Pyyramo ja Thisbee
| Pyyramo ja Thisbee. Ovidion ”Metamorphoseista.” Kirjoittanut Ovidius |
| Suomentaja on nimimerkki Andelin. Hän saattaisi olla nuori Väinö Hämeen-Anttila tai joku muu alun perin Andelin-nimisistä. |
- Pyyramo muodoltaan mitä pulskin miehen ol’ alku;
- Thisbee kaunoinen, hymysuu, rusoposkinen immyt.
- Vanhan kuuluisan Babyloonin muuritetussa
- kaupungiss’ elivät nämä kaks’ ihanaa kevätkukkaa
- ilman huolia riemuissaan, sydän onnea täynnä.
- Toisilleen olivat nämä lapsuudesta jo saakka
- tuttuja, syntynehet samojen myös kattojen alla.
- Nytkin viel’ olivat kodit melkein yhtenä, – ei muu
- kuin välisein’ ohut ollutkaan erotuksena niiden.
- Kerran, riemuillen kun nuoret leikkiä löivät,
- heidät huomaamaan sirosiivekäs Aamori sattui.
- Kohta nyt äkkäsi tää näkö voimallaan terävällä,
- kummankin sydän ett’ oli toiselleen kuni luotu.
- Nuolia viinestään hän siis kaks’ ottikin oitis,
- tähtäsi, ampui kumpaankin: heti syttyvi tästä
- heidän rinnoissaan tuli lemmen leimusa, puhdas.
- Vaan kun vanhemmat tämän äkkäsivät, heti silloin
- kiellettiin kokonaan kaikk’ alkava yhteys lasten.
- Pyyramo, Thisbeekin nyt sai surun aikoja paljon.
- Juttuni loppunut oisi jo heist’, ellei toki viimein
- häilyvä sattuma heit’ olis’ auttamahan vähän tullut.
- Pyyramo kerran näät väliseinäss’ äkkäsi aukon,
- jost’ ei milloinkaan tätä ennen tietoa ollut. –
- Ei, niinkuin sanotaan, siis rakkaus tee sokeaksi. –
- Lempimälauselmain salatie tuli luonteva tästä.
- Siinä kun iltaisill’ eripuolell’ aukkoa pientä
- seisoivat puhumass’ useasti he keskenähän, niin
- ”Oi kuin”, huokasivat, ”katehellinen oot sinä, seinä!
- Miksi sä näin koetat meit’ estää? Oisiko paljo,
- jos sinä hetken vaan nyt sallisit yhtyä meidän
- tai edes aukenisit sen verran, suostuos, että
- saattais’ ainoisen sulo suukon, kaksiki vaihtaa!”
- Turhaa kaikk’ oli tää. Yön tultua kumpiki hellät
- lausui jäähyväset sekä jäykkää suuteli seinää.
- Muutaman’ aamuna taas olivat luo tullehet aukon;
- kumpiki heist’ olohons’ oli suuttunut aikoja sitten.
- Tuumasivat siis, kuink’ edes kertasen yhtyä voisi.
- Suostuivat kokemaan yön aikana hiipiä hiljaa
- pois kotoaan ikävästä ja kaupungistaki poispäin.
- Kentäll’ ett’eivät lavealla he eksyä voisi,
- yhtymäpaikkana heill’ oli Niinon korkea kumpu.
- Siell’ oli marjoiltaan lumivalkea puu sekä tällä
- kumppaninaan liki juur’ iso lähde, mi tyynenä uinui.
- Päivä, mi verkalleen oli laskeuvan näkynyt, jo
- painautui merehen, taas sielt’ ylös yö tuli synkkä.
- Kasvot peitettyin’ oven aukaisee sulo Thisbee,
- saapuu kummullen, puun määrätyn alle hän istuu.
- Hentosa tyttöki sai nyt lemmestään uroutta.
- Kas, jopa kauhukseen hän huomasi kuun sätehissa
- astelevan jalopeuran; suu pedon äskehisestä
- härkäin tappamisest’ oli verta ja vaahtoa täynnä.
- Lähteen luo janoaan tukehduttaaksensa se saapui.
- Joutuun Thisbee nyt pimeään paken’ arkana luolaan,
- vaan toki päähine jäi hänen äkkäämättähän aivan.
- Kun peto tarpeekseen oli juonut, lähti se metsään,
- mennessään ohi vaatteen tahrasi sen veriseksi.
- – Pyyramo myöhemmin tuli puun luo, huomasi hunnun,
- kohtapa jäljet myös jalopeuran; vaaleni kasvot:
- ”Meidät kummatkin kamal’ yö saat surmata”, lausui,
- ”kosk’ on kuollut hän, jota ilman en olla ma saata.
- Kurja ma tappanut oon sun, kun sinun saapua käskin
- paikkaan tällaiseen yön aikaan, enkä mä itse
- rientänyt ennemmin sua tietty hyn yhtymäpaikkaan!
- Tulkaa, nälkäiset jalopeurat, myös minut syömään!
- Vaan toki pelkurimaist’ on kuoloa toivoa, pois se!”
- Thisbeen huntuisen hän maast’ ylös otti ja lausui
- köstuttain sitä suudelmilla ja kyynelihillä:
- ”Saatpa sa nauttia nyt myös munkin vertani, vaate!”
- Tempasi huotrastaan silomiekan, min heti painoi
- kylkehen oikeahan; heti taasen kiskasi siitä
- kuollessaan asehen pois; maahan Pyyramo kaatui
- pitkälleen. Veri koht’ ylös ilmaan ruiskuna purskui,
- kasteli puun; väri sen nyt tummaks’ äkkiä muuttui.
- Tuolla jo luolastaan sulo Thisbee arkana rientää
- Pyyramot’ etsimähän; haluaa nyt kertoa hälle,
- mitk’ on, mimmoiset hän vaarat välttänyt yksin.
- Paikan nähtyähän sekä myös puun muuttuneheksi
- äkkiä seisahtui hän tuumien outoa siinä.
- Vääntelevät jäsenet verisessä hän äkkäsi maassa.
- Astaht’ askelehen hän taapäin, vaaleni aivan.
- Parkasi immyt siin’ epätoivoisesti ja riensi
- kuollehen yljän luo hajahapsin, suuteli itkein
- lemmittynsä jo kylmiä kasvoja, huuteli ääneen:
- ”Pyyramo, ryöstää sun mult’ on mikä sattuma voinut?
- Pyyramo, vastaahan! Sua vaan oma Thisbesi huutaa.
- Kuule jo, kuule jo! – Oi, kohotappas kasvosi maasta!”
- Pyyramo kuullessaan Thisbeen nimen aukasi hiukan
- silmiähän sekä taas, kun morsiamens’ oli nähnyt,
- sulki ne viimeisen nyt kerran. Vaan sulo tyttö
- miekan nähdessään sekä hunnun huokasi lausuin:
- ”Niin, oma sun kätes’ on sinut surmannut sekä lempi.
- Vaan tähän ainoiseen on mullakin kyll’ uroutta,
- mullaki lempeä on, joka tuohon voimia tuopi.
- Etpä sä, kuolema, nyt niin muodoin meit’ erotakaan!
- Kuulkaa, vanhemmat, toki tää minun pyyntöni, että
- mun sekä sulhoni tään samahan panisitte te hautaan!
- Vaan sinä puu, joka nyt vaan peität ruumihin yhden,
- meidän kummankin koht’ oot sinä peittävä ruumiit.
- Aina sa säilytä myös verivuodon merkkinä meistä
- marjasi tummakkaat!” – Heti nyt hän tempasi miekan,
- kärjen rinnalleen pani syöksähtäin sitä vastaan.
- Kuitenkin jumalat sekä vanhemmat rukouksen
- kuulivat impyisen: väri puun omenilla on aina
- tumma, ja säilyttää sama lempivien tuhan uurna.
Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.