Punikki

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Punikki

Kirjoittanut Anonyymi
Lähde: Kaiku, 18.5.1887, nro 39, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio.


”Punikki”.

Oli sateinen ilma. Toisinaan roppasadetta, toisinaan vihmasadetta. Tiet olivat vallan vetelät, erittäinkin kylätiet, joten niitä vaivoin sai kuljetuksi, varsinkin jos kuormalla liikkeelle yritti. Ihmisten mieletkin olivat aivan allapäin. Eikähän se mitään uutta olekaan että ihmismieli ottaa vaikutusta ilmalta.

Pieni seurue liikkui hitaasti kylätietä pitkin valtatielle päin. Joukkoon ei kuulunut kuin keskiikäinen mies, joka kävellen ravin partaalla ajoi kaksi hevoista, jotka vetivät vankkureita, joihin oli asetettu — lehmä. Tuo outo vankkureissa olija näytti kovin alakuloiselta. Hän oli jo vanha ja oli siihen päivään saakka nuhteettomasti hoitanut velvollisuuksiaan, kun äkkiarvaamatta sairastui. Eläinlääkäri, joka sattumalta oli kylässä, oli tutkistellut hänen silmiään, ja sitten lyhyesti vain neuvonut: ”Viekää hän teurastajan luokse, mutta kävellä hän ei jaksa”. Ja niine hyvineen meni hän.

Mutta seppä, joka Miina eukkoinensa omisti Punikin, tähysteli vuoroin eukkoaan, vuoroin Punikkia, ikäänkuin odottaen kumpiko heistä ensin lausuisi tuumansa. Hän joka pahnassa seisoi otti ensin puhuakseen ja arveli että ”m—m mdash;muuh!”

”Niin vainen, Punikkini!” sanoi Miina muori ja taputti lehmää lanteille.

Mutta seppä pukkasi lakkinsa niskaan, kynsäsi päätään ja tokasi: ”Mitä se tohtori sillä tarkoitti?”

”Mitäkö! Eipä siinä monta mutkaa ollut. Kuolemaan hän vain meidän Punikkia tuomitsi”.

”Minä en voi valjastaa itseäni kärrujen eteen.”

”Enkä minäkään.”

”Ruukin patroona saa lainata meille hevosiaan”.

Ja näiden hevosten vetämänä Punikki nyt matkusti kuolemaansa kohti. Mies, joka vankkurien vieressä astuskeli, ei virkannut sanaakaan, ja kenenkäpä kanssa hän olisikaan vaihtanut sanoja; taisi hän vain sitä enemmän itseksensä tuumailla. Sade, joka hetkeksi oli tauonnut, kimalteli isoina pisaroina ruohossa ja lehdissä. Vettä lirisi joka paikassa, missä oli viettomaata, ja missä sattui mäki, se oikein koskena kohisi. Veteläksi muuttunut savi meni samaa myötä, ja teki siten tien inhottavan likaiseksi. Verkalleen liikkui vankkurit eteenpäin rämisten ja kolisten. Viisitoista kertaa vissiinkin jos ei setsemäntoista sai Junnu vastaan tuleville kertoa että lehmä oli kipeä ja matkusteli teurastajan luokse sekä että hevoset olivat ruukin patroonan. Punikki ei päästänyt ääntäkään. Hän ei ollut koskaan ennen vankkureissa ajanut ja oudosteli siis tätä menoa sangen suuresti; mahdollista myös että hän lehmäsielussaan aavisti mihin matkansa piti.

Kotona mökissä istui Miina muori ja aika tuntui hänestä pitkän pitkältä. Työ ei ottanut ollenkaan sujuakseen. Ajatukset menivät ristin rastin, mutta aina tulevaisuutta kohti, joka hänen sielunsa silmille näytti yhtä harmaalta kuin tätä nykyä taivas luonnollisille silmilleen. Aikansa mietittyään laski Miina kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan. Hän rukoili kauan, miehensä ja itsensä puolesta, naapuriensa, hallitsijahuoneen ja kaiken kansan puolesta.

Vähitellen muuttui harmaa päivä hämäräksi ja hän ei enää nähnyt pistellä, paikkoja ukon pyhäpaitaan; hän pani siis käsitönsä syrjään ja otti vain tuijottaakseen ulkona olevaan hämärään. Pensaat ja puut kävivät yhä epäselvemmiksi ja näyttivät toisinaan ikäänkuin liikkuvan. Pimeys kasvoi, lopulta hänen silmänsä eivät erottaneet mitään, kuuntelihan vain eukko miten sade ropsi tuohikattolle. Pitkien perästä kuuli hän myös kaukaa kärryjen rätinän. Aika oli nyt niin kulunut, että kello näytti yhtätoista. Eikä niin myöhään tavallisesti enää kukaan kylätietä kuleskellut. Kuului siltä kun jos rattaat olisivat kovalla kiireellä pyörineet. Ja kuulovoimaansa kovasti pinnistellen saattoi hän erottaa että ne pyörivät erittäin epäsäännöllisesti: ikäänkuin olisivat pärränneet kohona ilmassa, toisinaan aivan vaienneet. Miina tiesi säntilleen missä mikin ahde oli ja ymmärsi hyvin että kärryjen säännötöin kulku ei ollut niiden vaikuttama. Hetken päästä erotti hän rähisevää lauluakin; silloin nousi hän ja meni portaille. Sade holvaili rästäiltä alas. Ei tuulen henkeä tuntunut, vaan ilma oli niin painavan raskas kuin olisi koko taivaan kansi yrittänyt painumaan alas. Miina muori kuunteli tarkkaan, erottaakseen laulavan ääntä. Vankkurien kova jyskytys kuoppaisella kyläntiellä, vaikutti tietysti että niissä istuva laulajakin tavan takaa hötkähti korkealle ilmaan ja että laulunsa sen mukaan tuli kummallisen katkonaiseksi, josta syystä ei ollut mitään kummaa, että Miina ei varmaan tuntenut laulajaa, ennenkuin ajoi ylös omaa ahdetta. Silloin tiesi hän varmaan, että Junnu se oli joka tulossa oli. Ja silloin sytytti hän kynttilän päätä ja pani takan arinalle palamaan.

Kun ajaja pääsi pajan kohdalle, huusi hän minkä kurkustasai: ”ptru—u—u —u!” ja kiipesi sitten alas vankkureista.

”Akka!”

”Iltaa, Junnu!”

”Morjens, muori, tässä olen!”

”Niin näkyy.”

Näetkö — hiton hyvät silmät — minä tuskin näen kynttilää — kynttilää — kynttilääkö sanoin — reima hevoisia — juoksivat kuin poikia; tunnustapa miten höyryävät — kirsi maasta lähteissä ei tuon enempää höyryä. Hih, hej! Likomärkänä olen kuin nuotta”.

”Miten Punikin kävi, Junnu?”

”Punikki, mikä Punikki? Jahhaa, sehän se olikin — juu, teurastaja osti sen ja maksoi kahdeksan markkaa kovaa rahaa. Ja kun olimme juoneet lasillisen Punikin kunniaksi, vein minä sen navettaan itse — Hei laalia illalla!” Hän hypähti ilmaan ja kapsahutti kantapäänsä yhteen. Miina tupaan.

”Muori!” — Ei vastattu.

”Muori!” Ei vieläkään vastausta. Silloin heitti seppä ohjakset maahan ja juoksi sisään.

”Muori, nyt on ukkosi hyvällä tuulella hoksaatko! Tulepas niin lähetään pyörimään tuvan lattialle — luuletko että olen päissäni, häh? Enpä olekaan. Otin minä kyllä ryypyn kaksi, olisiko sattunut kolmekin; mutta on tässä poika joka toppaa vaikka ottais niitä satakin. Hih, hei, laalilaalilaa!”

Joka tässä hetkessä olisi sattunut tupaan tulemaan, olisi luullut hullujen siellä mellastelevan. Miina muori, joka hyvin tunsi miehensä luontoa päihtymisen tilassa ja ettei ollut hyvä silloin vastustaa häntä, mukaantui hänen mielenoikkujensa mukaan ja lähti siis pyörimään hänen kanssaan huimaavata polskaa, jota jyskytettiin yhdessä kohti tuvan lattiaa, sillä laajaa lääniä siellä ei ollut. Kynttilänliekki liekutteli polskan vauhdin vaikutuksesta, joten toisinaan oli aivan sammumaisillaän; seppä lauloi ja ulkona huuhtoi rankkasade mökin äkkunoita. ”Junnu”, huusi Miina yhtäkkiä, ”hevoset karkaavat;”

”Helsingis konit!” Seppä syöksyi ulos. Miina kuuli vain miten vankkurit rätisivät mäkeä alas ja että joku juoksi jälessä hevosia ptruuaten.

”Hän ajaa kuoliaaksi sekä hevoset että itsensä. Voi poloistani minkämoinen tämä yö on!” Hän seisoi rappusilla läähöttäen tuon vimmatun polskan perästä, vyölinällä silmiään pyhkien itki hän sydämmensä haikeata surua. Mutta äkkiä herkesivät kyynelet juoksemasta, kun tuli ajatelleeksi miehensä kohtaloa. Miina sammutti kynttilän, paiskasi mökin oven kiinni ja lähti minkä kerkesi samaa tietä juoksentelemaan jota hevosetkin olivat menneet. Joka askeleelta pelkäsi hän tapaavansa kaatuneita ajopeliä ja miehensä ruumista. Tuokioksi pysähtyi hän kuuntelemaan. Kaukaa kuului heikko ääni, kuin olisi veräjän linkku lipsahtanut kiinni. Miina ei uskaltanut luottaa siihen että tuo matka olisi suoriutunut hyvin, vaan tutkisteli yhä tien ravia. Vihdoin saapui hän ruukin kartanolle. Oli pilkkopimeä, mutta hakemalla löysi hän vankkurit, joista hevoset jo olivat päästetyt. Hän meni talliin ja huomasi kuuntelemalla että hevoset olivat piltuissaan, mutta pitipä vielä varmuudeksi koetellakin, ja tapasi niin kaksi likomärkää, höyryävää hevosta. Helpolla mielellä nyt hengitti Miina rukka. Junnu oli vissiin mennyt yliselle heiniin nukkumaan.

Aamulla alkoi tuuli puhaltaa, ajaen pilvet kaikki altansa. Miina muori, joka kaiken yötä oli valveella ollut, oli aamulla heittäytynyt hetkeksi lavitsalle nukkumaan. Nyt säpsähti hän unestaan. Kuului kuin olisi saranat narahtaneet. Miina luuli, että tuuli ehki oli avannut pajan oven tai että mies jo olisi tullut kotiin. Mutta nyt kuuli hän kumean mölinän: ”muu—u—u—uuh!”

Kohta oli Miina jalkeilla ja ulkona. Pienellä karjakartanolla seisoi Punikki. Elukka rupesi innokkaasti ammomaan, kun huomasi emäntäänsä ja puski navetan ovea päästäkseen sisään. Miina tarttui Punikin kaulaan ja halasi häntä kuin lastaan. Niinpian kuin Punikki pääsi pahnaansa, vaipui hän oljilleen ja Miina muori näki miten hänellä joka nivel vapisi. Elukka laski päänsä alas ja näytti tahtovan nukkua. Lypsinjakkaralle istuutui Miina kuin sairaanhoitaja ainakin, ja katseli katselemistaan lemmittyänsä. Niin kului pitkät hetket.

Hiljolleen kiikkui muori edestakaisin jakkarallaan, kädet ristissä ja puhutteli lehmää; vaan Punikki ei virkannut mitään, läähätti vain kovasti. Hetken päästä oikaisi se koipiaan, ja kun Miina koetteli kylkiluita eivät ne enää liikkuneet.

Joku avasi oven.

”Kas vain. Punikki!” kuului sepän ääni, hänen astuessaan navettaan kalpeana ja vaatteet vielä märkinä ja pahasti rapakon ryöttäminä.

”Niin, Junnu, tässä makaa nyt elukka. Hän oli meille uskollinen ja nyt on hän kuollut. Hän auttoi niin hyvästi kun osasi meidän toimeen tuloamme. Nyt jäämme vallan niukalle, sillä mistäpä saisimme rahoja uuden lehmän ostoksi”.

Junnu seisoi ja näpli lakkiaan ja vaimo huomasi että hän vapisi.

”Oletko kipeä, Junnu?”

”En!”

Miina katseli lehmää ja Junnu tuijotti lakkiinsa. Vihdoin virkkoi hän:

”Miina, muorini!”

”Mitä Junnuseni?”

”Minä olen jumalaloin elukka, enkö ole, sano eukko?”

”Sinä, ethän?”

”Olen vainenkin. Katsele sinä vain, mutta kuule myös mitä sanon: Tästä kurkusta ei enää pidä ryyppyäkään solumaan, mutta aika nuhjus olen minä ellei tässä navetassa vielä toinen lehmä ammo”.

Jotakin kosteaa kimalteli Junnun silmissä. Hän juoksi pajalle, tempasi oven auki ja viritti tulta ahjoon. Leimuten kiemuroi pajan tornista sininen liekki ja helisevä raudan kalske kuului sieltä sisältä, sillä väkivasara oli tulisessa toimessa Junnu sepän kovissa kourissa. Nyt tiesi Miina muorikin, että hänen navetassaan vielä toinen Punikki ammoisi.