Proteus

Proteus Kirjoittanut Georg Brandes

Proteus ei ole kuiva eikä kylmä,

on luontonsa lämmin kuin auringonsilmä.

Hän voi ihailla miestä: on ihailu rikkaus;

hän jumaloi naista: on jumala rakkaus.

Jos miehell’ on raja ja naisella pisama,

hänen silti ei sammu ihailun vasama.

Mut jos joku luuli, ett’ on vanki hän konsaan,

hän huomasi, Proteus ei antaudu ansaan.

Hän ei voi ystävä joka-miehen olla,

on itsensä kaikkien muotojen alla.

Hän erikoista etsii, ei erikoinen itse,

hän rakastaa suurta, siihen pyrkivi katse.

Maistre vanhoillinenkaan häntä ei peljätä;

Lassallea kiittää hän voi, opin hyljätä.

Hän vapautta lempii, mut ilman lippua;

hän murehtia voi myös tyrannin loppua.

Tuhat tehdä hän voi joka hetkestä huomiota,

mut hällä on naamio, on sata naamiota.

Hänen tarvis ei olla valenimien takainen:

hän omassa nimessään on valepukuinen.

Monet kutsuvat häntä kiihoittajaksi.

Sana tosi jos oisikin, ois se vaan yksi!

Se tyhjentävämpi ei selitys oisi

kuin jos hän uneksijan mainesanan saisi.

Hän ei ole muka historioitsija,

vaikka on menneiden kansojen kaitsija;

hän vaikka on entisten aikojen tuntija

kuin koskaan tieteellispatentin kantaja;

hän vaikka on suurten henkien tutkija

kuin koskaan pölyisten paperien matkija.

Ne syöksevät hänen yli sappea, myrkkyä,

ne tahtovat kuitenkin lähellä kärkkyä.

Väitetään, on hällä salatarkoitus joku,

vaikka on hän tuhma ja naivi hällä maku.

Ei oppinut, ei runoniekka muussa

kuin arvosteluissaan. Mi hirviö maassa!

Vihollinen kirkon ja yhteiskunnan,

radikaali – ja ystävä ylimyskannan.

Aina paikallaan päin rahvasta raakaa.

Mi otsake olla vois hänelle liikaa?

Mut jos joku tahtoo sen käärmeen kettää,

hän käärme-nopeasti nahkansa jättää,

on kaukana, kun väki kirkuva uhkaa

ja pistää ja tuikkii tyhjää nahkaa.

*

Toki vanhoissa taruiss’ on Proteus kuvattu,

hän siis on jo tuhatvuosia tavattu.

Hän ammatiltansa on todenpuhuja,

mut tarpeen tullen hän voi paljon pahoja.

Ne häntä vangita kokeen tekivät,

niin eessänsä partaisen leijonan näkivät;

kun leijonata ajettiin, se oli salamanteri,

ja sitten piikkisika ja sitten pantteri.

Taas häikäisi hän kuin liekki ja tuli,

mut myös tulimuodossa sama hän oli.

Vesilähteeksi vaihtui ja kukkivaksi puuksi;

sama aina, jos näit sinä muotojen taaksi.

Sido häntä ei yksityinen hahmo, ei muoto;

kun kaikkeus hän on, hälle mikään ei outo.

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.