan, herättävät meillä vain naurua.


Neuvostotasavallan perustuslaki[muokkaa]

Kuten olen jo huomauttanut, ei äänioikeuden kieltäminen porvaristolta ole proletariaatin diktatuurin välttämättömiä ja ehdottomia tunnusmerkkejä. Venäjälläkään eivät bolshevikit, jotka esittivät jo kauan ennen Lokakuuta ohjelauseeksi tällaisen diktatuurin, puhuneet etukäteen äänioikeuden kieltämisestä riistäjiltä. Tämä diktatuurin elimellinen osa ei ilmestynyt päivänvaloon minkään puolueen »suunnittelemana», vaan se kasvoi itsestään taistelussa. Historioitsija Kautsky ei ole tietenkään huomannut sitä. Hän ei ole ymmärtänyt, että jo silloin kun menshevikit (jotka hieroivat sovintoa porvariston kanssa) olivat vallitsevina Neuvostoissa, porvaristo itse sanoutui irti Neuvostoista, boikotoi niitä, asettui niitä vastaan ja juonitteli niitä vastaan. Neuvostot syntyivät ilman mitään perustuslakia ja toimivat ilman mitään perustuslakia toista vuotta (vuoden 1917 keväästä vuoden 1918 kesään asti). Porvariston kiukku sorrettujen itsenäistä ja kaikkivoipaa (tai kaikkikäsittävää) järjestöä kohtaan, porvariston Neuvostoja vastaan käymä taistelu, mikä lisäksi oli mitä häikäilemättömintä, itsekkäintä ja iljettävintä sekä vihdoin porvariston (kadeteista oikeistoeserriin, Miljukovista Kerenskiin asti) ilmeinen osallistuminen Kornilovin kapinaliikkeeseen — kaikki tämä valmisteli porvariston muodollista erottamista Neuvostoista.

Kautsky on kyllä kuullut Kornilovin kapinasta, mutta hän sylkee ylimielisesti historiallisille tosiasioille sekä taistelun kululle ja taistelumuodoille, jotka määräävät diktatuurin muodot: tosiaan, mitä tekemistä tässä on tosiasioilla, koska kysymyksessä on »puhdas» demokratia? Senpä vuoksi siihen »arvosteluun», jonka tulen Kautsky kohdistaa porvariston äänioikeuden kieltämistä vastaan, sisältyykin sellaista... äitelää naiiviutta, mikä lapsen suusta kuultuna olisi herttaista, mutta herättää vastenmielisyyttä, kun kuullaan sellaista henkilöltä, jota ei ole vielä virallisesti julistettu vähäjärkiseksi.

... »Jos kapitalistit jäisivät yleisen äänioikeuden vallitessa mitättömäksi vähemmistöksi, niin he pikemminkin alistuisivat kohtaloonsa» (33)... Herttaista, eikö totta? Viisas Kautsky on monta kertaa tavannut historiassa ja muutenkin tuntee mainiosti elävästä elämästä tekemiensä huomioiden perusteella sellaisia tilanherroja ja kapitalisteja, jotka alistuvat sorrettujen enemmistön tahtoon. Viisas Kautsky on jyrkästi »opposition» kannalla, t.s. parlamentin sisällä käytävän taistelun kannalla. Hän myös kirjoittaa kirjaimellisesti niin: »oppositio» (s. 34 ja monilla muilla sivuilla).

Oo, oppinut historioitsija ja poliitikko! Teille ei olisi haitaksi tietää, että »oppositio» on rauhanomaisen ja vain parlamentaarisen taistelun käsite, t.s. sen ajan mukainen käsite, jolloin ei ole vallankumouksellista tilannetta, ei ole vallankumousta. Vallankumouksessa on kysymys armottomasta vihollisesta kansalaissodassa — tätä tosiasiaa eivät voi muuttaa mitkään pikkuporvarin taantumukselliset valitusvirret, pikkuporvarin, joka pelkää sellaista sotaa niin kuin Kautsky sitä pelkää. Olisi koomillista tarkastella armottoman kansalaissodan kysymyksiä »opposition» kannalta silloin, kun porvaristo turvautuu jos minkälaisiin rikoksiin — versailleslaiset ja heidän lehmäkauppansa Bismarckin kanssa ovat esimerkki, mikä sanoo jotain jokaiselle, joka ei suhtaudu historiaan Gogolin Petrushkan tavoin —, kun porvaristo kutsuu avukseen ulkovaltoja ja punoo niiden kanssa juonia vallankumousta vastaan. Vallankumouksellisen proletariaatin olisi »sotkuneuvos» Kautskyn tapaan pantava yömyssy päähänsä ja pidettävä porvaristoa legaalisena »oppositiona», vaikka se järjestelee Dutovin, Krasnovin ja tshekkien vastavallankumouksellisia kapinoita ja maksaa miljoonia sabotaasin harjoittajille. Oo, miten syvämietteistä!

Kautskya kiinnostaa asiassa yksinomaan muodollinen lainopillinen puoli, joten lukiessamme hänen järkeilyjään Neuvostotasavallan perustuslaista, tahtomattakin muistuvat mieleen Bebelin sanat: lakimiehet ovat läpeensä taantumuksellista väkeä. »Todellisuudessa ei kapitalisteja yksinään saa tehdä oikeudettomiksi», Kautsky kirjoittaa. »Mikä kapitalisti on juridisessa mielessä? Omistajako? Sellaisessakin taloudellisessa suhteessa pitkälle edistyneessä maassa kuin Saksassa, jossa proletariaatti on niin suurilukuinen, Neuvostotasavallan perustaminen saattaisi suuria joukkoja poliittisesti oikeudettomaan asemaan. Elinkeinoammattia harjoittavien ja heidän perheenjäsentensä lukumäärä oli vuonna 1907 Saksan keisarikunnassa kolmessa suuressa ryhmässä — maatalous, teollisuus ja kauppa — toimihenkilöiden ja palkkatyöläisten osalta lähes 35 miljoonaa ja itsenäisten osalta 17 miljoonaa. Siis puolueella voi aivan hyvin olla enemmistö palkkatyöläisten keskuudessa, mutta vähemmistö koko väestöstä» (s. 33).

Siinä eräs näyte Kautskyn järkeilystä. Eikö se olekin porvarin vastavallankumouksellista voivotusta? Miksi te, herra Kautsky, olette laskenut kaikki »itsenäiset» oikeudettomiksi, vaikka tiedätte mainiosti, että Venäjän talonpoikaiston valtaenemmistö ei käytä palkkatyöläisiä eikä siis menetä oikeuksiaan? Eikö tämä tällainen ole vääristelyä?

Miksi te, oppinut taloustieteilijä, ette ole esittänyt hyvin tuntemianne ja samoissa vuoden 1907 saksalaisissa tilastoissa esiintyviä tietoja palkkatyön käytöstä maataloudessa eri talousryhmittäin? Miksi ette ole esittänyt Saksan työläisille, kirjasenne lukijoille, näitä tietoja, joista kävisi selville, minkä verran on riistäjiä, kuinka vähän on riistäjiä koko »maalaisisäntien» luvusta saksalaisten tilastojen mukaan?

Siksi, että luopuruutenne on tehnyt teistä tavallisen porvaristoa palvelevan sykofantin.

Kapitalisti on näettekös epämääräinen lainopillinen käsite, ja Kautsky nuijii useilla sivuilla Neuvostotasavallan perustuslain »mielivaltaisuutta». Tämä »totinen tiedemies» sallii Englannin porvariston laatia ja muokata uutta (keskiaikaan verrattuna uutta) porvarillista perustuslakia satoja vuosia, mutta meille, Venäjän työläisille ja talonpojille, tämä lakeijamaisen tieteen edustaja ei anna aikaa. Meiltä hän vaatii prikulleen viimeisteltyä perustuslakia, jonka on oltava valmis muutamassa kuukaudessa...

.....Mielivaltaisuutta»! Ajatelkaas, kuinka mahdottoman paljon mitä iljettävintä porvariston pokkurointia, mitä tylsintä pedanttisuutta ilmeneekään tuollaisessa moitteessa. Oo, porvarilliset liberaalit ja herra Kautsky eivät näe mitään »mielivaltaisuutta» siinä, että kapitalistimaiden läpeensä porvarilliset ja enimmältä osaltaan taantumukselliset lakimiehet ovat vuosisatojen tai vuosikymmenien kuluessa laatineet mitä yksityiskohtaisimpia sääntöjä, kirjoittaneet kymmeniä ja satoja nidoksia lakeja ja lainselityksiä, jotka ahdistavat työmiestä, sitovat köyhän käsistään ja jaloistaan, asettavat tuhansia koukkuja ja esteitä jokaiselle tavalliselle työtätekevälle rahvaanmiehelle! Siinä suhteessa on kaikki »paikallaan» ja »laillista»! Siinä suhteessa on kaikki harkittua ja kirjoihin on pantu kaikki, millä köyhä saadaan »puristetuksi kuiviin». Sitä varten on tuhansia porvariston asianajajia ja virkamiehiä (niistä Kautsky on visusti vaiti, kaiketi juuri sen tähden, että Marx piti tavattoman tärkeänä virkamieskoneiston murskaamista...) — asianajajia ja virkamiehiä, jotka osaavat tulkita lakeja niin, ettei työläinen eikä keskivarakas talonpoika pysty koskaan murtautumaan noiden lakien piikkilankaesteiden läpi. Se ei ole porvariston »mielivaltaa», se ei ole voitonhimoisten ja saastaisten, kansan verta juoneiden riistäjien diktatuuria, ei sinne päinkään. Se on »puhdasta demokratiaa», joka käy päivä päivältä yhä puhtaammaksi.

Mutta kun työtätekevät ja riistetyt luokat, jotka imperialistinen sota erotti rajantakaisista veljistään, ovat muodostaneet ensi kerran historiassa omat Neuvostonsa, kutsuneet valtiolliseen rakennustyöhön ne joukot, joita porvaristo sorti, nöyryytti ja pimitti, ja ryhtyneet itse rakentamaan uutta, proletaarista valtiota, ryhtyneet raivoisan taistelun tuoksinassa, kansalaissodan riehuessa hahmottelemaan valtion perussäädöksiä ilman riistäjiä, niin kaikki porvarisheittiöt, koko verenimijäin koplakunta ovat alkaneet myötäveisaajansa Kautskyn kanssa kirkua »mielivallasta»! Todellakin, pystyisivätkö nuo moukat, työläiset ja talonpojat, tuo roskaväki, tulkitsemaan lakejaan? Mistäpä heillä olisi oikeudentuntoa, noilla tavallisilla työtätekevillä, jotka eivät ota vaaria oppineiden asianajajain, porvarikirjailijain, Kautskyjen ja vanhojen viisaiden virkamiesten neuvoista?

Herra Kautsky lainaa 28. IV. 1918 pitämästäni puheesta sanat: ...»Joukot määräävät itse vaaliajat ja vaalijärjestyksen»... Ja »puhdas demokraatti» Kautsky päättelee:

...»Asianlaita on siis nähtävästi siten, että jokainen valitsijain kokous määrää vaalijärjestyksen oman mielensä mukaisesti. Mielivaltaisuus ja mahdollisuus selviytyä proletariaatin omassa keskuudessa olevista haitallisista oppositioaineksista olisi siis tällä tavoin saatettu huippuunsa» (s. 37).

Eroaako tämä mitenkään kapitalistien palkkaaman musteentuhrijan tekeleistä, joissa pauhataan, että joukko muka sortaa lakon yhteydessä »työnhaluisia» ahkeria työläisiä? Miksi se ei ole mielivaltaa, kun virkamiehistö ja porvaristo määräävät vaalijärjestyksen »puhtaan» porvarillisen demokratian vallitessa? Minkä vuoksi joukoilla, jotka ovat nousseet taisteluun vuosisataisia riistäjiään vastaan, joukoilla, joita tämä vimmattu taistelu valistaa ja karkaisee, olisi vähemmän oikeudentuntoa kuin kourallisella virkamiehiä, sivistyneistöä, asianajajia, jotka ovat kasvaneet porvarillisten ennakkoluulojen vallassa?

Kautsky on tosi sosialisti, älkää rohjetko epäillä tämän mitä kunnianarvoisimman perheenisän, tämän mitä rehellisimmän kansalaisen vilpittömyyttä. Hän on palavasti ja vakaumuksellisesti työläisten voiton, proletariaatin vallankumouksen kannalla. Hän tahtoisi vain, että makeilevat pikkuporvarilliset älyniekat ja yömyssypäiset poroporvarit laatisivat ensin, ennen joukkojen liikehtimistä, ennen niiden raivoisaa taistelua riistäjiään vastaan ja ehdottomasti ilman kansalaissotaa maltilliset ja täsmälliset vallankumouksen kehityksen säännöt...

Syvän siveellisen suuttumuksen vallassa tämä korkeasti oppinut Judushka Golovlevimme kertoo Saksan työläisille, että 14. VI. 1918 Neuvostojen Yleisvenäläinen Toimeenpaneva Keskuskomitea päätti erottaa Neuvostoista oikeistoeserrä- ja menshevikkipuolueiden edustajat. »Tämä toimenpide ei ole suunnattu keitään tiettyjä henkilöitä vastaan, jotka olisivat syyllistyneet joihinkin rangaistaviin tekoihin...» kirjoittaa Judushka Kautsky hehkuen pyhää suuttumusta. »Neuvostotasavallan perustuslaissa ei ole sanaakaan edustajien — Neuvostojen jäsenien — koskemattomuudesta. Täten Neuvostoista ei eroteta tiettyjä henkilöitä, vaan tietyt puolueet» (s. 37).

Niin, tuo on tosiaankin kauheaa, tuo on sietämätöntä poikkeamista puhtaasta demokratiasta, jonka sääntöjen mukaan vallankumouksellinen Judushka Kautskymme tulee suorittamaan vallankumouksen. Meidän, Venäjän bolshevikkien, olisi pitänyt ensin luvata koskemattomuus Savinkoveille ja kumpp., Lieberdaneille Potresoveineen (»aktivisteille») ja kumpp., sitten laatia rikoslaki, jossa osallistuminen tshekkoslovakkien vastavallankumoukselliseen sotaan tai liittoutuminen Saksan imperialistien kanssa oman maan työläisiä vastaan Ukrainassa tai Gruusiassa julistetaan »rangaistavaksi teoksi» ja vasta sitten meillä olisi »puhtaan demokratian» mukaisesti ollut oikeus erottaa tämän rikoslain nojalla Neuvostoista »tiettyjä henkilöitä». Tällöin on ilman muuta selvää, että tshekkoslovakit, jotka saavat Savinkovien, Potresovien ja Lieberdanien välityksellä (tai heidän agitaationsa ansiosta) rahaa Englannin ja Ranskan kapitalisteilta, samoin kuin Krasnovitkin, joilla Ukrainan ja Tiflisin menshevikkien ansiosta on saksalaisilta saatuja ammuksia, istuisivat kiltisti paikallaan siihen asti, kunnes me saamme valmiiksi oikean rikoslain, ja tyytyisivät kuin mitä puhtaimmat demokraatit konsanaan olemaan »oppositiossa»...

Yhtä suurta siveellistä suuttumusta herättää Kautskyssa se, että Neuvostotasavallan perustuslaki kieltää äänioikeuden niiltä, jotka »pitävät palkkatyöläisiä saadakseen voittoa». »Käsityöläinen tai pienyrittäjä, jolla on yksi kisälli», kirjoittaa Kautsky, »voi elää ja ajatella aivan proletaarin tapaan, mutta hänellä ei ole äänioikeutta» (s. 36).

Millaista poikkeamista »puhtaasta demokratiasta»! Millaista epäoikeudenmukaisuutta! Tosin kaikki marxilaiset ovat tähän saakka arvelleet ja tuhansin tosiasioin vahvistaneet pienyrittäjien olevan häikäilemättömimpiä ja ahnaimpia palkkatyöläisten riistäjiä, mutta Judushka Kautskyhan ei tietenkään puhu pienyrittäjien luokasta (ja kuka pahus onkaan keksinyt vahingollisen luokkataisteluteorian?), vaan yksityisistä henkilöistä, sellaisista riistäjistä, jotka »elävät ja ajattelevat aivan proletaarien tapaan». Kuulu »säästäväinen Agnes», jonka luultiin kuolleen aikoja sitten, on herännyt henkiin Kautskyn kynästä. Tämän säästäväisen Agneksen keksi ja pani liikkeelle Saksan kirjallisuudessa »puhdas» demokraatti, porvari Eugen Richter muutamia vuosikymmeniä sitten. Hän ennusteli, että proletariaatin diktatuurista, riistäjien pääomien konfiskoinnista koituu suunnattomia onnettomuuksia, hän kyseli viattoman näköisenä, mikä on kapitalisti lainopillisessa mielessä. Hän otti esikuvaksi köyhän ja säästäväisen ompelijattaren (»säästäväisen Agneksen»), jolta häijyt »proletariaatin diktaattorit» anastavat hänen viimeiset roponsa. Oli aika, jolloin kaikki Saksan sosialidemokraatit pitivät hauskaa tämän puhtaan demokraatin Eugen Richterin keksimän »säästäväisen Agneksen» kustannuksella. Mutta se oli kauan sitten, jolloin oli vielä elossa Bebel, joka sanoi suoraan ja avoimesti totuuden, että puolueessamme on paljon kansallis-liberaaleja, se oli niinä kaukaisina aikoina, jolloin Kautsky ei vielä ollut luopio.

»Säästäväinen Agnes» on nyt herännyt henkiin »aivan proletaarin tapaan elävänä ja ajattelevana pienyrittäjänä, jolla on yksi kisälli». Häijyt bolshevikit tekevät hänelle vääryyttä, riistävät häneltä äänioikeuden. Tosin »jokainen vaalikokous», kuten sama Kautsky sanoo, saattaa Neuvostotasavallassa päästää kokoukseen mukaan varattoman mestariparan, jolla on, sanokaamme, jotain tekemistä kyseisen tehtaan kanssa, ellei hän sattumalta olekaan riistäjä ja jos hän todella »elää ja ajattelee aivan proletaarien tapaan». Mutta voitaisiinko luottaa tavallisten tehtaan työläisten säännöttelemättömän ja ohjesäännöttä toimivan (mikä kauheus!) kokouksen elämäntuntemukseen ja oikeudentuntoon? Eikö ole selvää, että on parempi antaa äänioikeus kaikille riistäjille, kaikille palkkatyöläisiä pitäville, kuin antautua sellaiseen vaaraan, että työläiset saattavat tehdä vääryyttä »säästäväiselle Agnekselle» ja »proletaarien tapaan elävälle ja ajattelevalle mestariparalle»?

Antaa halveksittavien luopuriheittiöiden, joita porvaristo ja sosialishovinistit tervehtivät,[4] sättiä Neuvostotasavaltamme perustuslakia siitä, että se kieltää äänioikeuden riistäjiltä. Se on hyväksi, sillä se jouduttaa ja syventää Euroopan vallankumouksellisten työläisten eroamista Scheidemanneista ja Kautskyista, Renaudeleista ja Longuet'ista, Hendersoneista ja Ramsay MacDonaldeista, sosialistisen liikkeen vanhoista johtomiehistä ja kavaltajista.

Sorrettujen luokkien suuret joukot sekä vallankumouksellisiin proletaareihin kuuluvat tietoiset ja rehelliset johtomiehet ovat meidän puolellamme. Ei tarvitse muuta kuin tehdä Neuvostotasavaltamme perustuslaki tunnetuksi näille proletaareille ja näille joukoille, niin he sanovat heti: nämä ovat todella meikäläisiä, tämä on oikea työväenpuolue, oikea työväenhallitus. Se ei nähkääs petkuta työläisiä loruamalla reformeista, kuten kaikki mainitut johtajat ovat meitä petkuttaneet, vaan taistelee todenteolla riistäjiä vastaan, tekee todella vallankumousta, taistelee todella työläisten täydellisen vapautuksen puolesta.

Koska Neuvostot ovat vuotuisen toimintansa jälkeen ottaneet äänioikeuden pois riistäjiltä, siis nämä Neuvostot ovat todella sorrettujen joukkojen eivätkä porvaristolle itsensä myyneiden sosiali-imperialistien ja sosialipasifistien järjestöjä. Koska nämä Neuvostot ovat anastaneet riistäjiltä äänioikeuden, siis Neuvostot eivät ole kapitalistien kanssa sovintoon pyrkiviä pikkuporvarillisia elimiä eivätkä (Kautsky'en, Longuet'in ja MacDonaldien) parlamenttijaarittelun elimiä, vaan tosi vallankumouksellisen proletariaatin elimiä, joka käy taistelua elämästä ja kuolemasta riistäjiä vastaan.

»Kautskyn kirjanen on täällä melkein tuntematon», kirjoitti minulle asioita hyvin tunteva toveri Berliinistä muutama päivä sitten (tänään on 30. X). Omasta puolestani kehottaisin Saksassa ja Sveitsissä olevia lähettiläitämme olemaan säälimättä muutamia tuhansia ja ostamaan näitä kirjoja ja jakamaan niitä ilmaiseksi valveutuneille työläisille haudataksemme lokaan sen »eurooppalaisen» — lue: imperialistisen ja reformistisen — sosialidemokratian, joka on jo kauan sitten muuttunut »löyhkääväksi ruumiiksi».

Kirjansa lopussa, 61. ja 63. sivulla herra Kautsky valittaa katkerasti sitä, että »uusi teoria» (joksi hän sanoo bolshevismia uskaltamatta kajota Marxin ja Engelsin suorittamaan Pariisin Kommuunin analyysiin) »on saanut, kannattajia vanhoissakin demokratioissa, kuten esim. Sveitsissä». Kautskysta »on käsittämätöntä, jos Saksan sosialidemokraatit hyväksyvät tämän teorian».

Ei, kyllä se on täysin käsitettävää, sillä sodan antamien vakavien opetusten jälkeen sekä Scheidemannit että Kautskyt käyvät vallankumouksellisille joukoille vastenmielisiksi.

»Me» olemme aina olleet demokratian kannalla — Kautsky kirjoittaa — ja nyt me itse yhtäkkiä kieltäytyisimme siitä!

»Me» sosialidemokratian opportunistit olemme aina vastustaneet proletariaatin diktatuuria, ja Kolbit kumppaneineen ovat jo kauan sitten sanoneet sen avoimesti. Kautsky tietää sen ja luulee turhaan voivansa salata lukijoiltaan sen ilmeisen tosiasian, että hän on »palannut» Bernsteinien ja Kolbien »helmaan».

»Me» vallankumoukselliset marxilaiset emme ole milloinkaan tehneet jumalaksemme »puhdasta» (porvarillista) demokratiaa. Kuten tunnettua, vuonna 1903 Plehanov oli vallankumouksellinen marxilainen (surulliseen kääntymykseensä asti, joka vei hänet venäläisen Scheidemannin asemaan). Ja silloin Plehanov sanoi puolueen edustajakokouksessa, puolueohjelmaa hyväksyttäessä, että vallankumouksessa proletariaatti riistää tarpeen vaatiessa äänioikeuden kapitalisteilta, hajottaa minkä parlamentin tahansa, jos se osoittautuu vastavallankumoukselliseksi. Että yksinomaan juuri tämä kanta on marxilaisuuden mukainen, sen jokainen näkee vaikkapa noista edellä esittämistäni Marxin ja Engelsin lausunnoista, se johtuu ilmeisesti kaikista marxilaisuuden perusteista.

»Me» vallankumoukselliset marxilaiset emme ole pitäneet kansalle sellaisia puheita, joita kaikkien kansakuntien kautskylaiset ovat niin mielellään pitäneet pokkuroiden porvaristoa, mukautuen porvarilliseen parlamentarismiin, salaten nykyisen demokratian porvarillisen luonteen ja vaatien vain nykyisen demokratian laajentamista, sen kehittämistä loppuun saakka.

»Me» sanoimme porvaristolle: te riistäjät ja teeskentelijät puhutte demokratiasta, mutta samaan aikaan estelette joka askeleella tuhansin pidäkkein sorrettuja joukkoja osallistumasta politiikkaan. Otamme teidät kiinni sanoistanne ja näiden joukkojen etujen nimessä vaadimme teidän porvarillisen demokratianne laajentamista valmistaaksemme joukkoja vallankumoukseen teidän, riistäjien, kukistamiseksi. Ja jos te riistäjät yritätte vastustaa proletaarista vallankumoustamme, niin nujerramme teidät armotta, teemme teistä oikeudettomia, enemmänkin: emme anna teille leipää, sillä proletaarisessa tasavallassamme riistäjät joutuvat oikeudettomiksi, vaille tulta ja vettä, sillä me olemme sosialisteja tosissamme emmekä Scheidemannien ja Kautsky'en tapaan.

Näin »me» vallankumoukselliset marxilaiset olemme sanoneet ja sanomme vastaisuudessakin, ja juuri siksi sorretut joukot tulevat olemaan puolellamme ja kanssamme, mutta Scheidemannit ja Kautskyt joutuvat luopioiden likakaivoon.


Mitä on internationalismi?[muokkaa]

Kautsky luulee ja sanoo itseään mitä vakaumuksellisimmin internationalistiksi. Scheidemannit hän julistaa »hallitussosiaiisteiksi». Puolustaessaan menshevikkejä (Kautsky ei sano suoraan olevansa samaa mieltä kuin he, mutta ajaa täydellisesti heidän katsomuksiaan) Kautsky on paljastanut verrattoman havainnollisesti, mitä lajia hänen »internationalisminsa» on. Mutta koska Kautsky ei ole yksin, vaan edustaa suuntausta, joka on väistämätön seuraus II Internationalessa vallinneesta tilanteesta (Longuet Ranskassa, Turati Italiassa, Nobs ja Grimm, Graber ja Naine Sveitsissä, Ramsay MacDonald Englannissa y.m.), niin on opettavaista pysähtyä tarkastelemaan Kautskyn »internationalismia».

Tähdentäen, että myös menshevikit olivat mukana Zimmerwaldissa (todistus sekin, epäilemättä, mutta... mädähkö todistus), Kautsky kuvailee seuraavaan tapaan menshevikkien katsantokantoja, jotka hän hyväksyy:

... »Menshevikit halusivat yleistä rauhaa. He tahtoivat, että kaikki sotaa käyvät maat olisivat hyväksyneet ohjelauseen: ei aluevaltauksia eikä sotakorvauksia. Niin kauan kuin sitä ei oltu saatu aikaan, Venäjän armeijan piti tuon käsityksen mukaan olla taisteluvalmiina. Bolshevikit sen sijaan vaativat solmimaan heti rauhan hinnalla millä hyvänsä, he olivat valmiit tarpeen tullen tekemään erillisrauhan, he yrittivät pakottaa väkisin siihen voimistaen jo ennestäänkin suurta hajaannusta armeijassa» (s. 27). Kautskyn mielestä bolshevikkien ei olisi pitänyt ottaa valtaa, vaan heidän olisi pitänyt tyytyä Perustavaan kokoukseen.

Kautskyn ja menshevikkien internationalismi onkin siis tällaista: imperialistiselta porvarihallitukselta on vaadittava reformeja, mutta on tuettava sitä edelleenkin, kannatettava edelleenkin tämän hallituksen käymää sotaa, kunnes kaikki sotaa käyvät maat hyväksyvät ohjelauseen: ei aluevaltauksia eikä sotakorvauksia. Tuollaisen mielipiteen ovat lausuneet monta kertaa sekä Turati että kautskylaiset (Haase y.m.), samoin Longuet ja kumpp. ilmoittaen olevansa näet »isänmaan puolustuksen» kannattajia.

Teoriassa tämä on täydellistä kykenemättömyyttä erota sosialishovinisteista ja täydellistä sekasotkua isänmaan puolustuksen kysymyksessä. Politiikassa se on internationalismin vaihtamista pikkuporvarilliseen nationalismiin ja siirtymistä reformismin kannalle, siis luopumista vallankumouksesta.

Proletariaatin kannalta »isänmaan puolustuksen» hyväksyminen on tämän sodan puoltamista, sen tunnustamista oikeaksi. Mutta koska sota pysyy imperialistisena (niin monarkian kuin tasavallankin aikana) — riippumatta siitä, missä vihollisten sotaväki on tällä hetkellä, minun maassani vai vieraassa maassa, — niin isänmaan puolustuksen hyväksyminen on käytännössä imperialistisen, rosvomaisen porvariston tukemista ja täydellistä sosialismin kavaltamista. Venäjällä sota pysyi Kerenskin aikanakin, porvarillis-demokraattisessa tasavallassa, imperialistisena sotana, koska sitä kävi porvaristo vallassaolevana luokkana (sotahan on »politiikan jatkamista»); sodan imperialistista luonnetta osoittivat erittäin havainnollisesti ne maailman jakoa ja vieraiden maiden rosvoamista koskevat salaiset sopimukset, jotka entinen tsaari oli solminut Englannin ja Ranskan kapitalistien kanssa.

Menshevikit pettivät julkeasti kansaa sanomalla tätä sotaa puolustus- tai vallankumoussodaksi, ja kun Kautsky hyväksyy menshevikkien politiikan, hän hyväksyy siten kansan pettämisen, hyväksyy niiden pikkuporvarien menettelyn, jotka tekevät palveluksia pääomalle puijaamalla työläisiä, sitomalla heidät imperialistien sotavankkureihin. Kautsky harjoittaa tyypillistä pikkuporvarillista, poroporvarillista politiikkaa, kun hän kuvittelee (ja syöttää joukoille typerää ajatusta), että ohjelauseen esittäminen muka muuttaa asian. Porvarillisen demokratian koko historia paljastaa tämän harhakuvitelman: kansan pettämiseksi porvarilliset demokraatit ovat aina esittäneet ja aina esittävät mitä »ohjelauseita» tahansa. Asia on niin, että pitää tarkastaa niiden vilpittömyys, verrata sanoja tekoihin, ei pidä tyytyä idealistiseen tai veijarimaiseen korulauseeseen, vaan on koetettava saada selville asian todellinen luokkasisältö. Imperialistinen sota ei lakkaa silloin olemasta imperialistinen, kun veijarit tai korupuhujat taikka pikkuporvarit ja poroporvarit esittävät jonkin imelän »ohjelauseen», vaan vasta silloin, kun luokka, joka käy imperialistista sotaa ja on sidottu siihen miljoonin taloudellisin sitein (jopa köysinkin), osoittautuu käytännössä kukistetuksi ja kun sen tilalle nousee valtaan todella vallankumouksellinen luokka, proletariaatti. Muulla tavalla ei voida päästä irti imperialistisesta sodasta, enempää kuin imperialistisesta, ryöstötarkoituksia palvelevasta rauhastakaan.

Hyväksymällä menshevikkien ulkopolitiikan, julistamalla sen internationalistiseksi ja zimmerwaldilaiseksi Kautsky paljastaa ensiksikin zimmerwaldilaisen, opportunistisen enemmistön koko mädännäisyyden (me, Zimmerwaldin vasemmisto, emme turhaan sanoutuneet heti irti moisesta enemmistöstä!), ja toiseksi — ja tämä on pääasia — Kautsky siirtyy proletariaatin kannalta pikkuporvariston kannalle, vallankumoukselliselta kannalta reformistiselle kannalle.

Proletariaatti taistelee kukistaakseen imperialistisen porvariston vallankumouksen avulla, kun taas pikkuporvariston tarkoituksena on »parantaa» imperialismia reformien avulla, mukautua imperialismiin alistumalla siihen. Silloin kun Kautsky oli vielä marxilainen, esimerkiksi vuonna 1909, jolloin hän kirjoitti »Tie valtaan» -nimisen teoksensa, hän puolsi nimenomaan sitä aatetta, että sodan yhteydessä vallankumous on kiertämätön, ja puhui vallankumousten aikakauden lähenemisestä. Vuonna 1912 annetussa Baselin manifestissa sanotaan suoraan ja selvästi, että proletariaatin vallankumous alkaa juuri Saksan ja Englannin ryhmittymien välisen imperialistisen sodan yhteydessä, joka sitten syttyikin vuonna 1914. Ja kun sitten vuonna 1918 sodan yhteydessä alkoi puhjeta vallankumouksia, niin Kautsky rupesi nimittämään menshevikkien reformitaktiikkaa internationalismiksi sen sijaan että olisi selittänyt vallankumousten olevan kiertämättömiä, sen sijaan että olisi harkinnut ja punninnut perusteellisesti vallankumouksellista taktiikkaa, vallankumoukseen valmistautumisen keinoja ja menetelmiä. Eikö se ole luopuruutta?

Kautsky kehuu menshevikkejä siitä, että nämä vaativat pitämään sotaväen taisteluvalmiina. Bolshevikkeja hän moittii siitä, että nämä voimistivat jo ennestään suurta »hajaannusta sotaväessä». Tuo on samaa kuin kehua reformismia ja imperialistisen porvariston tahtoon alistumista, soimata vallankumousta ja luopua siitä. Sotaväen pitäminen taisteluvalmiina nähkääs merkitsi ja oli Kerenskin aikana sitä, että säilytettiin sotaväki, jonka päällikkökunta oli porvarillista (vaikkapa tasavaltalaistakin). Kaikille on tunnettua — ja tapahtumien kulku on sen todistanut havainnollisesti —, että tässä tasavaltalaisessa sotaväessä säilyi kornilovilaisen päällystön vaikutuksesta kornilovilainen henki. Porvarillinen upseeristo ei voinut olla olematta kornilovilaista, se ei voinut olla tuntematta kiintymystä imperialismia ja proletariaatin väkivaltaista lannistamista kohtaan. Kaikki imperialistisen sodan perusteet, kaikki porvarillisen diktatuurin perusteet on jätettävä entiselleen, on vain tehtävä pikkukorjauksia ja pieniä pintamaalauksia (»reformit») — sitä merkitsi menshevikkien taktiikka käytännössä.

Ja päinvastoin. Yhdessäkään suuressa vallankumouksessa ei ole suoriuduttu eikä voida suoriutua ilman sotaväen »hajaannusta». Sotaväkihän on luutunein väline, jolla vanhaa järjestelmää pidetään pystyssä, se on porvarillisen kurin ja pääoman herruuden kivettynein tukipylväs, jonka avulla pidetään yllä ja juurrutetaan orjamaista kuuliaisuutta sekä alistetaan työtätekevät pääoman valtaan. Vastavallankumous ei ole koskaan sietänyt eikä ole voinutkaan sietää sotaväen rinnalla aseellisia työläisiä. Ranskassa ovat työläiset olleet jokaisen vallankumouksen jälkeen aseissa, kirjoitti Engels; »valtiolaivan peräsimessä oleville porvareille työläisten aseistariisuminen oli sen vuoksi samaa kuin ensimmäinen käsky». Aseelliset työläiset ovat olleet uuden sotaväen alku, uuden yhteiskuntajärjestelmän järjestöllinen solu. Porvariston ensimmäinen käsky oli tämän solun musertaminen, sen kehityksen ehkäiseminen. Jokaisen voitokkaan vallankumouksen ensimmäinen käsky — Marx ja Engels ovat monesti tähdentäneet sitä — on ollut: vanha sotaväki on lakkautettava, laskettava hajalle, sen tilalle on luotava uusi. Ylivaltaan pyrkivä uusi yhteiskuntaluokka ei ole koskaan voinut eikä voi nykyäänkään saavuttaa tätä ylivaltaa ja lujittaa sitä muulla tavoin kuin hajottamalla kokonaan vanhan sotaväen (»hajotustyötä» — kirkuvat sen johdosta taantumukselliset tai yksinkertaisesti vain pelkurimaiset pikkuporvarit), muulla tavoin kuin läpäisemällä mitä vaikeimman ja tuskallisimman kauden, jolloin ei ole mitään sotaväkeä (tämän tuskallisen kauden koki Ranskan suuri vallankumouskin), muulla tavoin kuin luomalla asteittaisesta vaikean kansalaissodan oloissa uuden luokan uuden sotaväen, uuden kurin, uuden sotalaitoksen. Aikaisemmin historioitsija Kautsky käsitti tämän. Luopio Kautsky on tämän unohtanut.

Mikä oikeus Kautskylla on nimittää Scheidemanneja »hallitussosialisteiksi», kun kerran hän hyväksyy menshevikkien taktiikan Venäjän vallankumouksessa? Menshevikit olivat aivan samanlaisia hallitussosialisteja, koska he tukivat Kerenskiä ja menivät hänen ministeristöönsä. Tätä johtopäätöstä Kautsky ei voi millään väistää, jos hän suinkin yrittää asettaa kysymyksen vallassaolevasta luokasta, joka käy imperialistista sotaa. Mutta kysymystä vallassaolevasta luokasta, kysymystä, joka marxilaisen pitää ehdottomasti asettaa, Kautsky välttää asettamasta, sillä pelkkä tämän kysymyksen asettaminenkin paljastaisi luopion.

Kautskylaiset Saksassa, longuetlaiset Ranskassa, Turati ja kumpp. Italiassa järkeilevät näin: sosialismi edellyttää kansakuntien tasa-arvoisuutta ja vapautta, niiden itsemääräämisoikeutta; sen vuoksi sosialistien oikeus ja velvollisuus on puolustaa synnyinmaataan, kun heidän maansa kimppuun hyökätään tai kun vihollisjoukot ovat rynnänneet heidän maahansa. Mutta teorian kannalta tuo ajatus on joko pelkkää sosialismin pilkkaamista tai veijarimaista kieräilyä, ja käytännöllisen politiikan kannalta tuo ajatus käy yhteen aivan valistumattoman rahvaanmiehen ajatustavan kanssa, joka ei pysty aavistamaankaan, mikä on sodan sosiaalinen luonne, sen luokkaluonne ja mitkä ovat vallankumouksellisen puolueen tehtävät taantumuksellisen sodan aikana.

Sosialismi vastustaa väkivallan käyttöä kansakuntia kohtaan. Se on eittämätöntä. Mutta sosialismi vastustaa yleensä väkivaltaa ihmisiä kohtaan. Silti ei vielä kukaan, kristillisiä anarkisteja ja tolstoilaisia lukuun ottamatta, ole tehnyt tästä johtopäätöstä, että sosialismi kieltäisi vallankumouksellisen väkivallan. Kun siis puhutaan »väkivallasta» yleensä ja selvittämättä missä suhteessa taantumuksellinen väkivalta eroaa vallankumouksellisesta väkivallasta, niin se merkitsee, että ollaan vallankumouksesta luopuvia pikkuporvareja ja että petetään sekä itseä että muita sofistiikalla.

Sama koskee myös kansakuntiin kohdistuvaa väkivaltaa. Sota on aina väkivaltaa kansakuntia kohtaan, mutta tämä seikka ei estä sosialisteja kannattamasta vallankumouksellista sotaa. Sodan luokkaluonne — siinä peruskysymys, joka on sosialistin ratkaistava (ellei hän ole luopio). Vuosien 1914–1918 imperialistinen sota on imperialistisen porvariston kahden ryhmittymän välistä sotaa maailman jakamiseksi, saaliin jakamiseksi, pienten ja heikkojen kansojen ryöväämiseksi ja kuristamiseksi. Sellaiseksi arvosteltiin sota Baselin manifestissa vuonna 1912, tämän arvostelun ovat tosiasiat todistaneet oikeaksi. Se, joka luopuu tästä kannasta sotaan nähden, ei ole sosialisti.

Jos saksalainen Vilhelmin aikana tai ranskalainen Clémenceaun aikana sanoo: sosialistina olen oikeutettu ja velvollinen puolustamaan synnyinmaatani, kun vihollinen on hyökännyt maahani, niin sellainen ajatus ei ole sosialistin, ei internationalistin eikä vallankumouksellisen proletaarin ajatus, vaan pikkuporvarillisen nationalistin ajatus. Tuosta ajatuksesta jää näet pois työläisen vallankumouksellinen luokkataistelu pääomaa vastaan, siitä katoaa koko sodan arviointi kokonaisuutena, maailman porvariston ja maailman proletariaatin kannalta katsottuna, t.s. katoaa internationalismi, ja jäljelle jää vaivainen, rujo nationalismi. Minun maatani loukataan, mistään muusta en halua tietää — juuri siihen rajoittuu tuollainen ajattelu, juuri siinä on sen pikkuporvarillis-nationalistinen ahdashenkisyys. Tuo on samaa kuin se, että joku ajattelisi yksilöön, yhteen henkilöön kohdistuvasta väkivallasta näin: sosialismi vastustaa väkivaltaa, sen vuoksi suostun mieluummin petokseen kuin istumaan vankilassa.

Ranskalainen, saksalainen tai italialainen, joka sanoo: sosialismi vastustaa kansakuntiin kohdistuvaa väkivaltaa, sen vuoksi pidän puoliani vihollisen rynnättyä maahani, kavaltaa sosialismin ja internationalismin. Tuollainen henkilö näkee vain oman »maansa», asettaa kaiken muun yläpuolelle »oman»... porvaristonsa, välittämättä niistä kansainvälisistä yhteyksistä, jotka tekevät sodan imperialistiseksi, jotka tekevät hänen porvaristonsa renkaaksi imperialistisen rosvouksen ketjussa.

Kaikki pikkuporvarit ja kaikki tylsät ja valistumattomat maanjussit ajattelevat juuri samalla tavalla kuin luopiot — kautskylaiset, longuetlaiset, Turati ja kumpp., nimittäin: vihollinen on minun maassani, mistään muusta en halua tietää.[5]

Sosialisti, vallankumouksellinen proletaari, internationallisti ajattelee toisin: sodan luonne (sen taantumuksellisuus tai vallankumouksellisuus) ei riipu siitä, kuka on hyökännyt ja kenen maassa »vihollinen» on, vaan siitä, mikä luokka käy sotaa, mitä politiikkaa tällä sodalla jatketaan. Jos kyseinen sota on taantumuksellista imperialistista sotaa, t.s. sotaa, jota käyvät koko maailman imperialistisen, väkivaltaa ja ryöväystä harjoittavan, taantumuksellisen porvariston kaksi suurryhmittymää, niin muukin porvaristo (pienenkin maan porvaristo) muuttuu ryöväyksen osanottajaksi ja minun, vallankumouksellisen proletariaatin edustajan, tehtävä on valmistella maailman proletaarista vallankumousta, koska vain se on pelastuksena yleismaailmallisen teurastuksen kauhuista. Minun ei ole ajateltava asiaa »oman» maani kannalta (sillä siten ajattelee kurja, tylsäpäinen nationalistinen pikkuporvari, joka ei ymmärrä olevansa imperialistisen porvariston leikkikalu), vaan siltä kannalta, miten minä osallistun maailman proletaarisen vallankumouksen valmisteluun, propagointiin, jouduttamiseen.

Juuri sitä on internationalismi, sellainen on internationalistin, vallankumouksellisen työläisen, todellisen sosialistin tehtävä. Juuri nämä aapistotuudet on luopio Kautsky »unohtanut». Hänen luopuruutensa käy vieläkin selvemmäksi, kun hän hyväksyttyään pikkuporvarillisten nationalistien (Venäjän menshevikkien, Ranskan longuetlaisten, Italian Turatien, Saksan Haasein ja kumpp.) taktiikan siirtyy arvostelemaan bolshevikkien taktiikkaa. Tässä on se arvostelu:

»Bolshevikkien vallankumous perustui olettamukseen, että se muodostuu Euroopan yleisen vallankumouksen lähtökohdaksi; että Venäjän rohkea aloite saa koko Euroopan proletaarit nousemaan.

»Näin oletettaessa oli tietenkin samantekevää, millaiseksi muodostuu Venäjän erillisrauha, mitä rasituksia ja aluemenetyksiä (kirjaimellisesti: vammoja eli silpomisia, Verstümmelungen) siitä koituu Venäjän kansalle, miten se tulkitsee kansakuntien itsemääräämisoikeuden. Tällöin oli niin ikään yhdentekevää, kykeneekö Venäjä puolustautumaan vai ei. Tältä kannalta Euroopan vallankumous oli muodostuva Venäjän vallankumouksen parhaimmaksi turvaksi ja sen piti antaa kaikille entisellä Venäjän alueella asuville kansoille täysi ja todellinen itsemääräämisoikeus.

»Euroopan vallankumous, joka olisi tuonut Eurooppaan sosialismin ja varmistanut sen, olisi samalla poistanut myös ne haitat, joita Venäjän taloudellinen takapajuisuus asetti sosialistisen tuotannon toteuttamiselle maassa.

»Kaikki tämä on varsin johdonmukaisesti ja hyvin perusteltua, jos vain edellytetään perusolettamuksen pitävän paikkansa, nimittäin että Venäjän vallankumous antaa varmasti alun Euroopan vallankumoukselle. Entä kuinka käy siinä tapauksessa, ellei näin tapahdu?

»Tähän mennessä tuo olettamus ei ole toteutunut. Ja nyt Euroopan proletaareja syytetään siitä, että he ovat hylänneet ja kavaltaneet Venäjän vallankumouksen. Se on tuntemattomien syyttämistä, sillä kenetpä voitaisiin tehdä vastuunalaiseksi Euroopan proletariaatin menettelystä?» (s. 28).

Ja Kautsky hokee edelleen, että Marx, Engels ja Bebel erehtyivät odottamansa vallankumouksen puhkeamisen suhteen useita kertoja, mutta eivät koskaan perustaneet taktiikkaansa siihen, että olisivat odottaneet vallankumouksen tapahtuvan jonakin »määräaikana» (s. 29), kun taas bolshevikit muka »panivat kaiken yhden kortin varaan, yleiseurooppalaisen vallankumouksen varaan».

Olemme varta vasten ottaneet noin pitkän lainauksen osoittaaksemme lukijalle havainnollisesti, miten »ovelasti» Kautsky väärentää marxilaisuutta vaihtaen sen salaa pikkuporvarin typerään ja taantumukselliseen katsomukseen.

Ensinnäkään ei ole kovinkaan viisaiden ihmisten tapaista panna vastustajansa suuhun ilmeistä typeryyttä ja sitten kumota se. Jos bolshevikit olisivat perustaneet taktiikkansa siihen, että olisivat odottaneet vallankumouksen tapahtuvan muissa maissa johonkin määräaikaan mennessä, niin se olisi ollut kieltämätöntä typeryyttä. Bolshevikkipuolue ei kuitenkaan tehnyt sitä tyhmyyttä: kirjeessäni Amerikan työläisille (20. VIII.1918) tein suoraan varauksen tuollaiselta typeryydeltä sanomalla, että me otamme laskuihimme Amerikan vallankumouksen, mutta emme määräaikaan mennessä tapahtuvana. Väittelyssäni vasemmistoeserriä ja »vasemmistokommunisteja» vastaan (tammikuusta maaliskuuhun 1918) kehitin useaan otteeseen tuota samaa ajatusta. Kautsky on tehnyt pienen... aivan pikkuruisen väärennyksen, jonka pohjalta hän sitten arvosteleekin bolshevismia. Kautsky on sotkenut toisiinsa taktiikan, joka perustaa laskelmansa enemmän tai vähemmän läheiseen, mutta ei mihinkään määräaikaan mennessä tapahtuvaan Euroopan vallankumoukseen, ja taktiikan, joka perustaa laskelmansa määräaikaiseen Euroopan vallankumoukseen. Pientä, aivan pientä väärennystä!

Jälkimmäinen taktiikka on tyhmyyttä. Edellinen on marxilaisesta, jokaisesta vallankumouksellisesta proletaarista ja internationalistista välttämätöntä, — välttämätöntä, koska vain se ottaa oikealta marxilaiselta kannalta huomioon sodan synnyttämän objektiivisen tilanteen kaikissa Euroopan maissa, vain se on proletariaatin internationalististen tehtävien mukaista taktiikkaa.

Ottamalla suuren kysymyksen, vallankumoustaktiikan perusteiden, asemesta pikkukysymyksen, virheen, jonka vallankumoukselliset bolshevikit olisivat voineet tehdä, mutta jota he eivät tehneet, Kautsky on päässyt onnellisesti eroon koko vallankumoustaktiikasta yleensä!

Poliittisena luopiona hän ei pysty teoriassa edes asettamaan sellaista kysymystä kuin vallankumoustaktiikan objektiiviset edellytykset.

Ja näin olemmekin tulleet toiseen pykälään.

Toiseksi. Marxilaisen on välttämättä perustettava laskelmansa Euroopan vallankumoukseen, jos tilanne on vallankumouksellinen. Marxilaisuuden aapistotuuksia on, ettei sosialistisen proletariaatin taktiikka voi olla samanlaista silloin, kun on olemassa vallankumouksellinen tilanne, ja silloin, kun sitä ei ole.

Jos Kautsky olisi asettanut tämän marxilaisesta välttämättömän kysymyksen, hän olisi huomannut, että vastaus on ehdottomasti häntä vastaan. Jo kauan ennen sotaa kaikki marxilaiset, kaikki sosialistit olivat samaa mieltä siitä, että Euroopan sota synnyttää vallankumouksellisen tilanteen. Silloin kun Kautsky ei ollut vielä luopio, hän myönsi tämän suoraan ja selvästi — niin vuonna 1902 (»Sosiaalinen vallankumous») kuin myös vuonna 1909 (»Tie valtaan»). Baselin manifestissa se myönnettiin koko II Internationalen nimessä: ilmankos kaikkien maiden sosialishovinistit ja kautskylaiset (»keskustalaiset», jotka häilyvät vallankumouksellisten ja opportunistien välillä) pelkäävät pahemmin kuin tulta Baselin manifestin vastaavia julkilausumia!

Siis se, että Euroopan tilanteen odotettiin muodostuvan vallankumoukselliseksi, ei ollut bolshevikkien intoilua, vaan kaikkien marxilaisten yleinen mielipide. Kun Kautsky kuittaa tämän kiistattoman totuuden sanomalla, että bolshevikit muka »ovat aina uskoneet väkivallan ja tahdon kaikkivoipaisuuteen», niin se on nimenomaan tyhjää sanahelinää, jonka avulla Kautsky peittelee sitä, että hän pakoilee, häpeällisesti pakoilee kaihtaen asettamasta kysymystä, onko tilanne vallankumouksellinen.

Edelleen. Onko tilanne todellakin muodostunut vallankumoukselliseksi vai ei? Tätäkään kysymystä Kautsky ei ole kyennyt asettamaan. Vastauksen siihen antavat taloudelliset tosiasiat: nälänhätä ja kurjuus, mitä sota on aiheuttanut kaikkialla, merkitsevät vallankumouksellista tilannetta. Tähän kysymykseen antavat vastauksen myös poliittiset tosiasiat: jo vuodesta 1915 on kaikissa maissa ilmennyt selvästi entisten, lahonneiden sosialistipuolueiden hajoamista, proletaarijoukkojen siirtymistä vasemmalle, eroon sosiaiishovinistisista johtajista, vallankumouksellisten aatteiden ja ajatussuunnan, vallankumouksellisten johtajien kannalle.

Elokuun 5 päivänä 1918, jolloin Kautsky kirjoitti kirjastaan, nämä tosiasiat saattoivat jäädä huomaamatta vain sellaiselta henkilöltä, joka pelkää vallankumousta ja luopuu siitä. Ja nyt, vuoden 1918 lokakuun lopulla, vallankumous kehittyy kaikkien nähden ja sangen nopeasti useissa Euroopan maissa. »Vallankumousmies» Kautsky, joka tahtoo, että häntä pidettäisiin edelleenkin marxilaisena, on osoittautunut sellaiseksi lyhytnäköiseksi poroporvariksi, joka — samoin kuin Marxin pilkkaamat poroporvarit vuodelta 1847 — ei nähnyt lähenevää vallankumousta!!

Näin olemme tulleet kolmanteen pykälään.

Kolmanneksi. Mitkä ovat vallankumoustaktiikan erikoisuudet silloin, kun Euroopassa tilanne on vallankumouksellinen? Tultuaan luopioksi Kautsky ei ole uskaltanut asettaa tätä kysymystä, joka marxilaisesta on välttämätön. Kautsky järkeilee tyypillisen ahdaskatseisen pikkuporvarin tai valistumattoman talonpojan tavoin: onko »Euroopan yleinen vallankumous» puhjennut vai ei? Jos se on puhjennut, niin hänkin on valmis rupeamaan vallankumoukselliseksi! Mutta silloinhan — huomautamme — kaikenlaiset lurjuksetkin (niin kuin ne hylkiöt, jotka nykyään joskus lyöttäytyvät voittaneiden bolshevikkien mukaan) julistautuvat vallankumousmiehiksi!

Ellei se ole puhjennut, niin silloin Kautsky kääntää vallankumoukselle selkänsä! Kautskylla ei ole aavistustakaan siitä totuudesta, että vallankumouksellinen marxilainen eroaa poroporvarista ja pikkuporvarista siinä, että hän osaa julistaa valistumattomille joukoille lähenevän vallankumouksen välttämättömyyttä, todistaa sen kiertämättömyyden, selittää, mitä etua siitä on kansalle, valmistaa proletariaattia sekä kaikkia työtätekeviä ja riistettyjä joukkoja siihen.

Kautsky on pannut bolshevikkien kontolle sellaisen typeryyden, että he muka ovat asettaneet kaiken yhden kortin varaan laskelmoiden Euroopan vallankumouksen puhkeavan määrätyllä hetkellä. Tämä typeryys on kääntynyt Kautskya vastaan, sillä juuri hän esitti asian näin: bolshevikkien taktiikka olisi oikeaa, jos Euroopan vallankumous olisi puhjennut vuoden 1918 elokuun 5 päivään mennessä! Juuri tuon päivämäärän Kautsky on merkinnyt kirjasensa kirjoittamishetkeksi. Ja kun muutamia viikkoja myöhemmin tämän elokuun 5 päivän jälkeen kävi selville, että vallankumous on puhkeamaisillaan useissa Euroopan maissa, niin Kautskyn luopuruus ja marxilaisuuden väärentäminen, koko hänen kykenemättömyytensä ajatella vallankumouksellisesti tai edes asettaa kysymyksiä vallankumouksellisesti paljastui kaikessa komeudessaan!

Kun Euroopan proletaareja syytetään petoksesta, niin se on tuntemattomien syyttämistä, Kautsky kirjoittaa.

Erehdytte, herra Kautsky! Katsokaa peiliin, niin näette niitä »tuntemattomia», joihin tuo syytös on kohdistettu. Kautsky tekeytyy naiiviksi, hän ei ole ymmärtävinään, kuka tuollaisen syytöksen on heittänyt ja mikä merkitys sillä on. Itse asiassa Kautsky tietää mainiosti, että tuon syytöksen ovat esittäneet ja esittävät Saksan »vasemmistolaiset», spartakistit, Liebknecht ja hänen ystävänsä. Tässä syytöksessä ilmenee selvä tietoisuus siitä, että Saksan proletariaatti kavalsi Venäjän (ja kansainvälisen) vallankumouksen kuristamalla Suomea, Ukrainaa, Latviaa, Eestiä. Tämä syytös ei kohdistu niinkään joukkoihin, jotka ovat aina pimitettyjä, vaan se kohdistuu ennen muuta niihin johtajiin, jotka Scheidemannien ja Kautsky'en tapaan jättivät täyttämättä velvollisuutensa: eivät harjoittaneet vallankumouksellista agitaatiota, vallankumouksellista propagandaa, vallankumouksellista toimintaa joukkojen keskuudessa niiden piintyneisyyttä vastaan, ja jotka tosiasiallisesti toimivat vastoin niitä vallankumouksellisia vaistoja ja pyrkimyksiä, mitkä aina kytevät sorretun luokan syvissä riveissä. Scheidemannit ovat kavaltaneet avoimesti, karkeasti, kyynillisesti, enimmäkseen itsekkäiden etupyyteidensä vuoksi proletariaatin ja siirtyneet porvariston puolelle. Kautskylaiset ja longuetlaiset ovat tehneet samoin, mutta epäröiden, horjuen, vilkuillen pelkurimaisesti niihin, jotka ovat kulloinkin olleet voimakkaita. Kaikilla sodanaikaisilla kirjoituksillaan Kautsky tukahdutti vallankumouksellista henkeä sen sijaan, että olisi elävöittänyt ja kehittänyt sitä.

Suorastaan historialliseksi muistomerkiksi Saksan virallisen sosialidemokratian »keskinkertaisen» johtajan pikkuporvarillisesta tylsistymisestä jää se, ettei Kautsky edes käsitä, miten valtava merkitys teorian kannalta ja sitäkin suurempi merkitys agitaation ja propagandan kannalta on sillä, kun Euroopan proletaareja »syytetään» siitä, että he ovat kavaltaneet Venäjän vallankumouksen. Kautsky ei käsitä, että tämä »syytös» on — Saksan »imperiumin» sensuurioloissa — melkeinpä ainoa muoto, missä ne Saksan sosialistit, jotka eivät ole pettäneet sosialismia, Liebknecht ja hänen ystävänsä, voivat kehottaa Saksan työläisiä luopumaan Scheidemanneista ja Kautskyista, sysäämään syrjään moiset »johtajat», vapautumaan näiden tylsistyttävästä ja latteasta propagandasta, nousemaan vastoin näiden tahtoa, näitä kuulematta ja näistä välittämättä vallankumoukseen, tekemään vallankumouksen!

Kautsky ei käsitä tätä. Hänkö voisi ymmärtää bolshevikkien taktiikkaa? Voidaanko odottaa, että henkilö, joka luopuu yleensä vallankumouksesta, pystyisi punnitsemaan ja arvioimaan vallankumouksen kehityksen ehdot eräässä kaikkein »vaikeimmassa» tapauksessa?

Bolshevikkien taktiikka oli oikeaa taktiikkaa, vain se oli internationalistista taktiikkaa, koska sen pohjana ei ollut jänismäinen maailmanvallankumouksen pelkääminen eikä pikkuporvarillinen »epäusko» sitä kohtaan eikä myöskään ahdas nationalistinen halu pelastaa »oma» isänmaa (oman porvariston isänmaa) välittämättä mistään muusta, vaan tuon taktiikan pohjana oli se, että otettiin oikealla tavalla huomioon Euroopan vallankumouksellinen tilanne (mistä ennen sotaa, ennen sosialishovinistien ja sosialipasifistien luopuruutta oltiin yleisesti samaa mieltä). Vain tämä taktiikka oli internationalistista taktiikkaa, sillä sitä noudattamalla tehtiin niin paljon kuin yhdessä maassa on mahdollista tehdä vallankumouksen kehittämisen, tukemisen ja alkamisen hyväksi kaikissa maissa. Tämän taktiikan on todistanut oikeaksi valtava voitto, sillä bolshevismi (ei lainkaan Venäjän bolshevikkien ansioiden takia, vaan siksi, että joukot suhtautuvat kaikkialla erittäin myötämielisesti taktiikkaan, joka on vallankumouksellista käytännössä) on muodostunut maailman bolshevismiksi, antanut aatteen, teorian, ohjelman, taktiikan, joka eroaa konkreettisesti, käytännöllisesti sosialishovinismista ja sosialipasifismista. Bolshevismi on lyönyt lopullisesti Scheidemannien ja Kautsky'en, Renaudelien ja Longuefin, Hendersonien ja MacDonaldien vanhan, lahonneen Internationalen ja nämä tulevat nyt häärimään toistensa jaloissa haaveillen »yhtenäisyydestä» ja herätellen henkiin vainajaa. Bolshevismi on luonut aatteellisen ja taktillisen perustan III Internationalelle, joka on oleva todella proletaarinen ja kommunistinen ja joka ottaa huomioon sekä rauhan ajan saavutukset että alkaneen vallankumousten aikakauden kokemukset.

Bolshevismi on tehnyt koko maailmalle tunnetuksi »proletariaatin diktatuurin» aatteen, kääntänyt nämä sanat latinasta ensin venäjäksi ja sitten maailman kaikille kielille, se on näyttänyt Neuvostovalta esimerkkinään, että vieläpä takapajuisenkin maan työläiset ja köyhät talonpojat, jotka ovat vähimmin kokeneita ja valistuneita ja joilla on vähimmän järjestäytymistottumuksia, ovat kyenneet pitämään työtätekevien valtaa pystyssä kokonaisen vuoden, tavattoman vaikeissa oloissa, taistellen riistäjiä vastaan (joita koko maailman porvaristo on tukenut), luomaan demokratian, joka on äärettömän paljon korkeampaa ja laajempaa kuin mitkään maailman entiset demokratiat ja ryhtymään kymmenien miljoonien työläisten ja talonpoikien voimin toteuttamaan sosialismia käytännössä.

Bolshevismi on auttanut käytännössä proletaarisen vallankumouksen kehittymistä Euroopassa ja Amerikassa voimakkaammin kuin minkään puolueen on missään maassa onnistunut tähän saakka auttaa. Samaan aikaan kun koko maailman työläisille käy päivä päivältä yhä selvemmäksi, ettei Scheidemannien ja Kautsky'en taktiikka ole vapauttanut heitä imperialistisesta sodasta eikä imperialistisen porvariston palkkaorjuudesta, ettei tuo taktiikka kelpaa esikuvaksi kaikille maille, — samaan aikaan kaikkien maiden proletaarijoukoille käy päivä päivältä yhä selvemmäksi, että bolshevismi on viitoittanut oikean tien, jota kulkien voidaan pelastua sodan ja imperialismin kauhuilta, että bolshevismi kelpaa taktiikan esikuvaksi kaikille.

Ei ainoastaan koko Euroopan, vaan maailman proletaarinen vallankumous kypsyy kaikkien nähden, ja Venäjän proletariaatin voitto on auttanut, jouduttanut ja tukenut sitä. Onko tuo kaikki vähäistä sosialismin täydellistä voittoa varten? Tietenkin se on vähäistä. Yksi maa ei voi tehdä enempää. Mutta tämä yksi maa on Neuvostovallan ansiosta tehnyt kuitenkin niin paljon, että vaikka maailman imperialismi huomispäivänä musertaisi Venäjän Neuvostovallan, otaksukaamme siten, että Saksan imperialismi sekä toisaalta Englannin ja Ranskan imperialismi sopivat keskenään, niin tässäkin, pahimmista pahimmassakin tapauksessa bolshevikkien taktiikka osoittaisi tuottaneensa suunnatonta hyötyä sosialismille ja tukeneensa voittoisan maailmanvallankumouksen kasvua.


Porvariston palvelemista »taloudellisen analyysin» varjolla[muokkaa]

Kuten sanottu, Kautskyn kirjan nimenä, jotta nimi tulkitsisi oikein sisältöä, ei pitäisi olla »Proletariaatin diktatuuri», vaan »Bolshevikkivastaisten porvariston syytösten toistelua».

Teoreetikkomme on nyt elvytellyt uudelleen henkiin menshevikkien vanhoja »teorioita» Venäjän vallankumouksen porvarillisesta luonteesta, ts. menshevikkien vanhoja marxilaisuuden väärentelyjä (jotka Kautsky hylkäsi vuonna 1905!). Täytyy pysähtyä tarkastelemaan tätä kysymystä, niin ikävystyttävää kuin se onkin Venäjän marxilaisista.

Venäjän vallankumous on porvarillinen, sanoivat kaikki Venäjän marxilaiset vuoden 1905 edellä. Tämän perusteella — muuntaen marxilaisuuden liberalismiksi — menshevikit tekivät johtopäätöksen, ettei proletariaatin siis pidä mennä pitemmälle kuin porvaristosta on sopivaa ja että proletariaatin pitää noudattaa sovintopolitiikkaa porvaristoon nähden. Bolshevikit sanoivat sitä liberaalis-porvarilliseksi teoriaksi. Porvaristo pyrkii uudistamaan valtion porvarillisesti, reformistisesti eikä vallankumouksellisesti, säilyttäen, mikäli mahdollista, sekä monarkian että tilanherrojen maanomistuksen y.m. Proletariaatin on vietävä porvarillis-demokraattinen vallankumous loppuun saakka, antautumatta porvariston reformismin »sidottavaksi». Bolshevikit määrittelivät luokkien voimasuhteen porvarillisessa vallankumouksessa näin: proletariaatti liittää talonpoikaisten mukaansa, neutralisoi liberaalisen porvariston ja tekee lopun monarkiasta, keskiaikaisuudesta ja tilanherrojen maanomistuksesta.

Vallankumouksen porvarillinen luonne ilmenee juuri siinä, että proletariaatti liittoutuu koko talonpoikaisten kanssa, sillä talonpoikaisto yleensä muodostuu pientuottajista, jotka harjoittavat tavaratuotantoa. Myöhemmin, sanoivat bolshevikit jo silloin, proletariaatti liittoutuu koko puoliproletariaatin (kaikkien riistettyjen ja työtätekevien) kanssa, neutralisoi keskivarakkaan talonpoikaisten ja kukistaa porvariston: tämä onkin sosialistinen vallankumous erotukseksi porvarillis-demokraattisesta vallankumouksesta. (Ks. kirjastani vuodelta 1905: »Kaksi taktiikkaa», julkaistu uusintapainoksena kokoelmassa »12 vuoden ajalta», Pietari, 1907.)

Kautsky osallistui välillisesti tähän väittelyyn vuonna 1905 esiintyen silloisen menshevikin Plehanovin kyselyn johdosta oikeastaan Plehanovia vastaan, mikä herätti silloin erikoista ivailua bolshevikkilehdistössä. Nyt Kautsky ei mainitse sanallakaan silloisista kiistoista (pelkää paljastavansa itsensä omilla lausunnoillaan!) ja riistää siten saksalaiselta lukijalta kaiken mahdollisuuden ymmärtää asian ydintä. Herra Kautsky ei ole voinut kertoa Saksan työläisille vuonna 1918, kuinka hän vuonna 1905 kannatti työläisten liittoutumista talonpoikaisten kanssa eikä liberaalisen porvariston kanssa ja millä ehdoilla hän puolsi tätä liittoa, millaista ohjelmaa hän suunnitteli tälle liitolle.

Ottaen takapakkia Kautsky puolustelee nyt työläisten alistamista porvariston alaiseksi käyttäen tekosyynään »taloudellista analyysia» ja puhuen yleviä sanoja »historiallisesta materialismista», vatvoen menshevikkien vanhoja liberaalisia mielipiteitä menshevikki Maslovilta ottamiensa sitaattien avulla; tällöin sitaateilla todistellaan uutta ajatusta Venäjän takapajuisuudesta, mutta tästä uudesta ajatuksesta tehdään vanha johtopäätös siihen tapaan, ettei porvarillisessa vallankumouksessa muka pidä mennä porvaristoa pitemmälle! Ja näin tehdään huolimatta kaikesta siitä, mitä Marx ja Engels puhuivat verratessaan vuosien 1789–1793 Ranskan porvarillista vallankumousta vuoden 1848 Saksan porvarilliseen vallankumoukseen!

Ennen kuin siirrymme tarkastelemaan Kautskyn »taloudellisen analyysin» tärkeintä »todistetta» ja pääsisältöä, huomautamme, että jo ensimmäisistä lauseista ilmenee tekijän ajatusten hullunkurinen sekavuus tai harkitsemattomuus:

»Venäjän taloudellisena perustana on yhä maatalous ja nimenomaan talonpoikainen pientuotanto», julistaa »teoreetikkomme». »Siitä saa toimeentulonsa noin 4⁄5, ehkä jopa 5⁄6 väestöstä» (s. 45). Ensiksikin, hyvä teoreetikko, oletteko ajatellut, paljonko tämän pientuottajajoukon keskuudessa saattaa olla riistäjiä? Ei tietenkään enempää kuin 1⁄10, sen kokonaisluvusta ja kaupungeissa vieläkin vähemmän, sillä suurtuotanto on siellä kehittyneempää. Ja vaikka ottaisitte verrattomasti suuremmankin luvun, olettaisitte, että 1⁄5 pientuottajista on riistäjiä, jotka menettävät äänioikeutensa. Silloinkin saatte tulokseksi, että bolshevikkien 66% Neuvostojen V edustajakokouksessa edusti väestön enemmistöä. Tähän on vielä lisättävä, että vasemmistoeserrien keskuudessa on aina ollut suuri osa Neuvostovallan kannalla, t.s. periaatteessa kaikki vasemmistoeserrät ovat olleet Neuvostovallan kannattajia, ja kun osa vasemmistoeserristä ryhtyi kapinaseikkailuun heinäkuussa 1918, niin heidän entisestä puolueestaan erottautui kaksi uutta puoluetta, »narodnikki-kommunistit» ja »vallankumoukselliset kommunistit» (niistä huomattavista vasemmistoeserristä, joita jo entinen puolue ehdotti tärkeimpiin hallitustehtäviin, edellisiin kuuluu esim. Zaks, jälkimmäisiin Kolegajev). Kautsky tuli siis itse — vahingossa!— kumonneeksi sen hassun sadun, että muka bolshevikeilla on puolellaan vain vähemmistö väestöstä.

Toiseksi, oletteko te, herttainen teoreetikko, ajatellut sitä, että talonpoikainen pientuottaja horjuu välttämättömästi proletariaatin ja porvariston välillä? Kautsky on varsin sopivasti »unohtanut» tämän koko Euroopan uusimman historian todeksi vahvistaman marxilaisen totuuden, sillä se kumoaa tykkänään hänen toistamansa menshevikkien »teorian»! Ellei Kautsky olisi tätä »unohtanut», hän ei olisi voinut kieltää, että proletariaatin diktatuuri on välttämätön maassa, jossa talonpoikaiset pientuottajat ovat valtavana enemmistönä. — — —

Tarkastelkaamme teoreetikkomme »taloudellisen analyysin» pääsisältöä.

Että Neuvostovalta on diktatuuria, se on kiistatonta, Kautsky sanoo. »Mutta tokko aivan proletariaatin diktatuuria?» (s. 34).

»Neuvostotasavallan perustuslain mukaan talonpojat muodostavat enemmistön siitä väestöstä, jolla on oikeus osallistua lainsäädäntään ja hallintaan. Se, mikä meille esitellään proletariaatin diktatuuriksi, osoittautuisi, jos sitä toteutettaisiin johdonmukaisesti ja jos yksi luokka yleensä voisi toteuttaa välittömästi diktatuuria, minkä voi tehdä vain puolue, osoittautuisi ialonpoikaiston diktatuuriksi» (s. 35).

Ja tavattoman tyytyväisenä noin syvämietteiseen ja teräväjärkiseen päätelmäänsä kelpo Kautsky yrittelee sukkeluuksia: »Näyttää siltä kuin sosialismi voitaisiin taatusti toteuttaa kivuttomimmin silloin, kun se jätetään talonpoikien huoleksi» (s. 35).

Mitä seikkaperäisimmällä tavalla, useilla puoliliberaaliselta Maslovilta otetuilla tavattoman oppineilla sitaateilla teoreetikkomme todistelee sitä uutta ajatusta, että talonpojille on etua korkeista viljan hinnoista, kaupunkilaistyöväen palkkojen polkemisesta j.n.e., j.n.e. Muuten sanottakoon, että nämä uudet ajatukset on esitetty sitä ikävystyttävämmin, mitä vähemmän on kiinnitetty huomiota sodanjälkeisen ajan todella uusiin ilmiöihin, esimerkiksi siihen, etteivät talonpojat vaadi viljastaan rahaa, vaan tavaroita, ettei talonpojilla ole riittävästi työvälineitä, joita ei ole saatavissa tarpeeksi paljon mistään hinnasta. Mutta tästä lähemmin vielä tuonnempana.

Siis Kautsky syyttää bolshevikkeja, proletariaatin puoluetta siitä, että se on luovuttanut diktatuurin, luovuttanut sosialismin toteuttamisen pikkuporvarillisen talonpoikaisten käsiin. Mainiota, herra Kautsky! Miten sitten pitäisi teidän valistuneen käsityksenne mukaan proletaarisen puolueen suhtautua pikkuporvarilliseen talonpoikaistoon?

Teoreetikkomme on pitänyt parempana olla vaiti siitä muistaen kaiketi sananlaskun: »puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa». Mutta Kautsky on antanut ilmi itsensä seuraajalla päätelmällä:

»Neuvostotasavallan alkuaikoina talonpoikain Neuvostot olivat yleensä talonpoikaiston järjestöjä. Nyt tämä tasavalta julistaa, että Neuvostot ovat proletaarien ja köyhien talonpoikien järjestöjä. Varakkaat menettävät oikeutensa osallistua Neuvostojen vaaleihin. Köyhä talonpoika tunnustetaan tässä »proletariaatin diktatuurin» sosialistisen maareformin pysyväksi ja joukoittaiseksi tuotteeksi» (s. 48).

Miten murhaavaa ironiaa! Sitä saa kuulla Venäjällä keitä porvarilta tahansa: kaikki he ilkamoivat ja naureskelevat, että Neuvostotasavalta tunnustaa avoimesti talonpoikaisköyhälistön olemassaolon. He pilkkaavat sosialismia. Se on heidän asiansa. Mutta »sosialisti», joka tekee pilkkaa siitä, että neljä vuotta kestäneen mitä tuhoisimman sodan jälkeen meillä on yhä — ja tulee olemaan vielä kauan aikaa — talonpoikaisköyhälistöä, sellainen »sosialisti» on voinut syntyä vain oloissa, jolloin luopuruus on joukkomittaista.

Kuulkaapa edelleen:

... »Neuvostotasavalta puuttuu kyllä rikkaiden ja köyhien talonpoikien välisiin suhteisiin, mutta ei uuden maanjaon avulla. Kaupunkilaisten elintarvikkeiden puutteen poistamiseksi kyliin lähetellään aseellisia työväen komennuskuntia, jotka ottavat rikkailta talonpojilta pois elintarvikkeiden ylijäämät. Osa näistä elintarvikkeista luovutetaan kaupunkiväestölle, osa köyhille talonpojille» (s. 48).

Tietysti sosialisti ja marxisti Kautskya kuohuttaa syvästi ajatus, että moinen toimenpide saattaisi levitä suurkaupunkien ympäristöä laajemmalle (mutta meillä se ulotetaan koko maahan). Sosialisti ja marxisti Kautsky huomauttaa opettavaisesti, niin erinomaisen, verrattoman ja ihailtavan kylmäverisesti (eli tylsäjärkisesti) kuin poroporvari konsanaan: ... »Ne (pakkoluovutukset varakkailta talonpojilta) tuovat uusia levottomuuden ja kansalaissodan aineksia tuotantoprosessiin»... (kansalaissodan tuominen »tuotantoprosessiin» on jo jotain yliluonnollista!)... »joka tervehtyäkseen tarvitsee välttämättä rauhaa ja turvallisuutta» (49).

Niinpä niin, Kautskyn, marxilaisen ja sosialistin, pitää tietenkin huokailla ja vuodattaa kyyneleitä niiden riistäjien ja viljakeinottelijain rauhan ja turvallisuuden vuoksi, jotka piilottelevat viljan ylijäämiä, rikkovat viljamonopolilakia, saattavat kaupunkien väestön nälänhädän partaalle. Me kaikki olemme sosialisteja ja marxilaisia ja internationalisteja, huutavat kuorossa herrat Kautskyt, Heinrich Weberit (Wien), Longuet't (Pariisi), MacDonaldit (Lontoo) y.m. — me olemme kaikki työväenluokan vallankumouksen kannalla, mutta... mutta vain siten, ettei rikota viljakeinottelijain rauhaa ja turvallisuutta! Ja tätä halpamaista kapitalistien palvelemista me peittelemme vetoamalla »marxilaisittain» »tuotantoprosessiin»... Jos tämä on marxilaisuutta, niin mitä sitten sanotaan porvariston pokkuroimiseksi?

Katsokaapa, mihin teoreetikkomme on päätynyt. Hän syyttää bolshevikkeja siitä, että nämä esittävät talonpoikaisten diktatuurin proletariaatin diktatuuriksi. Ja samaan aikaan hän syyttää meitä siitä, että me aiheutamme maaseudulla kansalaissotaa (me pidämme sitä ansionamme), että lähetämme maaseudulle aseellisia työväen komennuskuntia, jotka julistavat avoimesti toteuttavansa »proletariaatin ja talonpoikaisköyhälistön diktatuuria», auttavat tätä talonpoikaisköyhälistöä, pakkoluovuttavat keinottelijoilta, rikkailta talonpojilta, viljan ylijäämät, joita nämä piilottelevat rikkoen viljamonopolilakia.

Toisaalta marxilainen teoreetikkomme kannattaa puhdasta demokratiaa, vallankumouksellisen luokan, työtätekevien ja riistettyjen johtajan, alistamista riippuvaiseksi väestön enemmistöstä (siis myös riistäjistä). Toisaalta hän selittää päinvastoin kuin me vallankumouksen olevan luonteeltaan kiertämättömästi porvarillinen, koska talonpoikaisto kokonaisuudessaan pohjaa porvarillisiin yhteiskuntasuhteisiin, ja samaan aikaan hän on puoltavinaan proletaarista, luokkaperusteista, marxilaista näkökantaa!

Tämä on mitä pahinta puuroa ja sekasotkua eikä »taloudellinen analyysi». Tämä on liberaalisten oppien riekaleita sekä porvariston ja kulakkien pokkuroinnin saarnaamista eikä marxilaisuutta.

Bolshevikit ovat selittäneet Kautskyn sekoittaman kysymyksen täydellisesti jo vuonna 1905. Niin, vallankumouksemme on porvarillinen niin kauan, kuin me kuljemme yhdessä koko talonpoikaisten kanssa. Sen olemme tajunneet selvääkin selvemmin, sanoneet satoja ja tuhansia kertoja vuodesta 1905 alkaen, emmekä ole milloinkaan yrittäneet hypätä tämän välttämättömän historiallisen kehitysasteen yli emmekä poistaa sitä asetuksilla. Yrittäessään kaikin mokomin »paljastaa» meidät tämän pykälän osalta Kautsky paljastaa vain omien mielipiteidensä sekavuuden ja sen, että hän pelkää muistella sitä, mitä hän kirjoitti vuonna 1905, jolloin hän ei vielä ollut luopio.

Mutta vuonna 1917 huhtikuusta alkaen, kauan ennen Lokakuun vallankumousta ja vallanottoamme me sanoimme avoimesti ja selitimme kansalle: vallankumous ei voi nyt pysähtyä tähän, sillä Venäjä on mennyt eteenpäin, kapitalismi on kehittynyt pitemmälle, rappio on muodostunut ennennäkemättömän laajaksi, ja se vaatii (tahtokoon sitä joku tai ei) kulkemaan eteenpäin, sosialismia kohti. Sillä muuten ei voida mennä eteenpäin, pelastaa sodan raatelemaa maata, muuten ei voida lieventää työtätekevien ja riistettyjen kärsimyksiä.

On käynyt juuri niin kuin me sanoimme. Vallankumouksen kulku on vahvistanut päätelmämme oikeaksi. Ensin yhdessä »koko» talonpoikaisten kanssa monarkiaa, tilanherroja, keskiaikaisuutta vastaan (ja sikäli vallankumous pysyy porvarillisena, porvarillis-demokraattisena). Sitten yhdessä talonpoikaisköyhälistön, puoliproletariaatin, kaikkien riistettyjen kanssa kapitalismia vastaan, siis myöskin maalaispohattoja, kulakkeja, keinottelijoita vastaan, ja sikäli vallankumous muuttuu sosialistiseksi. Mitä pahinta marxilaisuuden väärentämistä, sen madaltamista, sen korvaamista liberalismilla on se, että yritetään pystyttää keinotekoinen Kiinan muuri näiden vallankumousten välille, että yritetään erottaa ne toisistaan jonkin muun kuin sen perusteella, mitä tasoa on proletariaatin valmentuneisuus ja missä määrin proletariaatti on liittoutunut maalaisköyhälistön kanssa. Se olisi sosialistiseen proletariaattiin nähden porvariston taantumuksellista puolustamista vetoamalla näennäisen oppineesti siihen, että porvaristo on edistyksellistä verrattuna keskiaikaan.

Neuvostot edustavat muuten verrattomasti korkeampimuotoista ja korkeampityyppistä demokratiaa juuri sen vuoksi, että yhdistämällä työläisten ja talonpoikain suuret joukot ja vetämällä ne mukaan politiikkaan Neuvostot muodostavat lähimpänä »kansaa» olevan (siinä mielessä kuin Marx puhui vuonna 1871 todellisesta kansanvallankumouksesta), mitä herkimmän mittarin, joka osoittaa joukkojen poliittisen kypsyyden, luokkakypsyyden kasvun ja kehityksen asteen. Neuvostotasavallan perustuslakia ei ole kirjoitettu minkään »suunnitelman» mukaan, sitä ei ole laadittu kabineteissa eikä tyrkytetty työtätekeville porvariston lakimiesten toimesta. Ei, tämä Perustuslaki on muovautunut luokkataistelun kehityskulussa, sitä mukaa kuin luokkaristiriidat ovat kypsyneet. Tätä todistavat nimenomaan ne tosiasiat, jotka Kautskyn on täytynyt tunnustaa.

Ensi alussa Neuvostot yhdistivät koko talonpoikaiston. Juuri köyhien talonpoikien kehittymättömyys, takapajuisuus, valistumattomuus vei siihen, että johto joutui kulakkien, rikkaiden, kapitalistien, pikkuporvarillisen intelligenssin käsiin. Se oli pikkuporvariston, menshevikkien ja sosialistivallankumouksellisten valta-aikaa (vain hölmöt tai Kautskyn kaltaiset luopiot saattoivat pitää näitä sosialisteina). Pikkuporvaristo horjui välttämättä ja kiertämättömästi porvariston diktatuurin (Kerenski, Kornilov, Savinkov) ja proletariaatin diktatuurin välillä, sillä taloudellisen asemansa perusominaisuuksien vuoksi pikkuporvaristo ei kykene lainkaan esiintymään itsenäisesti. Sivumennen mainittakoon, että Kautsky on luopunut täydellisesti marxilaisuudesta, rajoittunut Venäjän vallankumousta analysoidessaan lainopilliseen, muodolliseen »demokratia»-käsitteeseen, jota porvaristo käyttää herruutensa verhona ja jolla se pettää joukkoja, ja unohtanut sen, että »demokratia» merkitsee todellisuudessa toisinaan porvariston diktatuuria, toisinaan tuohon diktatuuriin alistuvien poroporvarien voimatonta reformismia j.n.e. Kautskyn kirjasen mukaan kapitalistisessa maassa on ollut porvariston puolueita ja proletariaatin puolue, joka johtaa proletariaatin enemmistöä, sen joukkoja (bolshevikit), mutta ei ole ollut pikkuporvariston puolueita! Menshevikeillä ja eserrillä ei ole ollut luokkapohjaa, pikkuporvarillista juurta!

Pikkuporvariston, menshevikkien ja eserrien, horjunta valisti joukkoja ja vieroitti niiden valtaenemmistön, koko »pohjakerroksen», kaikki proletaarit ja puoliproletaarit, moisista »johtajista». Bolshevikit saivat Neuvostoissa enemmistön (Pietarissa ja Moskovassa vuoden 1917 lokakuuhun mennessä), eserrien ja menshevikkien keskuudessa voimistui hajaannus.

Voittanut bolshevikkivallankumous merkitsi horjunnan päättymistä, monarkian ja tilanherrain maanomistuksen täydellistä hävittämistä (ennen Lokakuun vallankumousta sitä ei oltu hävitetty). Me suoritimme porvarillisen vallankumouksen loppuun saakka. Talonpoikaisto kokonaisuudessaan seurasi meitä. Sen vastakkaisuus sosialistiseen proletariaattiin nähden ei voinut tulla heti yhdessä hetkessä ilmi. Neuvostot yhdistivät yleensä talonpoikaiston. Luokkajako talonpoikaisten keskuudessa ei ollut vielä käynyt ajankohtaiseksi, ei ollut vielä ilmeistä.

Tämä tapahtui vuoden 1918 kesällä ja syksyllä. Tshekkoslovakkien vastavallankumouksellinen kapina herätti kulakit. Kulakkikapinoiden aalto vyöryi kautta Venäjän. Talonpoikaisköyhälistö oppi, ei kirjoista eikä sanomalehdistä, vaan elämästä oppi näkemään, että sen edut ovat sovittamattomassa ristiriidassa kulakkien, rikkaiden, maalaisporvariston etujen kanssa. »Vasemmistoeserrät», kuten jokainen pikkuporvarillinen puolue, heijastivat joukkojen horjuntaa, ja nimenomaan kesällä 1918 heidän keskuudessaan tapahtui jakautuminen: osa lähti tshekkoslovakkien mukaan (kapina Moskovassa, jolloin Proshjan, vallattuaan lennätinlaitoksen — tunniksi! — kuulutti Venäjälle bolshevikkien kukistamisesta, sitten tshekkoslovakkeja vastassa olleen armeijan ylikomentajan Muravjovin petos, j.n.e.) ja ylempänä mainittu osa pysyi bolshevikkien puolella.

Elintarvikepulan kärjistyminen kaupungeissa asetti yhä terävämmin kysymyksen viljamonopolista (minkä teoreetikko Kautsky »on unohtanut» taloudellisessa analyysissaan, jossa hän toistelee Maslovilta kymmenen vuotta sitten oppimiaan vanhoja asioita!).

Entinen tilanherrojen ja porvariston valtio, jopa demokraattis-tasavaltalainenkin valtio, lähetti maaseudulle aseellisia komennuskuntia, jotka olivat itse asiassa porvariston käskettävissä. Tätä herra Kautsky ei ole tietävinään! Siinä hän ei näe »porvariston diktatuuria», eihän toki! Se oli »puhdasta demokratiaa», varsinkin jos porvarillinen parlamentti sen hyväksyi! Siitä, miten Avksentjev ja S. Maslov yhdessä Kerenskien, Tseretelien y.m.s. eserrä- ja menshevikkiväen kanssa vuoden 1917 kesällä ja syksyllä vangitsivat maakomiteain jäseniä, siitä Kautsky »ei ole kuullut» mitään, siitä hän on vaiti!

Koko juttu on siinä, että porvarillinen valtio, joka toteuttaa porvariston diktatuuria demokraattisen tasavallan avulla, ei voi tunnustaa kansan kuullen palvelevansa porvaristoa, ei voi sanoa totuutta, vaan sen on pakko teeskennellä.

Mutta Kommuunin tyyppinen valtio, Neuvostovaltio sanoo kansalle totuuden suoraan ja avoimesti julistamalla olevansa proletariaatin ja talonpoikaisköyhälistön diktatuuria ja saa juuri tällä totuudella puolelleen kymmeniä miljoonia uusia kansalaisia, jotka ovat sorretussa asemassa missä demokraattisessa tasavallassa tahansa, mutta joita Neuvostot vetävät mukaan osallistumaan politiikkaan, demokratiaan, hallitsemaan valtiota. Neuvostotasavalta lähettää kyliin aseellisia työväen komennuskuntia, ensi sijassa valveutuneimpia pääkaupunkien työläisiä. Nämä työläiset vievät sosialismia maaseudulle, vetävät puolelleen köyhälistöä, järjestävät ja valistavat sitä, auttavat sitä lannistamaan porvariston vastarinnan.

Kaikki asiaa tuntevat ja maaseudulla olleet sanovat, että maaseutumme elää itse vasta vuoden 1918 kesällä ja syksyllä »Lokakuun» (s.o. proletaarista) vallankumousta. On tapahtumassa käänne. Kulakkikapinain aalto vaihtuu köyhälistön nousuun, »köyhälistökomiteain» kasvuun. Sotaväessä kasvaa työläiskomissaarien ja -upseerien luku, divisioonien ja armeijain työläiskomentajien luku. Samaan aikaan kun heinäkuun (1918) kriisin ja porvariston voivotusten pelästyttämä höperö Kautsky juoksee liehitellen porvariston perässä ja kirjoittaa kokonaisen kirjasen, josta huokuu vakaumus, että talonpoikaisto kukistaa tuotapikaa bolshevikkien vallan, samaan aikaan kun tämä höperö pitää vasemmistoeserrien eroamista merkkinä bolshevikkien kannattajapiirin »supistumisesta» (s. 37), samaan aikaan bolshevismin kannattajapiiri todellisuudessa laajenee äärettömästi, sillä maalaisköyhälistön kymmenet miljoonat heräävät itsenäiseen poliittiseen toimintaan vapautuen kulakkien ja maalaisporvariston holhouksesta ja vaikutusvallasta.

Olemme menettäneet satoja vasemmistoeserriä, selkärangattomia intelligenttejä ja kulakkitalonpoikia ja saaneet puolellemme miljoonia köyhälistöön kuuluvia.[6]

Vuoden kuluttua siitä, kun proletaarinen vallankumous tapahtui pääkaupungeissa, sen vaikutuksesta ja sen avulla maaseudun syrjäkulmilla alkoi proletaarinen vallankumous, joka on varmistanut lopullisesti Neuvostovallan ja bolshevismin, todistanut lopullisesti, ettei maassa ole sellaisia sisäisiä voimia, jotka voisivat sitä vastustaa.

Suoritettuaan porvarillis-demokraattisen vallankumouksen loppuun yhdessä koko talonpoikaisten kanssa Venäjän proletariaatti siirtyi lopullisesti sosialistiseen vallankumoukseen, kun sen onnistui jakaa maaseutu kahtia, saada mukaansa maaseudun proletaarit ja puoliproletaarit, yhdistää heidät kulakkeja ja porvaristoa, m.m. talonpoikaisporvaristoa vastaan.

Ellei pääkaupunkien ja suurten teollisuuskeskuksien bolshevistinen proletariaatti olisi pystynyt liittämään ympärilleen maalaisköyhälistöä ja nostamaan sitä rikasta talonpoikaistoa vastaan, niin siinä tapauksessa tämä olisi todistanut Venäjän vielä »kypsymättömäksi» sosialistiseen vallankumoukseen, siinä tapauksessa talonpoikaisto olisi jäänyt »eheäksi», t.s. kulakkien, rikkaiden, porvariston taloudellisen, poliittisen ja aatteellisen johdon alaiseksi, eikä vallankumous olisi kehittynyt porvarillis-demokraattista vallankumousta pitemmälle. (Mutta sekään, näin sulkeissa sanoen, ei olisi todistanut vielä sitä, ettei proletariaatin olisi pitänyt valloittaa valtaa, sillä vain proletariaatti suoritti porvarillis-demokraattisen vallankumouksen todella loppuun asti, vain proletariaatti on tehnyt jotain tuntuvaa maailman proletaarisen vallankumouksen lähentämiseksi, vain proletariaatti on perustanut Neuvostovaltion, joka Kommuunin jälkeen on toinen askel sosialistista valtiota kohti.)

Toisaalta, jos bolshevistinen proletariaatti ei olisi jaksanut odottaa maaseudun luokkajakautumista eikä olisi pystynyt sitä valmistamaan ja aikaansaamaan, vaan olisi heti vuoden 1917 loka- ja marraskuussa koettanut »dekretoimalla» julistaa kansalaissodan tai »saattaa sosialismin voimaan» maaseudulla, koettanut tulla toimeen tekemättä väliaikaista blokkia (liittoa) koko talonpoikaiston kanssa ja useita myönnytyksiä keskivarakkaille talonpojille y.m.s., niin se olisi silloin ollut blanquilaista marxilaisuuden vääristelyä, vähemmistön yritys tyrkyttää tahtoaan enemmistölle, se olisi silloin ollut teoreettista järjettömyyttä, kykenemättömyyttä ymmärtää sitä, että talonpoikaiston vallankumous on vielä porvarillista vallankumousta ja että takapajuisessa maassa vallankumousta ei voida tehdä sosialistiseksi käymättä läpi useita siirtymävaiheita, väliasteita.

Kautsky on teorian ja politiikan tärkeässä kysymyksessä sotkenut kaiken ja osoittautunut käytännössä pelkäksi porvariston apuriksi, joka ulvoo proletariaatin diktatuuria vastaan.

Samanlaista, ellei vieläkin suurempaa sekasotkua on Kautsky saanut aikaan toisessakin mitä mielenkiintoisimmassa ja tärkeimmässä kysymyksessä, nimittäin siinä kysymyksessä, oliko Neuvostotasavallan lainsäädännöllinen toiminta maauudistuksen, tuon mitä vaikeimman ja samalla tärkeimmän sosialistisen uudistuksen kohdalta periaatteellisesti oikeaa ja myös tarkoituksenmukaista? Olisimme sanomattoman kiitollisia jokaiselle länsieurooppalaiselle marxilaiselle, joka edes tärkeimpiin asiakirjoihin tutustuttuaan arvostelisi politiikkaamme, sillä siten hän auttaisi tavattomasti meitä ja edistäisi samalla maailman vallankumouksen kypsymistä. Mutta Kautsky tarjoaa arvostelun asemesta uskomatonta teoreettista sekasotkua, joka muuttaa marxilaisuuden liberalismiksi ja on käytännössä pelkkää kiukkuista pikkuporvarin mielenpurkausta bolshevikkeja vastaan. Lukija päätelköön itse:

»Suurmaanomistusta ei voitu säilyttää. Vallankumous sai sen aikaan. Se kävi heti selväksi. Suurtiloja ei voitu olla luovuttamatta talonpoikaisväestölle»... (Teette väärin, herra Kautsky: te asetatte oman »selviönne» sen tilalle, miten eri luokat suhtautuivat tähän kysymykseen; vallankumouksen historia on todistanut, että suurmaanomistuksen säilyttäminen oli porvarien ja pikkuporvarien, menshevikkien ja eserrien kokoomushallituksen politiikkaa. Sen todistivat varsinkin S. Maslovin laki ja maakomiteain jäsenten vangitsemiset. Ilman proletariaatin diktatuuria »talonpoikaisväestö» ei olisi voittanut tilanherraa, joka liittoutui kapitalistin kanssa.)

... »Mutta ei oltu yhtä mieltä siitä, missä muodossa sen piti tapahtua. Pidettiin mahdollisena erilaisia ratkaisuja»... (Kautsky pitää eniten huolta »sosialistien» »yksimielisyydestä», sanokoon sosialistiksi itseään kuka tahansa. Hän on unohtanut, että kapitalistisen yhteiskunnan perusluokkien täytyy tulla erilaiseen ratkaisuun.) ... »Sosialistiselta kannalta katsoen olisi järkevintä luovuttaa suuret tuotantolaitokset valtion omaisuudeksi ja sallia talonpoikien, jotka ovat tähän asti olleet niissä palkkatyöläisinä, hoitaa suurtiloja osuuskuntien muodossa. Mutta tällainen ratkaisu edellyttää, että täytyy olla sellaisia maatyöläisiä, joita Venäjällä ei ole. Toinen ratkaisu voisi olla se, että suurtilat luovutettaisiin valtion omaisuudeksi ja jaettaisiin sitten pikkupalstoiksi, joita vuokrattaisiin vähämaisille talonpojille. Tällöin olisi toteutettu vielä jotakin sosialismista»...

Kautsky selviytyy tässä, kuten aina, kuulun tempun avulla: toisaalta ei voida olla myöntämättä ja toisaalta täytyy tunnustaa. Hän rinnastaa erilaiset ratkaisut, eikä hänen päähänsä edes pälkähdä ajatus — ainoa reaalinen, ainoa marxilainen ajatus — minkä vaiheiden kautta pitää kapitalismista kommunismiin siirtymisen tapahtua niissä ja niissä erikoisissa oloissa. Venäjällä on palkkatyöläisiä maataloudessa, mutta heitä on vähän, eikä Kautsky ole kosketellut Neuvostovallan asettamaa kysymystä, miten on siirryttävä kommuuni- ja osuuskunnalliseen maanviljelykseen. Hullunkurisinta on kuitenkin se, että Kautsky tahtoo havaita pienten maatilkkujen vuokralle annossa »jotakin sosialismista». Itse asiassa tuo on pikkuporvarillinen tunnuslause, eikä siinä ole mitään »sosialismista». Ellei »valtio», joka antaa maata vuokralle, tule olemaan Kommuunin tyyppinen valtio, vaan parlamentaarinen porvarillinen tasavalta (Kautskyn ainainen olettamus on juuri se), niin maan vuokraus pieninä palstoina on tyypillinen liberaalinen reformi.

Kautsky on vaiti siitä, että Neuvostovalta on lakkauttanut kaikkinaisen maanomistuksen. Enemmänkin. Hän kepuloi uskomattomasti ja siteeraa Neuvostovallan dekreettejä siten, että jättää pois oleellisimman sisällön.

Sanottuaan, että »pientuotanto pyrkii tuotantovälineiden täydelliseen yksityisomistukseen» ja että Perustava kokous olisi »ainoa auktoriteetti», joka pystyisi estämään jakoa (väite, jolle nauretaan Venäjällä, sillä kaikki tietävät, että työläiset ja talonpojat pitävät arvovaltaisina vain Neuvostoja ja että Perustava kokous on tullut tshekkoslovakkien ja tilanherrojen tunnukseksi), Kautsky jatkaa:

»Eräs Neuvostohallituksen ensimmäisistä dekreeteistä sääti: 1. Tilanherrojen maanomistus lakkautetaan heti ilman mitään lunastusmaksua. 2. Tilanherrojen maatilat sekä kaikki hallitsijasuvun, luostarien ja kirkkojen maat kaikkine karjoineen ja talouskalustoineen, rakennuksineen ja kaikkine muine lisävarustuksineen siirtyvät toistaiseksi volostien maakomiteoiden ja talonpoikain edustajain ujestineuvostojen määräysvaltaan, kunnes Perustava kokous ratkaisee maakysymyksen.»

Siteerattuaan vain nämä kaksi pykälää Kautsky päättelee:

»Perustavaan kokoukseen vetoaminen on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Tosiasiassa eri volostien talonpojat ovat saaneet tehdä maalle mitä vain» (47).

Siinä teille näytteitä Kautskyn »arvostelusta»! Siinä »tieteellinen» teos, joka muistuttaa pikemminkin väärennystä. Saksalaiselle lukijalle vakuutetaan, että bolshevikit ovat antaneet periksi talonpoikaiselle maan yksityisomistusta koskevassa kysymyksessä! että bolshevikit ovat sallineet talonpoikien (»eri volostien») tehdä erikseen mitä haluavat!

Mutta todellisuudessa Kautskyn siteeraamassa dekreetissä — ensimmäisessä, lokakuun 26 pnä 1917 (vanhaa lukua) annetussa dekreetissä — ei ole kaksi, vaan 5 pykälää ynnä kahdeksan pykälää »evästyksiä», ja näistä evästyksistä sanotaan, että niitä »on pidettävä ohjeena».

Dekreetin kolmannessa pykälässä sanotaan, että maatilat siirtyvät »kansalle», että on ehdottomasti laadittava »tarkka luettelo kaikesta konfiskoitavasta omaisuudesta» ja omaisuus on otettava »mitä tarkimman vallankumouksellisen suojeluksen alaiseksi». Ja evästyksessä sanotaan, että »yksityisten maanomistusoikeus lakkautetaan ainiaaksi», että »maapalstoja, joilla on harjoitettu korkeatasoista maanviljelystä», »ei saa jakaa», että »konfiskoitujen maatilojen koko karja ja talouskalusto siirtyy ilman lunastusmaksua valtion tai yhteisön yksinomaiseen käyttöön näiden maatilojen suuruudesta ja merkityksestä riippuen», että »kaikki maat siirtyvät koko kansalle kuuluvaan maavarantoon».

Edelleen, samaan aikaan kun Perustava kokous hajotettiin (5. I. 1918), Neuvostojen III edustajakokous hyväksyi »Työtätekevän ja riistetyn kansan oikeuksien julistuksen», joka sisältyy nykyään Neuvostotasavallan Perustuslakiin. Tämän julistuksen II pykälän ensimmäisessä kohdassa sanotaan, että »maan yksityisomistus lakkautetaan» ja että »mallikelpoiset maatilat ja maataloudelliset tuotantolaitokset julistetaan koko kansan omaisuudeksi».

Siis Perustavaan kokoukseen vetoaminen ei ole jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, sillä toinen koko kansan edustuslaitos, joka on talonpoikien silmissä äärettömän paljon arvovaltaisempi, otti maakysymyksen ratkaistavakseen.

Edelleen, helmikuun 6 (19) pnä 1918 annettiin maan sosialisointilaki, jolla vahvistettiin vielä kerran kaiken maanomistuksen lakkauttaminen, luovutettiin sekä maat että yksityisomistajain koko kalusto federaalisen Neuvostovallan valvonnan alaisina toimivien neuvostoviranomaisten määräysvaltaan ja asetettiin maankäytön tehtäväksi

»kehittää maataloudessa yksityistalouksien yhdistämisen tietä kollektiivista taloudenhoitoa, joka on edullisempaa työn säästön ja tuottoisuuden kannalta, tarkoituksena siirtyä sosialistiseen talouteen» (11. pykälä, e-kohta).

Saattaen voimaan tasasuhtaisen maankäytön tämä laki vastaa peruskysymykseen »kenellä on oikeus maankäyttöön»:

(20. pykälä). »Erillisiä maapalstoja Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan rajojen sisällä saavat yhteiskunnallisiin ja yksityisiin tarpeisiin käyttää: A) Kulttuuri- ja valistustarkoituksiin: 1) valtio Neuvostovallan (federaation, alueen, kuvernementin, ujestin, volostin ja kylän) elimien muodossa. 2) Yhteiskunnalliset järjestöt (Neuvostovallan paikalliselinten luvalla ja valvonnan alaisina). B) Maatalouden harjoittamiseen: 3) Maatalouskommuunit. 4) Maatalousosuuskunnat. 5) Kyläyhteisöt. 6) Yksityiset perheet ja henkilöt»...

Lukija huomaa, että Kautsky on vääristellyt koko asian ja esittänyt saksalaiselle lukijalle Venäjän proletaarisen valtion agraaripolitiikan ja -lainsäädännön aivan väärässä valossa.

Teoreettisesti tärkeitä, perustavia kysymyksiä Kautsky ei ole kyennyt edes asettamaan!

Nämä kysymykset ovat seuraavat:

maankäytön tasasuhtaisuus ja

maan kansallistaminen, — näiden molempien toimenpiteiden suhde sosialismiin yleensä ja kapitalismista kommunismiin siirtymiseen erittäin.

Maan yhteismuokkaus pienestä ja hajanaisesta maanviljelystä yhteistettyyn suurviljelykseen siirtymisen muotona; onko tämän kysymyksen asettelu neuvostolain-säädännössä sosialismin vaatimusten mukainen?

Ensimmäiseen kysymykseen nähden todettakoon ennen kaikkea seuraavat kaksi tärkeintä tosiasiaa: (a) vuoden 1905 kokemuksia tarkastellessaan (viittaan esimerkiksi teokseeni, jonka aiheena on agraarikysymys Venäjän ensimmäisessä vallankumouksessa) bolshevikit osoittivat, että tasasuhtaisuus-tunnus oli merkitykseltään demokraattis-edistyksellinen, demokraattis-vallankumouksellinen, ja vuonna 1917 ennen Lokakuun vallankumousta he sanoivat sen aivan selvästi, (b) Ajaessaan läpi maan sosialisointilain, jonka »sieluna» on maankäytön-tasasuhtaisuus-tunnus, bolshevikit sanoivat täysin tarkasti ja selvästi: tämä ei ole meidän aatteemme, emme hyväksy tätä tunnusta, mutta pidämme velvollisuutenamme ajaa sen läpi, koska se on talonpoikaisten valtaenemmistön vaatimus. Ja työtätekevien enemmistön on itsensä vapauduttava aatteestaan ja vaatimuksistaan: noita vaatimuksia ei voida »lakkauttaa» eikä voida »hypätä» niiden yli. Me bolshevikit tulemme auttamaan talonpoikaistoa vapautumaan pikkuporvarillisista tunnuksista, siirtymään niistä mahdollisimman nopeasti ja helposti sosialistisiin tunnuksiin.

Marxilaisen teoreetikon, mikäli hän tahtoi auttaa työväen vallankumousta tieteellisellä analyysillaan, olisi pitänyt vastata ensinnäkin siihen, onko totta, että maankäytön-tasasuhtaisuus-aate merkitsee demokraattista vallankumousta, merkitsee porvarillis-demokraattisen vallankumouksen loppuunviemistä? Toiseksi, tekivätkö bolshevikit oikein ajaessaan äänillään läpi pikkuporvarillisen tasasuhtaisuuslain (ja noudattaessaan sitä hyvin lojaalisesti)?

Kautsky ei ole pystynyt edes huomaamaan, missä on teoreettisesti kysymyksen ydin!

Kautsky ei olisi milloinkaan kyennyt kumoamaan sitä, että tasasuhtaisuus-aatteella on edistyksellinen ja vallankumouksellinen merkitys porvarillis-demokraattisessa kumouksessa. Sitä pitemmälle tuo kumous ei voi mennä. Päästyään loppuun se paljastaa joukoille vielä selvemmin, nopeammin ja helpommin, että porvarillis-demokraattiset ratkaisut eivät riitä, että on mentävä niitä pitemmälle, siirryttävä sosialismiin.

Talonpoikaisto, joka on syössyt alas tsaarivallan ja tilanherrat, haaveilee tasasuhtaisuudesta, eikä mikään voima voisi estää siitä talonpoikia, jotka ovat vapautuneet sekä tilanherroista että porvarillis-parlamentaarisesta, tasavaltalaisesta valtiosta. Proletaarit sanovat talonpojille: autamme teitä pääsemään »ihanteelliseen» kapitalismiin, sillä maankäytön tasasuhtaisuus on kapitalismin ihannoimista pientuottajan näkökulmasta. Ja samalla osoitamme teille, että se ei riitä, että on siirryttävä yhteisviljelyyn.

Olisipa mielenkiintoista nähdä, miten Kautsky yrittäisi todistaa, että proletariaatin tällainen talonpoikaiston taistelun johtaminen on virheellistä!

Kautsky on katsonut paremmaksi välttää kysymystä...

Edelleen, Kautsky on suorastaan pettänyt saksalaisia lukijoita salaamalla heiltä, että maalaissa Neuvostovalta on antanut suoranaisen etuoikeuden kommuuneille ja osuuskunnille asettamalla ne ensimmäiselle tilalle.

Talonpoikaiston kanssa porvarillis-demokraattisen vallankumouksen loppuun asti — talonpoikaiston köyhimmän, proletaarisen ja puoliproletaarisen osan kanssa eteenpäin, sosialistiseen vallankumoukseen! Tällaista on ollut bolshevikkien politiikka, ja yksinomaan se on ollut marxilaista politiikkaa.

Mutta Kautsky sotkee asiat eikä osaa asettaa ainoatakaan kysymystä! Toisaalta hän ei uskalla sanoa, että proletaarien olisi pitänyt erota talonpoikaistosta tasasuhtaisuuskysymyksessä, sillä hän käsittää moisen eroamisen järjettömyyden (ja sitä paitsi Kautsky vuonna 1905, jolloin hän ei vielä ollut luopio, kannatti selvästi ja suoraan työläisten ja talonpoikien välistä liittoa vallankumouksen voiton ehtona). Toisaalta Kautsky lainaa myötämielisesti liberaalisia typeryyksiä menshevikki Maslovilta, joka »todistelee» pikkuporvarillisen tasa-arvoisuuden olevan sosialismin kannalta utopiaa ja taantumuksellista, mutta on vaiti siitä, että pikkuporvariston taistelu tasa-arvoisuuden ja tasasuhtaisuuden puolesta on porvarillis-demokraattisen vallankumouksen kannalta katsottuna edistyksellistä ja vallankumouksellista.

Kautsky on sekottanut kaikki loputtomasti: huomatkaa, että Kautsky (vuoden 1918 Kautsky) väittää kivenkovaan Venäjän vallankumouksen olevan luonteeltaan porvarillinen. Kautsky (vuoden 1918 Kautsky) vaatii: pysykää näissä puitteissa! Ja sama Kautsky havaitsee pikkuporvarillisessa reformissa, siinä, että vuokrataan pieniä maapalstoja köyhille talonpojille (t.s. päästään lähemmäksi tasasuhtaisuutta), »jotakin sosialismista» (porvarillisen vallankumouksen hyväksi)!!

Ymmärtäköön ken voi!

Lisäksi Kautsky osoittaa poroporvarin kykenemättömyyttä ottaa huomioon kyseisen puolueen todellista politiikkaa. Hän siteeraa menshevikki Maslovin korulauseita haluamatta nähdä, millaista oli menshevikkipuolueen todellinen politiikka vuonna 1917, jolloin tämä puolue »koalitiossa» tilanherrojen ja kadettien kanssa kannatti itse asiassa liberaalista maareformia ja sovintoa tilanherrojen kanssa (todiste: maakomiteain jäsenten vangitsemiset ja S. Maslovin lakiehdotus).

Kautsky ei ole huomannut, että P. Maslov puhumalla koreita sanoja pikkuporvarillisen tasa-arvoisuuden taantumuksellisuudesta ja utooppisuudesta salaa todellisuudessa sen, että menshevikkien politiikka oli talonpoikien ja tilanherrojen sovinnon hierontaa (t.s. tilanherrojen auttamista talonpoikien puijaamisessa) sen sijaan, että talonpojat kukistaisivat vallankumouksellisesti tilanherrat.

Jopa on »marxilainen» Kautsky!

Nimenomaan bolshevikit ovat ottaneet tarkoin huomioon porvarillis-demokraattisen ja sosialistisen vallankumouksen välisen eron: saattamalla loppuun edellisen he tekivät mahdolliseksi siirtyä toiseen. Yksinomaan tämä on vallankumouksellista ja marxilaista politiikkaa.

Ja turhaan Kautsky toistelee liberaalien hampaattomia pistopuheita: »Pientalonpojat eivät ole vielä missään eivätkä milloinkaan siirtyneet kollektiiviseen tuotantoon teoreettisten todistelujen vaikutuksesta» (50).

Kuinka teräväjärkistä!

Laajan maan talonpojat eivät ole missään eivätkä milloinkaan ennen olleet proletaarisen valtion vaikutuksen alaisina.

Pientalonpojat eivät ole missään eivätkä milloinkaan joutuneet köyhien ja rikkaiden talonpoikien väliseen avoimeen, jopa kansalaissodaksi muuttuvaan luokkataisteluun sellaisissa oloissa, että proletaarinen valtiovalta antaa köyhille aatteellista, poliittista, taloudellista ja sotilaallista tukea.

Keinottelijat ja pohatat eivät ole missään eivätkä milloinkaan rikastuneet ja talonpoikaisjoukot köyhtyneet näin suuresti sodasta.

Kautsky toistelee vanhoja juttuja, märehtii vanhoja asioita eikä uskalla edes ajatella proletariaatin diktatuurin uusia tehtäviä.

Hyvä Kautsky, entä jos talonpojilla ei riitä työvälineitä pientuotantoa varten ja proletaarivaltio auttaa heitä saamaan koneita kollektiivista maanviljelyä varten, onko se »teoreettista todistelua»? — — —

Siirtykäämme maan kansallistamista koskevaan kysymykseen. Narodnikkimme, muun muassa kaikki vasemmistoeserrät, kieltävät sen, että toteuttamamme toimenpide on maan kansallistamista. Teoreettisesti he ovat väärässä. Mikäli pysyttelemme tavaratuotannon ja kapitalismin puitteissa, sikäli maan yksityisomistuksen lakkauttaminen on maan kansallistamista. Sana »sosialisointi» ilmaisee vain pyrkimystä, sosialismiin siirtymisen toivomista, sen valmistelua.

Miten marxilaisten pitäisi suhtautua maan kansallistamiseen?

Tässäkin suhteessa Kautsky joko ei osaa edes asettaa kysymystä teoreettisesti tai — mikä on vielä pahempaa — hän kiertää kysymyksen tahallaan, vaikka venäläisestä kirjallisuudesta tiedetään, että Kautsky tuntee Venäjän marxilaisten kesken käydyt vanhat kiistat maan kansallistamis- ja kunnallistamiskysymyksestä (suurtilojen luovuttaminen paikallisille itsehallinnoille) sekä maan jakamisesta.

Kautskyn väite, että luovuttamalla suurtilat valtiolle ja vuokraamalla niitä pikku palstoina vähämaisille talonpojille toteutettaisiin »jotakin sosialismista», on suoranaista marxilaisuuden pilkkaamista. Olemme jo osoittaneet, ettei siinä ole mitään sosialismia. Eikä siinä kaikki: siinä ei ole myöskään porvarillis-demokraattista vallankumousta loppuun saakka vietynä. Kautskylle sattui se suuri onnettomuus, että hän luotti menshevikkeihin. Tästä oli seurauksena kuriositeetti: Kautsky, jonka mielestä vallankumouksemme on luonteeltaan porvarillinen ja joka moittii bolshevikkeja siitä, että heidän päähänsä pälkähti lähteä sosialismia kohti, itse tarjoaa liberaalista reformia muka sosialismina viemättä tätä reformia niin pitkälle, että maanomistussuhteet puhdistettaisiin täydellisesti kaikesta keskiaikaisuudesta! Tuloksena on, että Kautsky, samoin kuin hänen menshevikki-neuvojansakin, puolustaa johdonmukaisen porvarillis-demokraattisen vallankumouksen asemesta liberaalista porvaristoa, joka pelkää vallankumousta.

Todellakin. Minkä vuoksi valtion omaisuudeksi olisi muutettava ainoastaan suurtilat eikä kaikkia maita? Liberaalinen porvaristo saisi sillä tavalla säilytetyksi entisyydestä mahdollisimman paljon (t.s. vallankumous muodostuisi mahdollisimman vähän johdonmukaiseksi) ja tekisi vanhaan palaamisen mahdollisimman helpoksi. Radikaalinen porvaristo, t.s. porvaristo, joka vie porvarillisen vallankumouksen loppuun saakka, asettaa tunnuslauseeksi maan kansallistamisen.

Kautsky, joka jo kauan sitten menneinä aikoina, lähes 20 vuotta sitten kirjoitti mainion agraarikysymystä käsittelevän marxilaisen teoksen, ei voi olla tietämättä sitä Marxin mainintaa, että maan kansallistaminen on nimenomaan johdonmukainen porvariston tunnuslause. Kautsky ei voi olla tuntematta Marxin polemiikkia Rodbertusta vastaan ja Marxin »Lisäarvoteorioissaan» antamia mainioita selityksiä, joissa on esitetty erittäin havainnollisesti myös maan kansallistamisen vallankumouksellinen merkitys porvarillis-demokraattisessa mielessä.

Menshevikki P. Maslov, jonka Kautsky on valinnut niin epäonnistuneesti neuvojakseen, väitti, etteivät Venäjän talonpojat voi suostua kaiken (siinä luvussa talonpoikienkin) maan kansallistamiseen. Tämä Maslovin mielipide saattoi olla tietyssä määrin yhteydessä hänen »originelliin» teoriaansa (joka jäljittelee porvarillisia Marxin arvostelijoita), nimittäin absoluuttisen maankoron kiistämiseen ja »maan vähenevän hedelmällisyyden lain» (eli »tosiasian», kuten Maslov sanoi) tunnustamiseen.

Todellisuudessa jo vuoden 1905 vallankumouksessa ilmeni, että Venäjän talonpoikien, sekä kyläyhteisöön kuuluvien että lohkotilallisten, valtaenemmistö kannattaa kaiken maan kansallistamista. Vuoden 1917 vallankumous vahvisti sen todeksi sekä toteutti sen vallan siirryttyä proletariaatille. Bolshevikit pysyivät uskollisina marxilaisuudelle eivätkä yrittäneet »hypätä» porvarillis-demokraattisen vallankumouksen yli (vaikka Kautsky syyttääkin meitä siitä — ilman mitään todisteita). Bolshevikit auttoivat ennen muuta talonpoikaiston radikaalisimpia, vallankumouksellisimpia, proletariaatille läheisimpiä porvarillis-demokraattisia ideologeja, nimittäin vasemmistoeserriä, suorittamaan sen, mikä oli itse asiassa maan kansallistamista. Maan yksityisomistus lakkautettiin Venäjällä vuoden 1917 lokakuun 26 päivästä, s.o. proletaarisen, sosialistisen vallankumouksen ensi päivästä lähtien.

Siten on luotu pohja, joka on kapitalismin kehityksen kannalta mitä täydellisin (Kautsky ei voi kieltää sitä luopumatta Marxista), ja samalla on luotu maankäyttöjärjestelmä, joka on mitä joustavin sosialismiin siirtymisen mielessä. Porvarillis-demokraattiselta kannalta katsoen Venäjän vallankumouksellinen talonpoikaisto ei voi toivoa mitään enempää: tältä kannalta katsoen ei voi olla mitään »ihanteellisempaa» kuin maan kansallistaminen ja tasavertaisuus maankäytössä, mitään »radikaalisempaa» (tältä samalta kannalta). Juuri bolshevikit ja vain bolshevikit, vain proletaarisen vallankumouksen voiton tuloksena, ovat auttaneet talonpoikaistoa viemään porvarillis-demokraattisen vallankumouksen todella loppuun saakka. Ja juuri siten he ovat tehneet kaiken voitavansa helpottaakseen ja jouduttaakseen sosialistiseen vallankumoukseen siirtymistä.

Tästä voidaan päätellä, miten uskomattoman suurta sekasotkua tarjoaa lukijalle Kautsky, kun hän syyttää bolshevikkeja siitä, etteivät nämä muka ymmärrä vallankumouksen porvarillista luonnetta, ja osoittaa luopuneensa marxilaisuudesta siinä määrin, että on kokonaan vaiti maan kansallistamisesta ja esittää vähimmin vallankumouksellisen (porvarilliselta kannalta katsoen), liberaalisen agraarireformin »joksikin sosialismiksi»! — —

Olemme näin tulleet kolmanteen edellä esitetyistä kysymyksistä, siihen kysymykseen, missä määrin proletariaatin diktatuuri Venäjällä on ottanut huomioon yhteiseen maanmuokkaukseen siirtymisen tarpeellisuuden. Kautsky tekee tässä taaskin jotain sellaista, mikä muistuttaa suuresti väärennystä: hän siteeraa vain yhden bolshevikin »teesejä», joissa sanotaan, että tehtävänä on siirtyä kollektiiviseen maanmuokkaukseen! Siteerattuaan erään näistä teeseistä »teoreetikkomme» huudahtaa voitonriemuisena:

»Siten, että jokin julistetaan tehtäväksi, ei valitettavasti vielä ratkaista tuota tehtävää. Kollektiivinen maatalous on Venäjällä tuomittu toistaiseksi jäämään vain paperille. Pientalonpojat eivät ole vielä missään eivätkä milloinkaan siirtyneet kollektiiviseen tuotantoon teoreettisten todistelujen vaikutuksesta» (50).

Sellaista kirjallista huijausta, jollaista Kautsky on tässä alentunut harjoittamaan, ei ole ollut vielä missään eikä milloinkaan. Hän siteeraa »teesejä» pysyen vaiti Neuvostovallan säätämästä laista. Hän jaarittelee »teoreettisesta todistelusta» pysyen vaiti proletaarisesta valtiovallasta, jonka hallussa ovat sekä tehtaat että tavarat! Luopio Kautsky on unohtanut vuonna 1918 kaiken sen, mitä marxilainen Kautsky kirjoitti vuonna 1899 »Agraarikysymyksessä» niistä keinoista, joita proletaarisella valtiolla on käytettävissään pientalonpoikien siirtämiseksi asteittaisesti sosialismiin.

Tietysti se on kovin vähäistä, jos on muutamia satoja valtion tukemia maatalouskommuuneja ja neuvostotiloja (t.s. suurtiloja, joita työläisosuuskunnat viljelevät valtion kustannuksella). Mutta voidaankohan pitää »arvosteluna» sitä, että Kautsky kiertää kokonaan tämän tosiasian?

Maan kansallistaminen, joka suoritettiin Venäjällä proletariaatin diktatuurin toimesta, oli varmimpana takeena porvarillis-demokraattisen vallankumouksen suorittamisesta loppuun — siinäkin tapauksessa, että vastavallankumouksen voitto olisi pakottanut kääntymään kansallistamisesta takaisin jakoon (sellaista tapausta käsittelin varta vasten kirjasessani, joka koskee marxilaisten agraariohjelmaa vuoden 1905 vallankumouksessa). Sitä paitsi maan kansallistaminen tarjosi proletaariselle valtiolle suurimmat mahdollisuudet siirtyä sosialismiin maanviljelyksessä.

Yhteenveto: Se, mitä Kautsky on meille tarjonnut, on teorian kannalta uskomatonta sekasotkua ja täydellistä luopumista marxilaisuudesta ja käytännön kannalta nöyrää porvariston ja sen reformismin pokkurointia. On sekin arvostelua, en muuta sano!

Teollisuuden »taloudellisen analysoinnin» Kautsky aloittaa seuraavalla mainiolla päätelmällä:

Venäjällä on kapitalistinen suurteollisuus. Eikö sen pohjalta voitaisi rakentaa sosialistista tuotantoa? »Sellaista voitaisiin ajatella, jos sosialismi olisi sitä, että eri tehtaiden ja kaivosten työläiset ottavat ne omaisuudekseen» (kirjaimellisesti: ottavat ne omakseen) »hoitaakseen taloutta joka tehtaalla erikseen» (52). Kautsky jatkaa: »Juuri tänään, elokuun 5 pnä, kirjoittaessani näitä rivejä, Moskovasta tiedotettiin Leninin pitäneen elokuun 2 pnä puheen, jossa hänen ilmoitettiin sanoneen: 'Työläiset pitävät lujasti tehtaita hallussaan, eivätkä talonpojat anna maita tilanherroille.' Tunnus 'tehtaat työläisille, maat talonpojille' ei ole tähän asti ollut sosialidemokraattinen, vaan anarko-syndikalistinen tunnus» (52–53).

Olemme kopioineet tämän päätelmän kokonaisuudessaan, jotta Venäjän työläiset, jotka ennen kunnioittivat Kautskya ja syystä kunnioittivatkin, näkisivät itse tuon porvariston puolelle siirtyneen loikkarin menettelytavat.

Ajatelkaas: elokuun 5 pnä, jolloin oli jo olemassa paljon dekreettejä tehtaiden kansallistamisesta Venäjällä eivätkä työläiset olleet »ottaneet omakseen» ainoatakaan tehdasta, vaan kaikki luovutettiin tasavallan omaisuudeksi, elokuun 5 pnä yhden puheestani otetun lauseen ilmeisen veijarimaisen tulkinnan nojalla Kautsky syötti saksalaisille lukijoille sellaista käsitystä, että muka tehtaat luovutetaan Venäjällä yksityisille työläisille! Ja tämän jälkeen Kautsky hokee hokemistaan monilla kymmenillä riveillä, ettei tehtaita saa luovuttaa yksitellen työläisille!

Tuo ei ole arvostelua, vaan porvariston lakeijan temppu, lakeijan, jonka kapitalistit ovat palkanneet panettelemaan työväen vallankumousta.

Tehtaat on luovutettava valtiolle tai yhteisölle taikka kulutusosuuskunnille, kirjoittaa Kautsky yhä uudestaan ja uudestaan ja lisää lopuksi:

»Tälle tielle nyt onkin yritetty lähteä Venäjällä»... Nyt!! mitähän tuolla oikein tarkoitetaan? elokuussako? Miksei Kautsky voinut tilata Steiniltään, Axelrodiltaan tai muilta Venäjän porvariston ystäviltä edes yhden tehtaita koskevan dekreetin käännöstä?

... »Kuinka pitkälle siinä on menty, ei ole vielä havaittavissa. Joka tapauksessa Neuvostotasavallan tämä puoli on meistä mielenkiintoisin, mutta se on yhä kokonaan hämärän peitossa. Dekreeteistä ei ole puutetta»... (Sen tähden Kautsky ei välitäkään niiden sisällöstä taikka salaa sen lukijoiltaan!), »mutta ei ole varmoja tietoja näiden dekreettien tehokkuudesta. Sosialistinen tuotanto ei ole mahdollista ilman kaikinpuolista, yksityiskohtaista, varmaa ja pikaisesti informoivaa tilastopalvelua. Sellaista Neuvostotasavalta ei ole tähän mennessä voinut saada aikaan. Tiedot, joita saamme sen taloudellisista toiminnoista, ovat äärimmäisen ristiriitaisia, eikä niitä voida mitenkään tarkastaa. Tämä on myös eräs tulos diktatuurista ja demokratian tukahduttamisesta. Ei ole paino- ja sananvapautta»... (53).

Kas noin kirjoitetaan historiaa! Kapitalistien ja dutovilaisten »vapaasta» lehdistöstä Kautsky saisi tietoja työläisille siirtyvistä tehtaista... Totta tosiaan, tuo luokkien yläpuolella oleva »tosi tiedemies» on kerrassaan loistava! Kautsky ei halua kajota yhteenkään niistä lukemattomista tosiasioista, jotka todistavat, että tehtaat luovutetaan vain tasavallalle, että niitä johtaa Neuvostovallan asettama elin, Korkein Kansantalousneuvosto, jossa enemmistönä ovat ammattiliittojen valitsemat työläiset. Hellittämättä, itsepintaisesti kuin koteloihminen hän jankuttaa yhtä ja samaa: antakaa minulle rauhanomainen, kansalaissodaton, diktatuuriton demokratia, jolla on hyvä tilastopalvelu (Neuvostotasavalta on perustanut tilastotoimiston ja kutsunut sinne Venäjän parhaat tilastotieteen voimat, mutta ihanteellista tilastopalvelua ei tietenkään voida järjestää heti). Sanalla sanoen, Kautsky vaatii nimenomaan vallankumouksetonta vallankumousta, jossa ei käydä raivoisaa taistelua eikä käytetä väkivaltaa. Se on samaa kuin jos vaadittaisiin lakkoja, joissa työläisten ja työnantajien intohimot eivät saa kiihtyä. Koettakaapa tehdä ero moisen »sosialistin» ja tavallisen liberaalisen virkamiehen välillä!

Ja tuollaiseen »asia-aineistoon» nojaten, s.o. sivuuttaen tahallaan täysin yliolkaisesti lukuisat tosiasiat, Kautsky tekee seuraavan »johtopäätöksen»:

»Epävarmaa on, lieneekö Venäjän proletariaatti saanut todellisten käytännöllisten saavutusten eikä dekreettien mielessä Neuvostotasavallalta enemmän kuin se olisi saanut Perustavalta kokoukselta, missä aivan samoin kuin Neuvostoissakin olivat enemmistönä sosialistit, joskin väriltään nämä olivat toista maata» (58).

Oikea kukkanen, eikö totta? Kehotamme Kautskyn ihailijoita levittämään tätä mietelausetta laajemmalti Venäjän työläisten keskuuteen, koska Kautsky ei olisi voinut antaa parempaa aineistoa poliittisen rappionsa arvostelemiseksi. Myös Kerenski oli »sosialisti», toverit työläiset, mutta vain »väriltään toista maata»! Historioitsija Kautskya tyydyttää nimi, titteli, jonka oikeistoeserrät ja menshevikit »ovat ottaneet» itselleen. Historioitsija Kautsky ei halua edes kuullakaan tosiasioista, jotka todistavat, että Kerenskin aikana menshevikit ja oikeistoeserrät kannattivat porvariston imperialistista politiikkaa ja sotarosvousta, hän pysyy vaatimattomasti vaiti siitä, että Perustavassa kokouksessa olivat enemmistönä juuri nämä imperialistisen sodan ja porvariston diktatuurin sankarit. Ja tätä sanotaan »taloudelliseksi analysoinniksi»!..

Lopuksi vielä yksi näyte »taloudellisesta analysoinnista»:

... »Sen sijaan että laajentaisi yleistä hyvinvointia, Neuvostotasavalta on yhdeksänkuukautisen olemassaolonsa jälkeen pakotettu selittämään, mistä yleinen puute johtuu» (41).

Kadetit ovat totuttaneet meidät kuulemaan moisia järkeilyjä. Kaikki porvariston palkkarengit Venäjällä ajattelevat näin: antakaapas yhdeksän kuukauden kuluttua yleinen hyvinvointi — neljä vuotta kestäneen tuhoisan sodan jälkeen, samalla kun ulkomainen pääoma auttaa kaikin tavoin Venäjän porvaristoa sabotoimaan ja kapinoimaan. Todellisuudessa ei Kautskyn ja vastavallankumouksellisen porvarin välille ole jäänyt kerrassaan mitään eroa, ei eron häivääkään. »Sosialismin mukaisiksi» sävytetyissä imelissä puheissa hoetaan samaa, minkä kornilovilaiset, dutovilaiset ja krasnovilaiset sanovat Venäjällä karskisti, kiertelemättä ja kaunistelematta.

Edellä olevat rivit on kirjoitettu marraskuun 9 pnä 1918. 9:nnen ja 10:nnen päivän välisenä yönä saatiin Saksasta sanomia voitokkaan vallankumouksen alkamisesta ensin Kielissä ja muissa pohjois- ja rannikkokaupungeissa, missä valta on siirtynyt työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvostoille, ja sitten Berliinissä, missä valta on niin ikään siirtynyt Neuvoston käsiin.

Loppulause, joka minun olisi pitänyt laatia Kautskya ja proletaarista vallankumousta käsittelevään kirjaseen, on käynyt tarpeettomaksi.

Marraskuun 10 pnä 1918.


I liite. Perustavaa kokousta koskevat teesit[muokkaa]

1. Vaatimus Perustavan kokouksen koollekutsumisesta sisältyi luonnollisestikin vallankumouksellisen sosialidemokratian ohjelmaan, koska porvarillisessa tasavallassa Perustava kokous on demokratismin korkein muoto ja koska Kerenskin johtama imperialistinen tasavalta, muodostaessaan parlamentin, valmisteli vaalien vääristelyä rikkomalla monella eri tavalla demokratismia.

2. Esittäessään vaatimuksen Perustavan kokouksen koollekutsumisesta vallankumoukselliset sosialidemokraatit ovat aivan vuoden 1917 vallankumouksen alusta lähtien korostaneet jatkuvasti sitä, että Neuvostojen tasavalta on korkeampi demokratismin muoto kuin tavallinen porvarillinen tasavalta Perustavine kokouksineen.

3. Porvarillisesta järjestelmästä sosialistiseen järjestelmään siirtymistä varten, proletariaatin diktatuuria varten työläisten, sotilaiden ja talonpoikain edustajain Neuvostojen tasavalta ei ole ainoastaan korkeampityyppinen demokraattisten laitosten muoto (verrattuna tavalliseen porvarilliseen tasavaltaan, jonka kruununa on Perustava kokous), vaan se on myös ainoa muoto, joka pystyy turvaamaan kivuttomimman siirtymisen sosialismiin.

4. Perustavan kokouksen koollekutsuminen meidän vallankumouksessamme niiden ehdokaslistojen mukaan, jotka esitettiin lokakuun puolivälissä 1917, tapahtuu sellaisissa oloissa, jotka tekevät mahdottomaksi yleensä kansan ja varsinkin työtätekevien joukkojen todellisen tahdonilmaisun tämän Perustavan kokouksen vaaleissa.

5. Ensinnäkin suhteelliset vaalit voivat olla todellisena kansan tahdonilmauksena vain silloin, kun puolueiden esittämät ehdokaslistat todella vastaavat kansan reaalista jakautumista niihin puolueryhmittymiin, jotka ovat edustettuina näissä ehdokaslistoissa. Meillä sen sijaan, kuten tunnettua, puolue, jolla oli toukokuusta lokakuuhun saakka eniten kannattajia kansan ja varsinkin talonpoikaisten keskuudessa, sosialistivallankumouksellisten puolue esitti lokakuun puolivälissä 1917 yhteiset Perustavan kokouksen ehdokaslistat, mutta Perustavan kokouksen vaalien jälkeen, ennen sen kokoontumista jakautui kahtia.

Tämän takia valitsijajoukkojen tahto ja Perustavaan kokoukseen valittujen edustajain kokoonpano eivät vastaa eivätkä voikaan vastata edes muodollisesti toisiaan.

6. Toiseksi, vieläkin tärkeämpänä, ei muodollisena eikä juridisena, vaan yhteiskunnallis-taloudellisena, luokkakantaisena tekijänä, toisaalla kansan ja varsinkin työtätekevien luokkien tahdon ja toisaalta Perustavan kokouksen kokoonpanon välistä epäsuhdetta aiheuttavana tekijänä on se seikka, että Perustavan kokouksen vaalit toimitettiin silloin, kun kansan suuri enemmistö ei vielä voinut olla selvillä Lokakuun vallankumouksen, neuvostovallankumouksen, työläisten ja talonpoikain vallankumouksen kantavuudesta ja merkityksestä kaikessa laajuudessaan, koska vallankumous alkoi lokakuun 25 päivänä 1917, t.s. Perustavan kokouksen ehdokaslistojen esittämisen jälkeen.

7. Lokakuun vallankumous, jonka ansiosta on taisteltu valta Neuvostoille riistämällä poliittinen herruus porvariston käsistä ja luovuttamalla se proletariaatin ja talonpoikaisköyhälistön käsiin, kehittyy parhaillaan johdonmukaisesti aste asteelta edelleen.

8. Se alkoi lokakuun 24 ja 25 päivänä pääkaupungissa saavutetusta voitosta, jolloin bolshevikkipuolue sai enemmistön työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvostojen toisessa yleisvenäläisessä edustajakokouksessa, tuossa proletaarien sekä talonpoikaisten poliittisesti toimeliaimman osan etujoukossa, ja jolloin tuo edustajakokous nosti bolshevikkipuolueen valtaan.

9. Sitten marras- ja joulukuun kuluessa vallankumous on vetänyt mukaansa koko armeijan ja talonpoikaisten suuret joukot, mikä on ilmennyt ennen kaikkea siinä, että on pantu viralta ja valittu uudelleen ne entiset ylimmät järjestöt (armeijakomiteat, kuvernementtien talonpoikaiskomiteat, talonpoikain edustajain Yleisvenäläisen Neuvoston Toimeenpaneva Keskuskomitea y.m.), jotka edustivat vallankumouksen ylielettyä sovittelukautta, sen porvarillista eikä proletaarista vaihetta ja joiden oli sen takia poistuttava ehdottomasti näyttämöltä entistä syvempien ja laajempien kansanjoukkojen painostuksesta.

10. Tämä riistettyjen joukkojen mahtava liike järjestöjensä johtoelinten muodostamiseksi uudestaan ei ole päättynyt vielä nytkään, vuoden 1917 joulukuun puolivälissä, ja parhaillaan koolla oleva rautatieläisten edustajakokous on muuan sen vaiheista.

11. Venäjän luokkavoimien ryhmitys luokkataistelussa on siis todellisuudessa vuoden 1917 marras- ja joulukuussa periaatteellisesti toisenlainen kuin se, mikä saattoi ilmetä puolueiden esittämissä Perustavan kokouksen ehdokaslistoissa vuoden 1917 lokakuun puolivälissä.

12. Ukrainan (osittain myös Suomen ja Valko-Venäjän sekä Kaukasiankin) viime tapahtumat viittaavat niin ikään luokkavoimien uuteen ryhmitykseen, joka muodostuu sen taistelun prosessissa, mikä on käynnissä toisaalta Ukrainan Radan, Suomen eduskunnan y.m. edustaman porvarillisen nationalismin ja toisaalta Neuvostovallan, kunkin mainitun kansallisen tasavallan työläisten ja talonpoikain vallankumouksen välillä.

13. Lopuksi kansalaissota, joka alkoi kadettien ja Kaledinien järjestämästä vastavallankumouksellisesta kapinasta neuvostoviranomaisia vastaan, työläisten ja talonpoikain hallitusta vastaan, on kärjistänyt luokkataistelun äärimmilleen ja tehnyt mahdottomaksi ratkaista muodollisen demokraattista tietä ne mitä kärkevimmät kysymykset, jotka historia on asettanut Venäjän kansojen ja ensi kädessä sen työväenluokan ja talonpoikaisten eteen.

14. Vain se, että työläiset ja talonpojat pääsevät täydellisesti voitolle porvarien ja tilanherrain kapinasta (joka on saanut ilmauksensa kadettien ja kaledinilaisten liikehtimisessä), vain se, että tämä orjanomistajain kapina tukahdutetaan armotta sotilasvoimin, — vain se voi turvata käytännössä työläisten ja talonpoikain vallankumouksen. Tapahtumien kulku ja luokkataistelun kehitys vallankumouksessa ovat johtaneet siihen, että tunnuksesta »Kaikki valta Perustavalle kokoukselle», jossa ei oteta huomioon työläisten ja talonpoikain vallankumouksen saavutuksia, ei oteta huomioon Neuvostovaltaa, ei oteta huomioon työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvostojen toisen yleisvenäläisen edustajakokouksen eikä talonpoikain edustajain toisen yleisvenäläisen kokouksen päätöstä j.n.e. — tuollaisesta tunnuksesta on todellisuudessa tullut kadettien ja kaledinilaisten sekä heidän apuriensa tunnus. Koko kansalle alkaa tulla selväksi, että tämä tunnus merkitsee tosiasiallisesti taistelua Neuvostovallan syrjäyttämiseksi ja että Perustava kokous olisi varmasti tuomittu poliittisesti kuolemaan, jos se asettuisi Neuvostovaltaa vastaan.

15. Kansan elämän erittäin kärkeviin kysymyksiin kuuluu kysymys rauhasta. Todella vallankumouksellinen taistelu rauhan puolesta alkoi Venäjällä vasta lokakuun 25 päivänä tapahtuneen vallankumouksen voiton jälkeen, ja tämän voiton ensimmäisiä hedelmiä ovat salaisten sopimusten saattaminen julkisuuteen, aselevon solmiminen ja julkisten neuvottelujen aloittaminen yleisen rauhan solmimiseksi ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia.

Laajat kansanjoukot ovat todellisuudessa vasta nyt saaneet täyden ja julkisen mahdollisuuden seurata rauhan puolesta käytävän vallankumouksellisen taistelun politiikkaa ja perehtyä sen tuloksiin.

Perustavan kokouksen vaalien aikana kansanjoukoilla ei ollut sellaista mahdollisuutta.

On selvää, että asian tältäkin kannalta epäsuhde Perustavaan kokoukseen valittujen kokoonpanon ja kansan todellisen tahdon välillä sodan lopettamiseen nähden on kiertämätön.

16. Kaikkien edellä esitettyjen seikkojen kokonaistuloksena on se, että Perustava kokous, joka on valittu niiden puolueiden esittämien ehdokaslistojen mukaan, jotka toimivat jo ennen työläisten ja talonpoikain vallankumousta, porvariston herruuden vallitessa, törmää ehdottomasti niiden työtätekevien ja riistettyjen luokkien tahtoa ja etuja vastaan, jotka aloittivat lokakuun 25 päivänä sosialistisen vallankumouksen porvaristoa vastaan. Luonnollisesti tämän vallankumouksen edut ovat korkeammalla kuin Perustavan kokouksen muodolliset oikeudet, vaikkapa näitä muodollisia oikeuksia ei horjuttaisikaan se, ettei Perustavaa kokousta koskevassa laissa ole myönnetty kansalle oikeutta toimittaa uusia edustajainsa vaaleja milloin tahansa.

17. Jokainen suoranainen tai välillinen yritys ottaa kysymys Perustavasta kokouksesta muodolliselta, juridiselta kannalta, tavallisen porvarillisen demokratian puitteissa, ottamatta huomioon luokkataistelua ja kansalaissotaa, on proletariaatin asian pettämistä ja siirtymistä porvariston katsantokannalle. Vallankumouksellisten sosialidemokraattien ehdoton velvollisuus on varoittaa kaikkia tästä virheestä, johon bolshevismin huippukerroksista lankeaa eräitä yksilöitä, jotka eivät ole osanneet arvostaa lokakuun kapinaa ja proletariaatin diktatuurin tehtäviä.

18. Ainoana mahdollisuutena ratkaista kivuttomasti se kriisi, mikä on muodostunut yhtäältä Perustavan kokouksen vaalien ja toisaalta kansan tahdon sekä työtätekevien ja riistettyjen luokkien etujen välillä vallitsevan epäsuhteen johdosta, on se, että kansa käyttää mahdollisimman laajasti ja nopeasti oikeuttaan toimittaa Perustavan kokouksen jäsenten uudet vaalit, että Perustava kokous itse yhtyy kannattamaan Toimeenpanevan Keskuskomitean säätämää lakia näistä uusista vaaleista ja että Perustava kokous julistaa varauksettomasti tunnustavansa Neuvostovallan, neuvostovallankumouksen ja sen politiikan rauhaa, maata ja työväenvalvontaa koskevissa kysymyksissä, että Perustava kokous liittyy päättäväisesti kadettien ja kaledinilaisten vastavallankumousta vastustavien leiriin.

19. Ilman näiden ehtojen täyttämistä voidaan Perustavaan kokoukseen liittyvä kriisi ratkaista vain vallankumouksellista tietä, vain siten, että Neuvostovalta ryhtyy entistä tarmokkaampiin, nopeampiin, lujempiin ja jyrkempiin vallankumouksellisiin toimenpiteisiin kadettien ja kaledinilaisten vastavallankumousta vastaan, verhotkoonpa tämä vastavallankumous itseään millaisilla tunnuksilla ja laitoksilla hyvänsä (vaikkapa Perustavan kokouksen jäsenyydelläkin). Kaikenlaiset yritykset sitoa Neuvostovallan kädet tässä taistelussa olisivat vastavallankumouksen avustamista.


Kirjoitettu joulukuun 12 (25) pnä 1917.

Julkaistu joulukuun 26 (13) pnä 1917 »Pravda»-lehden 213. numerossa.

Uudelleen julkaistu kirjassa: N. Lenin (VI. Uljanov). »Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky», kust. »Kommunist», Moskova, 1918. Julkaistaan kirjan tekstin mukaan.


II liite. Vandervelden uusi kirja valtiosta[muokkaa]

Sain tilaisuuden tutustua Vandervelden kirjaan »Sosialismi valtiota vastaan» (Pariisi, 1918) vasta sen jälkeen, kun olin lukenut Kautskyn kirjan. Tahtomattanikin tulin vertailleeksi näitä kirjoja toisiinsa. Kautsky on II (1889–1914) Internationalen aatteellinen johtaja, Vandervelde on sen virallinen edustaja Kansainvälisen sosialistisen toimiston puheenjohtajana. Kumpikin edustaa II Internationalen täydellistä vararikkoa, kumpikin peittelee »taidokkaasti», ovelasti kuin kokenut sanomalehtimies konsanaan, marxilaisin sanoin tätä vararikkoa, omaa romahdustaan ja siirtymistään porvariston puolelle. Toinen on meille erikoisen havainnollisena osoituksena tyypillisestä saksalaisesta opportunismista, joka on jäykkää, teoretisoivaa ja vääristelee karkeasti marxilaisuutta karsimalla marxilaisuudesta pois sen, mikä siinä ei kelpaa porvaristolle. Toinen on tyypillinen vallitsevan opportunismin romaaniselle — tietyssä mitassa voitaneen sanoa länsieurooppalaiselle (tarkoittaen Saksasta lännempänä sijaitsevaa) — muunnokselle, joka on joustavampaa, liukasliikkeisempää ja vääristelee marxilaisuutta hiotummin, mutta silti saman perusmenetelmän mukaan.

Molemmat vääristelevät juurta myöten niin Marxin valtio-oppia kuin myös hänen oppiaan proletariaatin diktatuurista, mutta Vandervelde käsittelee enemmän ensimmäistä kysymystä ja Kautsky toista. Molemmat hämäävät näiden kysymysten keskinäisen kiinteän, erottamattoman yhteyden. Molemmat ovat sanoissaan vallankumouksellisia ja marxilaisia, mutta teoissaan luopioita, jotka ponnistavat kaikkensa päästäkseen puhumalla eroon vallankumouksesta. Kummankaan kirjassa ei ole häivettäkään siitä, mikä kaikissa Marxin ja Engelsin teoksissa on läpikäyvänä ajatuksena, siitä, mikä erottaa todellisen sosialismin sen porvarillisesta irvikuvasta, nimittäin ei ole tehty selkoa siitä, että vallankumouksen tehtävät eroavat reformin tehtävistä, vallankumoustaktiikka eroaa reformitaktiikasta eikä selitetä proletariaatin osuutta palkkaorjuuteen perustuvan järjestelmän tai järjestyksen hävittämisessä erotukseksi siitä, mikä osuus on »suurvaltojen» proletariaatilla, joka menee porvariston kanssa saaliinjaolle saaden pienen osan tämän imperialistisesta ylivoitosta ja ylimääräisestä saaliista.

Esitämme muutamia Vandervelden olennaisimpia ajatuksia tämän arviomme vahvistukseksi.

Vandervelde siteeraa tavattoman ahkerasti Marxia ja Engelsiä, samoin kuin Kautskykin. Ja Kautskyn tapaan hän siteeraa Marxin ja Engelsin teoksista vaikka mitä, paitsi sitä, mitä porvaristo ei hyväksy millään ja mikä erottaa vallankumousmiehen reformistista. Proletariaatin suorittamasta valtiovallan valtaamisesta on lainauksia vaikka kuinka paljon, koska käytännössä se on jo johdettu yksinomaan parlamentaarisiin puitteisiin. Siitä, että Kommuunin antaman kokemuksen jälkeen Marx ja Engels katsoivat tarpeelliseksi tehdä lisäyksiä osittain jo vanhentuneeseen »Kommunistiseen manifestiin» selittämällä sen totuuden, että työväenluokka ei voi ilman muuta ottaa käyttöönsä valmista valtiokoneistoa, että sen täytyy murskata tuo koneisto — siitä ei ole halaistua sanaakaan! Vandervelde samoin kuin Kautskykin sivuuttavat kuin yhteisestä sopimuksesta vaitiololla juuri sen, mikä on olennaisinta proletariaatin vallankumouksen antamassa kokemuksessa, juuri sen, mikä erottaa proletariaatin vallankumouksen porvariston reformeista.

Samoin kuin Kautskykin Vandervelde jaarittelee proletariaatin diktatuurista vain päästäkseen eroon siitä. Kautsky on tehnyt sen vääristelemällä törkeästi asioita. Vandervelde tekee samoin, mutta hiotummin. Vastaavassa kohdassa, 4. pykälässä, jossa puhutaan »proletariaatin suorittamasta valtiovallan valtaamisesta», hän omistaa »b»-kohdan sellaiselle kysymykselle kuin »proletariaatin kollektiivinen diktatuuri», »siteeraa» Marxia ja Engelsiä (toistan: jättäen pois juuri sen, mikä koskee tärkeintä, vanhan porvarillis-demokraattisen valtiokoneiston murskaamista) ja tekee johtopäätöksen:

... »Sosialistipiireissä yhteiskunnallinen vallankumous käsitetään tavallisesti tällaiseksi: uusi kommuuni, joka tällä kertaa voittaa, eikä vain yhdessä paikassa, vaan kapitalistisen maailman tärkeimmissä keskuksissa.

»Tämä on hypoteesi, mutta hypoteesi, jossa ei ole mitään epätodennäköistä sellaisena aikana, jolloin jo käy ilmeiseksi, että sodanjälkeinen kausi tuo monissa maissa esiin ennen kuulumattoman kärkeviä luokkavastakohtia ja sosiaalisia kouristuksia.

»Mutta jos Pariisin Kommuunin epäonnistuminen — Venäjän vallankumouksen vaikeuksista puhumattakaan — todistaa jotakin, niin nimenomaan sitä, että on mahdotonta tehdä loppu kapitalistisesta järjestelmästä, niin kauan kuin proletariaatti ei ole kylliksi valmistautunut käyttämään sitä valtaa, joka voi olosuhteiden pakosta joutua sen käsiin» (s. 73).

Eikä mitään sen enempää itse asiasta!

Sellaisia ovat II Internationalen johtajat ja edustajat! Vuonna 1912 he allekirjoittivat Baselin manifestin, jossa sanoivat suoraan, että sodalla, joka sitten vuonna 1914 puhkesi, on oleva välitön yhteys proletaariseen vallankumoukseen, ja suorastaan uhkasivat vallankumouksella. Mutta kun sitten syttyi sota ja muodostui vallankumouksellinen tilanne, niin he, nuo Kautskyt ja Vanderveldet, alkoivatkin sanoutua irti vallankumouksesta. Suvaitkaa huomata: Kommuunin tyyppinen vallankumous on vain hypoteesi, jossa ei ole mitään epätodennäköistä! Tämä on aivan samantapaista kuin Kautskyn järkeilyt Neuvostojen mahdollisesta merkityksestä Euroopassa.

Mutta niinhän ajattelee jokainen sivistynyt liberaali, joka epäilemättä myöntää nyt jo sen, että uusi kommuuni »ei ole epätodennäköinen», että Neuvostoilla on suuri tulevaisuus y.m.s. Proletaarinen vallankumousmies eroaa liberaalista siinä, että teoreetikkona hän analysoi nimenomaan Kommuunin ja Neuvostojen uutta valtiollista merkitystä. Vandervelde on vaiti kaikesta siitä, mitä Marx ja Engels ovat sanoneet yksityiskohtaisesti tästä aiheesta analysoidessaan Kommuunin kokemuksia.

Käytännönmiehenä ja poliitikkona marxilaisen pitäisi selittää, että vain sosialismin petturit saattavat nykyään vetäytyä syrjään tehtävästä, joka vaatii, että on tehtävä selväksi proletaarisen (joko Kommuuni-, Neuvosto- tai jonkin muun tyyppisen) vallankumouksen välttämättömyys, tehtävä selväksi siihen valmistautumisen välttämättömyys, tehtävä joukkojen keskuudessa propagandaa vallankumouksen hyväksi, kumottava vallankumousvastaiset pikkuporvarilliset ennakkoluulot j.n.e.

Mitään sellaista ei Kautsky eikä Vandervelde tee, ja juuri siksi, koska he itse ovat sosialismin pettureita, jotka haluavat vain säilyttää työläisten keskuudessa maineensa sosialisteina ja marxilaisina.

Katsokaapa kysymyksen teoreettista asettelua.

Valtio ei ole demokraattisessakaan tasavallassa muuta kuin koneisto, jolla jokin luokka lannistaa toisen. Kautsky tietää, myöntää ja tunnustaa tämän totuuden, mutta... mutta karttaa tärkeintä kysymystä, mikä luokka, miksi ja millä keinoin proletariaatin on lannistettava, kun se on taistellen pystyttänyt proletaarisen valtion.

Vandervelde tietää, myöntää ja tunnustaa tämän marxilaisuuden perusväittämän, siteeraa sen (kirjansa 72. sivulla), mutta... ei mainitse sanallakaan sellaisesta »epämiellyttävästä» (herroille kapitalisteille epämiellyttävästä) aiheesta kuin riistäjien vastarinnan lannistamisesta!!

Vandervelde on kuten Kautskykin kiertänyt kokonaan tämän »epämiellyttävän» aiheen. Siinä juuri esiintyykin heidän luopuruutensa.

Vandervelde, samoin kuin Kautskykin, on suuri mestari dialektiikan vaihtamisessa eklektisismiin. Toisaalta ei voida olla myöntämättä ja toisaalta on tunnustettava. Toisaalta valtioksi voidaan käsittää »kansakunnan kokonaisuus» (katso Littré'n sanakirjaa — tieteellinen teos, kuinkas muuten — Vanderveldellä s. 87), toisaalta valtio voidaan käsittää »hallitukseksi» (sama). Tämän tieteellisen typeryyden Vandervelde on hyväksyen jäljentänyt rinnan Marxilta otettujen sitaattien kanssa.

»Valtio»-sanan marxilainen merkitys eriää sen tavallisesta merkityksestä, kirjoittaa Vandervelde. Sen vuoksi voi sattua »väärinkäsityksiä». »Valtiolla» Marx ja Engels eivät tarkoita valtiota tämän sanan laajassa mielessä, yhteiskunnan johtoelimenä, yhteisten etujen edustajana (intérêts généraux de la société). He käsittävät valtion valtaelimeksi, arvovallan elimeksi, välineeksi, jonka avulla luokka hallitsee toista luokkaa (Vanderveldellä ss. 75–76).

Valtion hävittämisestä Marx ja Engels puhuvat vain jälkimmäisessä merkityksessä... »Liian absoluuttiset väitteet saattaisivat osoittautua epätarkoiksi. Yksinomaan yhden luokan herruuteen perustuvan kapitalistien valtion ja proletaarien valtion välillä, jonka tarkoituksena on luokkien hävittäminen, on monia siirtymäasteita» (s. 156).

Tämä on Vandervelden »maneeria», joka eroaa vain hieman Kautskyn maneerista ja on olennaisesti aivan samaa. Dialektiikka kiistää absoluuttiset totuudet selvittäen vastakohtien vaihtumista ja kriisien merkitystä historiassa. Eklektikko ei halua »liian absoluuttisia» väitteitä saadakseen uitetuksi läpi pikkuporvarillisen, poroporvarillisen toivomuksensa — vaihtaa vallankumous »siirtymäasteisiin».

Kautskyt ja Vanderveldet ovat tyyten vaiti siitä, että kapitalistiluokan herruuden välikappaleena olevan valtion ja proletariaatin herruuden välikappaleena olevan valtion välisenä siirtymäasteena on juuri vallankumous, joka on porvariston kukistamista, sen valtiokoneiston särkemistä ja murskaamista.

Kautskyt ja Vanderveldet hämäävät sen, että porvariston diktatuurin täytyy vaihtua yhden luokan, proletariaatin diktatuuriksi, että vallankumouksen »siirtymäasteita» seuraavat proletaarisen valtion asteittaisen kuoleutumisen »siirtymäasteet».

Siinä juuri esiintyykin heidän poliittinen luopuruutensa.

Se juuri onkin dialektiikan vaihtamista teoriassa, filosofiassa eklektisismiin ja sofistiikkaan. Dialektiikka on konkreettista ja vallankumouksellista, toisen luokan diktatuurista toisen luokan diktatuuriin »siirtymisen» se erottaa demokraattisen proletaarisen valtion »siirtymisestä» valtiottomaan olomuotoon (»valtion kuoleutumisesta»). Kautskyjen ja Vanderveldein eklektiikka ja sofistiikka hämäävät porvariston mieliksi kaiken, mikä luokkataistelussa on konkreettista ja täsmällistä, ja asettavat tilalle yleisen »siirtymis»-käsitteen, jolla voi peittää luopumistaan vallankumouksesta (ja jolla yhdeksän kymmenesosaa aikamme virallisista sosialidemokraateista peittää sitä)!

Vandervelde on eklektikkona ja sofistina taitavampi ja ovelampi kuin Kautsky, koska korulauseella: »siirtyminen valtiosta suppeassa merkityksessä valtioon laajassa merkityksessä» voidaan kiertää kaikki vallankumouskysymykset, olkootpa ne millaisia tahansa, kiertää kaikki vallankumouksen ja reformin väliset eroavuudet, jopa marxilaisen ja liberaalinkin välisen eron. Sillä kenenpä eurooppalaisesti sivistyneen porvarin päähän pälkähtäisi kieltää »yleensä» »siirtymäasteet» tuossa »yleisessä» merkityksessä?

»Olen samaa mieltä kuin Guesde siitä», Vandervelde kirjoittaa, »että tuotannon ja vaihdon välineitä ei voida sosialisoida ennen kuin täytetään seuraavat kaksi ehtoa:

1. Nykyinen valtio, elin, jonka avulla luokka hallitsee toista luokkaa, muutetaan, kuten Menger sanoo, työn kansanvaltioksi siten, että proletariaatti valtaa valtiovallan.

2. Valtio arvovallan elimenä ja valtio johtoelimenä eli, Saint-Simonin sanontaa käyttäen, ihmisten hallitsemisen elimenä erotetaan esineiden hallinnasta» (89).

Vandervelde on painattanut tämän kursiivilla tähdentäen erikoisesti näiden väittämien merkitystä. Mutta tämähän on pelkkää eklektistä sekasotkua, täydellistä luopumista marxilaisuudesta! »Työn kansanvaltiohan» on vain sen entisen »vapaan kansanvaltion» toistamista, jolla 70-luvun saksalaiset sosialidemokraatit keikailivat ja jonka Engels leimasi tolkuttomuudeksi. Sanonta »työn kansanvaltio» on fraasi, joka sopii pikkuporvarilliselle demokraatille (meikäläisen vasemmistoeserrän kaltaiselle), fraasi, joka asettaa luokkakäsitteiden tilalle luokkien ulkopuolella olevat käsitteet. Vandervelde rinnastaa proletariaatin (yhden luokan) suorittaman valtiovallan valtaamisen ja »kansanvaltion» huomaamatta, että tuloksena on sekasotku. Kautsky saa »puhtaalla demokratiallaan» aikaan samanlaista sotkua ja jättää niin ikään vallankumouksenvastaisesti ja pikkuporvarin tavoin ottamatta huomioon luokkavallankumouksen, proletariaatin luokkadiktatuurin ja luokkavaltion (proletaarisen valtion) tehtävät.

Edelleen. Ihmisten hallitseminen häviää ja luovuttaa paikkansa esineiden hallinnalle vasta silloin, kun ei ole enää mitään valtiota. Tuolla verrattain kaukaisella tulevaisuudella Vandervelde hämää ja saattaa varjoon huomispäivän tehtävän: porvariston kukistamisen.

Tuollainen menettely on taaskin samaa kuin liberaalisen porvariston palveleminen. Liberaalikin suostuu puhumaan siitä, miten käy sitten, kun ei enää tarvitse hallita ihmisiä. Mikä estäisi askartelemasta noin vaarattomien haaveiden parissa? Mutta ollaanpas vaiti siitä, että proletariaatin pitää nujertaa pakkoluovutusta vastustavan porvariston vastarinta. Sitä vaatii porvariston luokkaetu.

»Sosialismi valtiota vastaan». Se on Vandervelden kumarrus proletariaatille. Kumartaminen ei ole vaikeaa, jokainen »demokraattinen» poliitikko osaa kumartaa valitsijoilleen. Mutta »kumarruksen» avulla uitetaan läpi vallankumouksenvastaista, proletariaatinvastaista sisältöä.

Vandervelde kertailee yksityiskohtaisesti Ostrogorskia, miten paljon petosta, väkivaltaa, lahjomista, vilppiä, tekopyhyyttä ja köyhien ahdistamista piilee nykyajan porvarillisen demokratian sivilisoidun, huolitellun, kiilloitetun pinnan alla: Mutta Vandervelde ei tee siitä johtopäätöstä. Hän ei huomaa, että porvarillinen demokratia on työtätekevien ja riistettyjen joukkojen lannistamista, kun taas proletaarisen demokratian tulee olla porvariston lannistamista. Kautsky ja Vandervelde ovat sokeita näkemään sitä. Nämä pikkuporvarilliset marxilaisuuden kavaltajat laahustavat porvariston perässä, jonka luokkaetu vaatii kiertämään tämän kysymyksen, vaatii olemaan vaiti siitä tai suoranaisesti kieltämään tuollaisen lannistamisen tarpeellisuuden.

Marxilaisuudenvastaista pikkuporvarillista eklektisismiä, dialektiikanvastaista sofistiikkaa, proletariaatin vallankumouksen vastaista poroporvarillista reformismia, näin olisi Vandervelden kirja pitänyt otsikoida.

Viittaukset

  1. Lenin V. I. Proletaarinen vallankumous ja luopio K. Kautsky / suomentanut Wäinö (Väinö) Jokinen. Pietari : Suom. kommunistisen puolueen keskuskomitea, 1919. - 98 s. (Suomalaisten kommunistien sarjajulkaisu, n:o 52).
  2. Sivumennen mainittakoon, että tuota sanontaa »kivuttomin» siirtyminen Kautsky siteeraa moneen kertaan yrittäen nähtävästi ivailla. Mutta koska tuossa yrityksessä käytetään kelvottomia keinoja, niin muutamia sivuja etempänä Kautsky tekee väärennyksen ja siteeraa vilpillisesti: »kivuton» siirtyminen! Moisilla keinoilla ei ole tietenkään vaikeata pistää vastustajan suuhun järjettömyyksiä. Väärennys auttaa häntä myös kiertämään perustelun oleellisen sisällön: että kivuttomin siirtyminen sosialismiin on mahdollista vasta sitten, kun köyhälistö on kauttaaltaan järjestynyttä (Neuvostot) ja kun valtiovallan keskus (proletariaatti) avustaa tätä järjestymistä.
  3. Muuten huomautettakoon, että tuontapalsta menshevikkien valhetta on Kautskyn kirjasessa hyvin paljon! Se on kiukustuneen menshevikin häväistyskirjoitus.
  4. Luin juuri »Frankfurtin Lehden» (22. X. 1918, n:o 293) pääkirjoituksen, jossa riemumielin selostetaan Kautskyn kirjasen sisältöä. Pörssimiesten lehti on tyytyväinen. Kuinkas muuten! Ja muuan toveri Berliinistä kirjoittaa minulle, että »Vorwärts», Scheidemannien lehti, on erikoisessa artikkelissaan ilmoittanut hyväksyvänsä Kautskyn kirjasen melkein joka rivin. Onnittelemme, onnittelemme!
  5. Sosialishovinistit (Scheidemannit, Renaudelit, Hendersonit, Gompersit ja kumpp.) kieltäytyvät puhumasta mitään »Internationalesta» sodan aikana. He pitävät »oman» porvaristonsa vihollisia... sosialismin »kavaltajina». He kannattavat oman porvaristonsa valloituspolitiikkaa. Sosialipasifistit (jotka ovat sanoissa sosialisteja, mutta käytännössä pikkuporvarillisia pasifisteja) julistavat kaikenlaisia »internationalistisia» tunteita, kapinoivat aluevaltauksia y.m.s. vastaan, mutta käytännössä tukevat edelleenkin omaa imperialistista porvaristoaan. Näiden kahden tyypin välillä ei ole suurtakaan eroa, suunnilleen sama ero kuin häijypuheisen Ja imeläpuheisen kapitalistin välillä.
  6. Neuvostojen VI edustajakokouksessa (6.–9. XI. 1918) oli 967 päätösvaltaista edustajaa, niistä 950 bolshevikkia, sekä 351 neuvottelevaa edustajaa, niistä bolshevikkeja 335. Bolshevikkeja oli yhteensä 97%.