Pyöräretken varrelta
| Maakuntamatkailun puolesta | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Pyöräretken varrelta[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Postinkulun uusi aika |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 15.7.1937, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2069848?page=3 / Viitattu 21.2.2026 |
Ken joutuu taivaltamaan polkupyörällä penikulmanpituisia taipaleita autojen hallitsemia valtateitä pitkin, hän ei juuri voi puhua matkustamisen nautinnosta. Eihän — paratkoon — pentsiininkatkun ja vahvan pölyn hengittäminen ole millään tavalla huvittavaa, sen terveydellisyydestä puhumattakaan. Ei ole myöskään lystiä ajella tienvierinurmikossa alituiseen jännittyneenä tuumiskellen, jotta pääseekö taas miten kuten luovimaan tuonkin halkoauton tai linjurin ohi. Kaiken kukkuraksi hytkyttävät ja nytkyttävät tien poikittaisvarhot peräti epämieluisalla tavalla pyöräilijän maallista tomumajaa, joksi meidän enemmän tai vähemmän arvokasta kroppaamme voi näissä olosuhteissa täydellä syyllä sanoa.
Kohtuuden ja inhimillisyydenkin nimessä pitäisi valtion rustata teittensä molemmille puolille kapea sorko yksinomaan pyöräilijöitä varten, niinkuin sanovat olevan tapana ulkomaillakin, missä polkupyöräilijätkin tunnustetaan täysivaltaisiksi kansalaisiksi. Otettakoon vaikka pieni vero pyöräilijöiltä, ellei muuten saada niitä pyöräilyteitä ajallisiksi. Kyllä me pyöräilijät pikkusen maksammekin, kunhan vaan pääsemme ajelemaan kunnollisia teitä ja ilman ainaista hengenvaaraa.
No, tämä on tietenkin hurskas toive, joka meillä tuskin koskaan toteutuu. Suomi on näet köyhä maa, missä ei kannata ajaa muulla kuin autolla. — Mutta koska me pyöräilijätkin haluamme joskus nauttia erinomaisesta ajoneuvostamme, ei ole muuta keinoa kuin painua syrjäteille, missä pyöräily on hupaisaa ja turvallista ja missä sen lisäksi on paljon sellaista katseltavaakin, josta valtateillä vaeltava ei osaa uneksiakaan. Näitä syrjäisiä pyöräilyreittejä löytää vaikka kuinka paljon, ja jonakin pyhänseutuna liikenee kyllä aikaakin pikku retkeilyä varten. Pitää vaan ottaa kartta, kompassi ja hiukkasen evästä mukaan, jotta retki olisi hauska ja antoisa.
— — —
Viime sunnuntain maissa pääsi allepainettukin mukaan pienelle pyöräretkelle, jonka varrella jälleen tuli nähdyksi ennestään tuntematon palanen tätä armasta isänmaata. — Ajelimme ensin aika vauhtia pyörämiehen kannalta katsoen mainiota tietä Suodenniemen kirkolta Sävinkylään ja tällä matkalla totesimme, että perin on kaunista seutu, ja laihoa maan päällä rutkasti. Sävijärven seutuja hetken ihailtuamme käänsimme Perttalaan, mistä alkaa oikotie Laviaan. Otettiin esiin kartat ja kompassit, joista aina oudossa maastossa on suuri apu. Talon isäntä kehoitti jättämään pois pyörät, näistä kun muka olisi vain vastusta matkalla, mutta me tuumimme, jotta älä sinä, Matti, puhu apulantaa. Pitäisihän sinun entisenä sotilaana tietää, että pp-miehetkin ajavat pyörällä yli kallioitten ja nevojen, vieläpä ylittävät pyörineen järvetkin. — Kyllä tiedän, lausui isäntä, mutta pp-miehillä ei olekaan limppua liivien alla eikä vaimoväkeä matkassaan. — Murahdimme tähän muutamia valittuja sanoja, nauroimme lopuksi ja niin lähdimme pyörinemme kohti Pyykoskea. Hyvin kävi ajo metsäpolulla, joskus vaihteeksi piti kävelläkin. Kotirannan tohtori, joka äskettäin oli väessä, paineli edellä ja vei meitä niin juupelinmoista vauhtia, että meidän häntäpään miesten täytyi huutaa, jotta hellää jo, ei nyt olla santsimarssilla eikä kertausharjoituksissa. — Pyykoskelta jatkuu metsätie yli korkeitten kallioitten vaihtelevana ja kerrassaan ihanteellisena retkeilypolkuna. Tulee vastaan kaunis Katosjärvi, jonka jyrkästi viettäviä rantakallioita sanotaan muinoin jonkun kuriirin vaunuissaan järveen ajaneen. Siitä nimikin Kuriirinkallio. Jykevät olivat varmaan poloisen kuriirin vaunut olleet, koskapa pyöränjäljet vieläkin näkyivät kalliossa. Vaunun jätteitä emme sensijaan järvessä nähneet, vaikka niin mielellämme olisimme jonkun ruostuneen mutterin ottaneet muistoksi.
Katosjärveltä on enää pieni matka Majaveden Uuteentaloon. Täällä joimme erinäisiä kuppeja hyvää kahvia (naisväki väitti meidän miesten juoneen kuusi kupillista pekkaa päälle, mutta kerrankos naiset ovat liioitelleet) ja lähdimme sitten ystävällisen isännän opastamina Vähä-Majaveden rannalle, sen kuuluisan Majaveden murhatalon raunioille. Paikka on mitä ihanin. Vain poissiirrettyjen rakennusten nurkkakivet ja uuninrauniot puhuvat omalla mykällä tavallaan yli puolen vuosisadan takaisesta kaameesta talonväen murhasta, jonka mieletön rahanahneus aiheutti. — Lukijathan ovat kuulleet tapauksesta kerrottavan. — Oppaamme tiesi vielä näyttää sen uuninloukon paikan, missä viimeisenä surmattu talon tytär turhaan oli rukoillut armoa.
Majavedestä kappaleen matkaa etelään on Ahvenusjärvi, jonka saaresta yli puolikymmentä metsälinjaa erkanee säteettäin eteläiseen suuntaan. Muitakin järviä on lähettyvillä useita. Perämaasta pohjoiseen on m.m. kaunis Keskinen-Kinturi, joka kalliorantoineen on ainutlaatuinen nähtävyys. Siinä en kappale koskematonta luontoa, mikä juuri suomalaisen mieltä oudosti viihdyttää ja omalla tavallaan viehättää.
Perämaan tienoille on muuten aikanaan lahjoitettu kiviä oikein Porvoon mitalla. Siinä talon lähettyvilläkin on kiveä jos jonkin kokoista. Mutta heti vieressä on taas kaunista viljelysmaata, joka kyllä kuokkijaltaan on vaatinut paljon hikeä ja vaivannäköä. Kun katseli näitä metsätiloja, niin siinä selvimmin saattoi todeta suomalaisen sisun voimannäytteen. Ei ole salolle tietä, ei maa ole mehevää, mutta tarmolla ja sitkeällä uurastuksella on korvesta tullut peltoa ja rakennuksia ilmestynyt kivikkoiselle mäelle. Meillä Suomessa jaetaan kaikenlaisia prenikoita sekä todellisista että olemattomista ansioista. Ne ovat kieltämättä kauniita ja ehkä mukavia kantaakin, jos on tullut jotakin tehdyksi niiden ansaitsemiseksi. Mutta miten on muistettu noita korvenraivaajia? — Veroilla ja halveksumisella useinkin. — Kuitenkin juuri nämä sitkeät miehet ja naiset, jotka kerran luontoakin uhmaten ryhtyivät uusia viljelyksiä valtaamaan ja lannistumatta myös loppuun asti taistelivat, nämä ansaitsivat korkeimman kunniamerkin. Vaikka turhuuttahan ne tuonlaiset senpuolesta olisivat, kun kerran on niin näkyvät muistomerkit kuin ovat korpeen raivatut pellot ja niiden keskelle kohotetut rakennukset. Nämä kiittävät tekijäänsä monin verroin arvokkaammalla tavalla kuin joutavat prenikat.
— — —
Mutta palataanpas asiaan. — Perämaasta oli mukava huristaa myötäistä kohti Lavian Aluskylää, ja niin oltiin pian Holmassa. Täällä joimme jälleen kahvit ja samalla ihailimme Aluskylän kauniita maisemia. Maa on täälläkin aikojen alussa »lykätty ryppyyn» — nähtävästi sentähden, että sitä liikenisi enemmän — ja tänä vuonna näyttää tavaraa olevan poikkeuksellisen runsaasti maanpäällä. Erikoisesti kauniit kevätvehnäpellot olivat koreita katsella, semminkin, kun suussa samalla tuntui kotimaisen vehnäpullan maku.
Holmasta jatkui matkamme edelleen Aittolahden ja Salmen kautta isolle maantielle, missä tien »onduleeraus» jälleen tuntui sekä käsissä että eräässä muussakin sangen tarpeellisessa ruumiinosassa. Kyllä huomasi, että ajettiin Suomen valtion autoteitä, jossa hevos- ja pyörämiehen sekä jalankulkijankin vielä sentään sallitaan kuokkavieraana kulkea.
— — —
Edellämainitun kaltaisia pyöräilyreittejä löytyy, niinkuin tiedämme, näissäkin pitäjissä useita, ja kaikissa niissä on aina oma viehätyksensä. Näillä retkillä oppii tuntemaan kotiseutuaan, sen luontoa ja kansaa. Syrjäiset seudut tulevat jollakin tavalla läheisemmiksi, kun saa todeta sielläkin asuvan ystävällistä ja työteliästä väkeä. Ja ennen kaikkea pienetkin retket virkistävät mieltä, poistavat ainakin hetkeksi ikävät ja joutavat ajatukset, antavatpa vielä varsinkin tupatyöläisille lisää voimaakin jäseniin. — Niin että pyöräilemään vaan pyhän seuduissa! Se piristää.
Sivukulman Santeri
- ↑ Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.