Siirry sisältöön

Punainen airut

Wikiaineistosta
Punainen airut

Kirjoittanut Mikko Uotinen


Väsy hetkeksi värttinä,
lakkaa toimen melske, touhu,
taltu taltta, kirveen kalske,
rattahaisen jymy, jyske,
hetkeks’ rauhan vaippa saakaa.
Pajanorja mustamieli,
ällös paljettasi paina!
Pellonorja, auran kulku
hetkeks’ pysähtyä anna;
miettees arkiaattehista nosta!
Äiti, sammaltorpan kaino,
syksymieli surunkukka;
tehtaantyttö, joka ruusus
elonpuutteen lähteheesen puotit,
anna päivän sieluhusi tulla!
Nyt on aika kanteleen ja soiton.
Puna-airut Karjalassa kulkee,
polttaa poven, syttää mieltä,
nostaa innostuksen ikipalon,
heittää mieliin itsetunnon idun,
omanarvon aateluutta kertoo.
Kuule puna-airueesi taru:
»Pohjanperukoilla kaksi
kansaa kasvoi arkiaattehissa.
Toisen aatos aaltoeli mailla,
missä toivo vastuksien okapeltoon hukkui,
missä kurjat kyynelissä kylpi,
puutteen puolat polkuloilta paistoi.
Toinen kansa kasvoi kaunihina,
kulutteli riemun suurta päivää,
hymyi heille nautinnot ja onni;
harvoin katse murheenmaille eksyi.
Harvempahan tuska tuntoon tuli,
pikkuhuolet ilonmereen hukkui.
Kaksi kansaa, pohjanperukoilla
irti toisistansa päivää viettää.
Joskus riemunlapset kurjain
luokse kulki, unhottivat nurjan,
ilkkuilevan katseen.
Kysyt milloin?
Aina elonilloin –.
Kun riemulaisten oma riemu
hukkui, silloin kulki
riemunlapsi, kurjan sulki
syliinsä ja rikossitein
kurjan itsehensä kiinni vyötti.
Kun vaara uhkas riemunlasta,
silloin kurjan luokse kulki
riemulaisten parvet, sytti
kurjain povet innonpaloon,
kurjat uhras itsens’ toisten eestä
sotein, raatain, orjan teillä ollen.
Silloin riemu kurjiakin muisti,
hyödykseen kun kurjain elon puisti.
Muulloin ivan, pilkan, häväistyksen,
parjailun ja syytöstulvan
kurjain poskusille heitti. –
Vuosi vieri, päivä vaihtui,
kurjain yöhön päivänsäde eksyi.
Kurjat nousi, riemulaista vieroi,
tukeneet ei enään riemulaisten päivää,
hylkäs riemulaisten rikossuukot
väisti riemulaisten poven pahan polton –.
Ennen riemulaisten himon eestä itsens’ uhras.
Nytpä korkeamman määrän etsi itsellensä.
Riemulaiset kuihtui, nääntyi
niinkuin juurettomat kukat.
Kurjat kasvoi, kaunistui
ja elonpolultaan se kuuli kauniin kevätlaulun.»
Loppui puna-airueesi taru,
– eessäsi on elon horjumaton totuus –!


Lähde: Uotinen, Mikko 1908: Iltaruskoja. Työväen sanomalehtiosakeyhtiö, Helsinki.