Punainen airut

Punainen airut Kirjoittanut Mikko Uotinen

Väsy hetkeksi värttinä,

lakkaa toimen melske, touhu,

taltu taltta, kirveen kalske,

rattahaisen jymy, jyske,

hetkeks’ rauhan vaippa saakaa.

Pajanorja mustamieli,

ällös paljettasi paina!

Pellonorja, auran kulku

hetkeks’ pysähtyä anna;

miettees arkiaattehista nosta!

Äiti, sammaltorpan kaino,

syksymieli surunkukka;

tehtaantyttö, joka ruusus

elonpuutteen lähteheesen puotit,

anna päivän sieluhusi tulla!

Nyt on aika kanteleen ja soiton.

Puna-airut Karjalassa kulkee,

polttaa poven, syttää mieltä,

nostaa innostuksen ikipalon,

heittää mieliin itsetunnon idun,

omanarvon aateluutta kertoo.

Kuule puna-airueesi taru:

»Pohjanperukoilla kaksi

kansaa kasvoi arkiaattehissa.

Toisen aatos aaltoeli mailla,

missä toivo vastuksien okapeltoon hukkui,

missä kurjat kyynelissä kylpi,

puutteen puolat polkuloilta paistoi.

Toinen kansa kasvoi kaunihina,

kulutteli riemun suurta päivää,

hymyi heille nautinnot ja onni;

harvoin katse murheenmaille eksyi.

Harvempahan tuska tuntoon tuli,

pikkuhuolet ilonmereen hukkui.

Kaksi kansaa, pohjanperukoilla

irti toisistansa päivää viettää.

Joskus riemunlapset kurjain

luokse kulki, unhottivat nurjan,

ilkkuilevan katseen.

Kysyt milloin?

Aina elonilloin –.

Kun riemulaisten oma riemu

hukkui, silloin kulki

riemunlapsi, kurjan sulki

syliinsä ja rikossitein

kurjan itsehensä kiinni vyötti.

Kun vaara uhkas riemunlasta,

silloin kurjan luokse kulki

riemulaisten parvet, sytti

kurjain povet innonpaloon,

kurjat uhras itsens’ toisten eestä

sotein, raatain, orjan teillä ollen.

Silloin riemu kurjiakin muisti,

hyödykseen kun kurjain elon puisti.

Muulloin ivan, pilkan, häväistyksen,

parjailun ja syytöstulvan

kurjain poskusille heitti. –

Vuosi vieri, päivä vaihtui,

kurjain yöhön päivänsäde eksyi.

Kurjat nousi, riemulaista vieroi,

tukeneet ei enään riemulaisten päivää,

hylkäs riemulaisten rikossuukot

väisti riemulaisten poven pahan polton –.

Ennen riemulaisten himon eestä itsens’ uhras.

Nytpä korkeamman määrän etsi itsellensä.

Riemulaiset kuihtui, nääntyi

niinkuin juurettomat kukat.

Kurjat kasvoi, kaunistui

ja elonpolultaan se kuuli kauniin kevätlaulun.»

Loppui puna-airueesi taru,

– eessäsi on elon horjumaton totuus –!

Lähde: Uotinen, Mikko 1908: Iltaruskoja. Työväen sanomalehtiosakeyhtiö, Helsinki.