Qventin Durward: XXII Mässääjät

Wikiaineistosta
XXI Linnanryöstö XXII Mässääjät
Qventin Durward
Kirjoittanut Walter Scott
XXIII Pako


Cade. Missä on Dick, teurastaja Ashford’ista?
Dick. Tässä.
Cade. He kaatuivat tieltäs kuin lampaat ja härjät; ja sinä
liikuit niinkuin olisit ollut omassa teurastushuoneessasi.
Kuningas Herik VI, toinen osa.

Ei voisi juuri ajatellakaan kummempaa ja hirvittävämpää muutosta kuin se, mikä oli tapahtunut Schönwald’in linnan isossa salissa, sen jälkeen kun Qventin oli päivällispöydässä istunut. Tämä muutos kuvasi todellakin mustimmilla, hirvittävimmillä väreillä sodan kurjuutta, varsinkin semmoisen sodan, jota armottomimmat kaikista sotilaista, raa’an aikakauden palkkasoturit, kävivät; sillä nämät miehet olivat virkansa toimituksessa tottuneet kaikkiin sodan hirmutöihin ja verisaunoihin, eikä heissä ollut hiukkaakaan isänmaanrakkautta tai romanttista ritarillisuutta.

Vain muutamia tunteja aikaisemmin tässä samassa huoneessa istui säädyllinen, siivo, jopa hiukan liiankin vakava pöytäkunta pappeja ja maallikko virkamiehiä, joiden seurassa ei sopinut muuten kuin kuiskaamalla laskea kevytmielisempää leikkipuhetta, ja vaikka syömistä ja juomista oli yltäkyliin, kuitenkin noudatettiin ulkokultaisuuden rajaa lähentelevää kohtuullisuutta – nyt sitä vastoin oli siellä niin hurja ja pauhaava mässäys vallalla, että itse saatanakin, jos hän olisi istahtanut pöydän päähän pitojen esimieheksi, tuskin olisi voinut siihen mitään lisätä.

Pöydän päässä istui piispan valtaistuimella, joka kiireesti oli tuotu tänne suuresta neuvottelusalista, itse pelättävä Ardenni-vuoriston Metsäkarju, mies joka täydesti ansaitsi tämän hirvittävän nimen, josta hän näytti itse iloitsevan, ja jonka ansaitsemiseksi hän tekikin kaikki voitavansa. Kypärin hän oli riisunut päästään, mutta muuten hän oli täysissä raskaissa ja kiiltävissä rautavarustuksissaan, joista hän luopuikin ani harvoin. Hartioilta riippui vahva suunnattoman suuren metsäkarjun nahasta tehty viitta, johon oli sovitettu hopeiset sorkat sekä torahampaat. Päänahka oli siten laitettu, että se, kypärin päälle vedettynä, milloin parooni oli täysissä varustuksissa, tai, niinkuin tässä tilaisuudessa, kypärittömään päähän painettuna, irvisteli vastaan hirveänä kuvatuksena; ja kuitenkaan kasvot, jotka pilkistivät sen alta esille, tuskin olisivat tarvinneet tämmöistä lisäpelotusta tavallisen ja luonnollisen hirvittävyytensä lisäksi.

Yläpuoli De la Marck’in kasvoista, sellaisina kuin ne olivat lähteneet luonnon käsistä, miltei salasi hänen sisällisen luonteensa. Sillä vaikka hänen tukkansa oli yhtä karkea ja siivoomaton kuin sen peitoksi vedetyn päähineen karva, niin näkyi kuitenkin suora, korkea, miehuullinen otsa, leveät, verevät posket, suuret, loistavat, vaaleanharmaat silmät sekä kotkan nokan lailla kaariutuva nenä ilmaisevan urhoollista, jalomielistä sydäntä. Mutta näiden miellyttävämpien kasvojenosien vaikutusta masensi peräti se väkivaltaisuus ja hävyttömyys, mikä oli tullut hänelle tavaksi; sillä nämät molemmat, yhdessä irstaisuuden ja kohtuuttomuuden kera, olivat painaneet De la Marck’in kasvoihin jälkensä, jotka pilasivat hänen muotonsa luontaisen raa’an ritarillisuuden. Väkivaltaisuus ja hävyttömyys, joille hän tavallisesti antoi höllät ohjat, olivat turvottaneet posket ja varsinkin silmien ympärystät; irstainen elämä ja säädyttömät tavat olivat itse silmätkin tummentaneet, punerruttaneet silmän valkuaisen ja muuttaneet koko muodon ilettävällä tavalla sen metsän pedon kaltaiseksi, johon hirvittävä parooni niin kernaasti salli itseään verrattavan. Mutta – kumma ristiriitaisuus ihmismielessä! – vaikka hän muissa kohdissa tahtoi olla metsäkarjun näköinen ja halulla salli, että häntä sillä nimellä mainittiin, koetti De la Marck kuitenkin, kasvattamalla partansa pitkäksi, salata sitä omituisuutta, josta hän alkuaan oli saanut Metsäkarjun nimen. Hänen huulensa sekä ylempi leukaluunsa olivat näet tavattoman paksut ja ulkonevat, ja kun sen lisäksi vielä hänen sivuhampaansa olivat pitkät ja ulospistävät, muistutti hänen kasvojensa alapuoli johonkin määrin metsäkarjun kärsää; ja tämä seikka sekä se, että De la Marck niin hartaasti metsästeli Ardenni-vuoristossa, oli ollut alkusyynä liikanimeen Ardennien Metsäkarju. Hänen partansa, joka oli tuuhea, hirvittävä ja takkuinen, ei muuten voinutkaan peittää tätä muodon luontaista inhottavuutta, eikä myös millään lailla jalostaa paroonin raakaa ulkomuotoa.

Hänen sotamiehensä ja upseerinsa istuivat pöydässä sekaisin lüttichiläisten kanssa, joista useimmat kuuluivat alhaisimpaan väkeen. Niiden parissa oli huomattava teurastaja Nickel Block, joka istui itse De la Marck’in vieressä; hänen hihansa olivat ylöskäännetyt, niin että saattoi nähdä hänen käsivartensa aina kyynärpäätä myöten olevan verissä, samoinkuin myös teurastuskirveskin oli pöydällä hänen edessään. Sotamiehillä oli useimmilla pitkä parta, yhtä hirvittävä kuin ylipäällikölläkin; tukka oli kammattu ylöspäin semmoisella tavalla, että se vielä lisäsi heidän luonnostaankin julmaa ulkonäköään. Sen lisäksi olivat useimmat heistä humalassa, niin hyvin voitonriemusta kuin runsaasta viinin juomisesta, josta heidän ulkomuotonsa oli tullut vieläkin hirvittävämmäksi ja inhottavammaksi. Puheet, joita he päästivät suustansa, ja laulut, joita he hoilottivat yrittämättäkään osoittaa mitään kohteliaisuutta tai kuunnella toinen toistansa, olivat niin ruokottomia ja Jumalaa pilkkaavia, että Qventin kiitti onneaan, kun ne hirmuisen melun tähden eivät voineet selvään kuulua hänen seurakumppaninsa korviin.

Vielä on sanottava paremmanlaatuisista porvareista, jotka De la Marck’in soturien rinnalla ottivat osaa näihin hirvittäviin pitoihin, että useitten kalpeista kasvoista ja tuskallisesta ilmeestä kävi ilmi, miten vastenmieliset nämät juomingit olivat heille ja kuinka suuresti he pelkäsivät pöytäkumppaneitaan. Toiset sitä vastoin, jotka olivat sivistymättömämpiä ja luonnonlaadultaan raaempia, pitivät sotamiesten vallattomuutta vain urhoollisuutena, jota he mielellään olisivat tahtoneet matkia, ja koettelivat niin paljon kuin mahdollista jäljitellä heidän tapojaan, kiihoittaen itseänsä sillä, että he kaatoivat äärettömin määrin viiniä sekä Schwarzbier’iä (väkevää olutta) kurkkuunsa – onhan ylenjuominen kaikkina aikoina ollut Alankomailla liiankin tavallinen vika.

Pitojen varustukset olivat olleet yhtä epäsäännölliset kuin pitoseuralaiset itsekin. Kaikki piispan hopeamaljat ja pikarit, vieläpä kappelikirkon alttariastiatkin – sillä Ardennien Metsäkarju ei pitänyt lukua, vaikka hänen osakseen olisi tullut kirkonvarkaankin nimi – nähtiin täällä sekaisin suunnattoman suurten nahkaleilien sekä kaikenmoisten juomasarvien kanssa.

Eräs hirvittävä seikka on vielä lisättävä ja kerrottava; kaiken muun jätämme mielellämme lukijan oman mielikuvituksen täytettäväksi. Kesken kaikkea vallattomuutta, jota De la Marck’in sotamiehet uskalsivat harjoittaa, eräs lanzknecht, jolla ei ollut sijaa pöydässä – mies, joka rynnäkössä oli osoittanut urhoollisuutta ja pelottomuutta – oli häpeämättä temmannut käteensä suuren hopeapikarin ja anastanut sen saaliikseen sanoen ottavansa sen korvaukseksi siitä, ettei hän ollut saanut osaa pidoista. Tälle leikinteolle, joka oli aivan hänen seuransa luonteen mukainen, nauroi De la Marck niin että kaikki hänen kylkiluunsa hyppelivät. Mutta kun toinen sotamies, jolla näytti olleen huonompi maine, yritti samaa vallattomuutta, De la Marck heti paikalla teki lopun leikistä, joka pian olisi tyhjentänyt pöydän kaikista sen kallisarvoisista koristeista. »Hohoh! Ukkosen haltija iskeköön!» huusi hän; »ne, jotka eivät uskalla olla miehiä, kun vihollinen katsoo heitä silmiin, eivät myöskään saa uskaltaa ruveta varkaiksi ystävien kesken. Mitä! Sinä hävytön pelkuri – sinä, joka odotit kunnes laskusilta oli laskettu alas ja portti avattu, sillä aikaa kun kumppanisi Horst väkisin ryntäsi kaivannon ja muurin yli, sinäkö täällä nokkaviisaaksi rupeat? – Solmikaa hänet ikkunapieleen! – Hän saa jaloillaan lyödä tahtia sillä aikaa kun me juomme maljan toivottaen hänelle onnellista matkaa helvettiin!»

Tuskin oli tämä tuomio lausuttu, niin jo samassa oli se täytetty; silmänräpäyksen jälkeen kurja mies jo väänteli itseänsä kuolemantuskassaan, riippuen ikkunan rautakangista. Siellä hänen ruumiinsa yhä roikkui, kun Qventin seuroineen astui sisään; estäen kalpean kuutamon tunkeutumasta saliin, se loi permannolle oudon varjon, joka epäselvästi, mutta sittenkin pelottavasti ilmaisi synnyttäjänsä luonnetta.

Pormestari Pavillon’in nimen kulkiessa nyt suusta suuhun tässä meluavassa seurassa, hän koetti näyttää mahtavalta ja ylpeältä, niinkuin hänen kaltaisensa suuriarvoisen ja suurivaltaisen miehen sopi, mutta nähdessään tuon hirvittävän roikaleen ikkunassa sekä hurjan seuran hänen ympärillään, oli hänen sangen vaikea olla masentumatta, vaikka Peterkin, joka itsekin oli jotenkin hämmästynyt, koetti rohkaista häntä kuiskaten hänen korvaansa: »Olkaa mies, mestari, muuten me joudumme kaikki hukkaan!»

Pormestari pysyi rohkeana niin hyvin kuin hän saattoi, ja piti lyhyen puheen, jossa hän ilmaisi ilonsa sen suuren voiton johdosta, jonka De la Marck’in sotamiehet ja Lüttich’in porvarit yhdessä olivat saavuttaneet.

»Niin», vastasi De la Marck pilkallisesti, »olemmepa viimeinkin saaneet pedon kaadetuksi, sanoi rouvan rakkikoira karhukoiralle. Mutta hehei, pormestari! tulettehan te niinkuin Mars sotajumala, kauneuden jumalatar kumppaninanne. Kuka tuo kaunotar on? – Huntu pois, huntu pois! – ei kukaan nainen saa tänä yönä pitää kauneuttansa yksinomaisuutenaan.»

»Se on minun tyttäreni, jalosukuinen päällikkö», vastasi Pavillon, »ja minä pyydän anteeksi, että hän on hunnutettu. Hän on tehnyt semmoisen lupauksen Köln’in kolmelle autuaalle tietäjälle.»

»Siitä lupauksesta minä päästän hänet heti», sanoi De la Marck; »sillä täällä aion yhdellä ainoalla kirveeniskulla pyhittää itseni Lüttich’in piispaksi; ja tottahan yksi elävä piispa toki lienee kolmen kuolleen tietäjän arvoinen.»

Vahvahdusta ja murinaa kuului vierasjoukon parissa; sillä Lüttich’in porvarit, jopa osa noista raa’oista sotureistakin, kunnioittivat Köln’in kolmea tietäjää – siksi näitä tavallisesti sanottiin – vaikka he eivät olisikaan pitäneet mitään muuta pyhänä.

»No, eipähän minulla olekaan mitään petosta mielessäni noita pyhimys-vainajia vastaan», virkkoi De la Marck; »minä tahdon kun tahdonkin vain tulla piispaksi. Hallitsija, joka on sekä maallinen että hengellinen, ja jolla on valta niinhyvin sitoa kuin päästää, soveltuu paraiten teidänkaltaiselle heittiöjoukolle, jolle ei kukaan muu soisi synninpäästöä. – Mutta tulkaa tänne, arvoisa pormestari – istukaa viereeni ja katsokaa miten minä teen sen sijan avonaiseksi, jotta voin itse päästä siihen. – Tuokaa sisään minun edeltäjäni pyhän hiipan kantaja.»

Liikettä syntyi salissa, jona aikana pormestari, joka ei käynyt hänelle tarjotulle kunniapaikalle istumaan, valitsi itselleen sijan pöydän alapäässä. Hänen selkänsä taakse, aivan hänen lähelleen, keräytyivät kaikki hänen seuralaisensa aivan kuin lammaslauma, joka, kun vieras koira lähestyy, asettuvat yhteen ryhmään vanhan, kellokkaan pässin taakse, jolla, niinkuin he luulevat, pitäisi arvonsa ja virkansa tähden olla enemmän rohkeutta kuin muilla.

Saman paikan läheisyydessä istui myös hyvin kaunis nuorukainen, julman De la Marck’in avioton poika, niinkuin huhu tiesi kertoa; sen lisäksi vielä tiedettiin, että julmuri joskus osoitti tälle nuorukaiselle lempeyttä, jopa hellyyttäkin. Pojan äiti, kaunis jalkavaimo, oli saanut surmansa siten, että tuo armoton soturi oli häntä kerran humalapäissään tai mustasukkaisuuden puuskan aikana pahasti lyönyt; ja tytön kohtalo oli tuottanut väkivallantekijälle niin paljon omantunnonvaivoja kuin vain suinkin hän saattoi tuntea. Tästä osaksi ainakin lie johtunut, että De la Marck rakasti äidittömäksi jäänyttä lasta. Qventin, joka piispan vanhalta kappalaiselta oli saanut kuulla tästä rosvopäällikön heikkoudesta, asettui niin likelle mainittua nuorukaista kuin mahdollista, hän aikoi näet, jos muista keinoista ei olisi apua, käyttää tätä poikaa tavalla tai toisella turvapanttina tai suojana.

Sillä aikaa kun kaikki nyt seisoivat ja ahdistunein mielin odottivat mitä tyrannin käskystä oli tapahtuva, kuiskasi eräs Pavillon’in seuralaisista Peterkin’ille: »Eikö mestari sanonut tätä tyttöstä tyttärekseen? – Vaan eihän hän voi olla meidän Trudchen. Tämä tyttönen on varmaankin kahta tuumaa pitempi, ja pistääpä hänen huntunsa alta musta hiussuortuvakin esiin. Meidän torin pyhä Mikael auttakoon! – saattaisipa yhtä hyvin sanoa mustan härän nahkaa valkoisen hiehon nahaksi!»

»Hs, hs!» kielsi Peterkin maltillisesti. – »Mitäs jos meidän mestarimme tekee mieli näpistää piispan puistosta joku metsäkauris, josta kotimuorin ei tarvitse saada tietoa! Sopisiko sinun tai minun siinä asiassa ruveta salanuuskijaksi?»

»En minä sitä suinkaan tahdo tehdä, veikkonen», vastasi toinen, »vaikka enpä olisi luullut hänen näin vanhana enää puuttuvan luvattomaan metsäkauriinpyyntöön. Saakeli – mikä arkaluontoinen keijukainen tuo onkin! Katsopas kuinka hän kyykistyy tuolle tuolille, ihmisten selän taakse, välttääksensä De la Marck’in poikien silmäniskuja. – Mutta kah, kah! – mitä kummaa he nyt aikovat tehdä vanhalle piispa paralle?»

Miehen näin puhuessa väkivaltaiset soturit par’aikaa laahasivat Lüttich’in piispan, Ludvig Bourbon’in sisään hänen oman palatsinsa juhlasaliin. Tukan sekä parran pörröisyydestä sekä vaatteitten epäjärjestyksestä jo näkyi miten pahasti häntä oli pidelty; muutamat hänen papilliseen juhlapukuunsa kuuluvat vaatekappaleet oli huolimattomasti vedetty hänen päälleen, nähtävästi vain hänen virkansa ja arvonsa pilkkaamiseksi. Hyväksi onneksi – ainakin Durward’in mielestä – Isabella kreivitär istui semmoisessa paikassa, ettei sinne voinut paljon nähdä eikä kuulla seuraavasta tapauksesta; sillä muuten neidon säikähdys, jos hän olisi nähnyt suojelijansa näin vaarallisessa tilassa, olisi luultavasti antanut ilmi hänen salaisuutensa ja saattanut hänen omankin henkensä vaaraan. Asettuipa Durward nyt varmuuden vuoksi vielä kreivittären eteen, estääksensä häntä sekä näkemästä että myös muille näyttäytymästä.

Seuraava tapaus oli lyhyt ja hirvittävä. Onneton piispa, jota ennen oli pidetty iloisena, hyvänsävyisenä nahjuksena, osoitti nyt, tämän hurjan päällikön tuolin eteen tuotaessa, tässä vaarallisessa tilassa arvokkaisuutta ja mielenylevyyttä, jotka olivat aivan hänen korkean sukuperänsä mukaiset. Hänen ilmeensä oli vakaa, peloton, ja hän seisoi, kun laahaavat väkivaltaiset kädet hellittivät hänet irti, jalona, vaikka samalla myös Jumalan sallimukseen nöyrästi alistuvaisena, puoleksi korkean aatelismiehen, puoleksi kristityn marttyyrin kaltaisena. De la Marck hämmästyi myös vankinsa lujaa miehuutta, varsinkin kun siihen vielä liittyi muisto kaikesta siitä hyvyydestä, jota piispa ennen oli hänelle osoittanut; rosvopäällikkökin nähtävästi oli nyt kahden vaiheella ja loi silmänsä maahan; vasta sitten, kun hän oli tyhjentänyt suuren pikarillisen viiniä, palasi taas hänen katsantonsa ja käytöksensä häpeämätön julkirohkeus ja hän puhui täten onnettomalle vangilleen: »Ludvig Bourbon», lausui armoton soturi kovasti vetäen henkeään, kouristaen kätensä nyrkiksi, purren hampaansa yhteen ja tehden kaikenlaisia muita temppuja, joilla hän saattoi nostattaa ja kiihoittaa luontaista julmuuttansa, – »minä olen pyytänyt sinun ystävyyttäsi, sinä sen hylkäsit. Mitä antaisit nyt siitä, että meidän välimme olisi toisenlainen? – Nickel, ole valmis.»

Teurastaja nousi istuimeltaan, tempasi kirveen käteensä, kiersi hiljaa De la Marck’in tuolin ympäri ja seisoi ase kohotettuna paljaissa, suonikkaissa käsissään.

»Katsahdapas tuohon mieheen, Ludvig Bourbon!» virkkoi De la Marck jälleen. »Minkä hinnan nyt tarjoat pelastuaksesi tästä vaarallisesta tilanteesta?»

Piispa loi surullisen, mutta pelottoman katseen tuohon harmaapartaiseen pyöveliin, joka näytti olevan valmis tyrannin käskyä täyttämään, ja sitten hän lausui lujalla äänellä: »Kuule minua, Wilhelm de la Marck, ja te kunnon miehet kaikki – jos täällä lienee ainoatakaan, joka ansaitsee sitä nimeä – kuulkaa ainoat ehdot, mitkä voin tarjota tälle rosvolle. – Wilhelm de la Marck, sinä olet yllyttänyt kapinaan yhden keisarikunnan kaupungeista – olet väkirynnäköllä valloittanut palatsin, jonka omistajana on yksi pyhän Saksan Keisarikunnan ruhtinaista – olet surmannut hänen väkensä, ryöstänyt hänen tavaransa, tehnyt väkivaltaa hänen persoonalleen – kaikesta tästä olet velkapää joutumaan keisarikunnan pannan alaiseksi – olet ansainnut sen, että sinut julistettaisiin henkipatoksi ja maanpakolaiseksi, maatiluksesi sekä oikeutesi menettäneeksi. – Ja oletpa vielä pahempaakin tehnyt, olet rikkonut vielä pyhempääkin kuin ihmisten lakia – olet siis ansainnut myös vielä ankaramman koston kuin ihmisten kädestä lähtevän. Olet väkivallalla murtanut auki Herran pyhän temppelin – olet tehnyt väkivaltaa yhdelle kirkon isistä – olet saastuttanut Jumalan huoneen rosvoomisella ja verenvuodatuksella aivan kuin kirkonvaras –».

»Joko loppui saarnasi?» keskeytti hänet De la Marck polkien vimmaisesti jalkansa lattiaan.

»Ei vielä», vastasi piispa, »sillä en ole vielä ilmaissut niitä ehtoja, joita tahdoit kuulla minun suustani.»

»Jatka sitten», sanoi De la Marck, »mutta katso, että ehtosi soivat paremmalle korvissani kuin tämä alkupuhe, tai kavahda harmaata päätäsi!» Ja heittäen itsensä taaksepäin tuolin selkänojan varaan, hän kiristi hampaitaan, kunnes vaahto alkoi kuohua hänen huuliltaan aivan kuin metsänpedon torahampaista, jonka nimen hän oli omistanut omakseen ja nahan pukimekseen.

»Pahat työsi olen lausunut julki», jatkoi piispa vakavalla lujuudella; »nyt kuule ehdot, jotka minä, laupiaana hallitsijana ja kristityn kirkon piispana, unohtaen minulle persoonallisesti tehdyn väkivallan, anteeksi antaen jokaisen erityisen loukkauksen, armosta tarjoan sinulle. Heitä maahan komentokapulasi – luovu päällikkövirastasi – päästä kahleista vankisi – anna takaisin mitä olet ryöstänyt – ja’a mitä sinulla lienee muuta tavaraa avuksi niille, jotka olet saattanut orvoiksi ja leskiksi – pukeudu säkkiin ja tuhkaan – ota toivioretkeläissauva käteesi ja lähde avojaloin toivioretkelle Roomaan – sitten tahdon itse ruveta puolestasi puhumaan, niin että keisarillinen kamarioikeus Regensburg’issa säästäisi henkesi ja meidän pyhä isämme paavi armahtaisi sinun kurjan sielusi.»

Ludvig Bourbon’in lausuessa näitä ehtoja niin lujalla äänellä, kuin olisi hän yhä vielä istunut piispan istuimellaan ja vallananastaja maannut hänen jalkaansa juurella, De la Marck verkalleen ojensi itsensä suoraksi tuolillaan; ja kun piispan vaiettua ensihetken hämmästys oli siirtynyt vihan tieltä, iski hän silmää Nickel Block’ille ja kohotti sormeaan sanaakaan virkkaamatta. Teurastaja sivalsi kirveellään, aivankuin hän olisi toimittanut vain virkaansa kaupungin teurastushuoneessa, ja murhattu piispa kaatui huoahtamattakaan maahan oman piispanistuimensa juureen. Lüttichiläiset, jotka eivät olleet osanneet pelätä näin kauheata tapausta, vaan olivat luulleet keskustelun viimein päättyvän jonkinlaisella sovinnolla, kavahtivat kaikki yht’aikaa ylös, päästäen suustansa kirouksia sekä kostonhuutoja.

Mutta Wilhelm de la Marck, kohottaen hirvittävän äänensä yli kaiken melunkin kuuluvaksi, ja pudistaen ojennettua käsivarttansa sekä nyrkiksi kopristunutta kättänsä, huusi: »Hohhoo, te Lüttich’in siat! Te piehtaroitsijat Maas-joen mudassa! – Vai te uskallatte mittailla voimianne Ardennien hurjan Metsäkarjun kanssa? – Ylös, metsäkarjun poikuus!» – tällä nimellä hän usein itse, samoinkuin muutkin, nimitti sotureitaan. – »Näyttäkää noille Flanderin harjaseläville torahampaitanne!»

Kaikki hänen miehensä hypähtivät ylös kuultuansa tämän käskyn, ja kun he istuivat sekaisin äskeisten liittolaistensa keskellä ja vielä lisäksi olivat ennakolta saaneet tiedon mahdollisesta hyökkäyksestä, niin oli jokainen heistä heti temmannut naapuriansa kiinni kauluksesta, oikealla kädellä kohottaen leveäteräistä väkipuukkoa, joka lamppujen sekä kuun valossa kirkkaasti välkähti. Kaikki käsivarret kohosivat, vaan ei yksikään iskenyt; sillä uhrit olivat kovin hämmästyksissään yrittääksensäkään vastarintaa, ja De la Marck’in tarkoitus luultavasti olikin vain peloittaa porvariliittolaisiansa.

Mutta yht’äkkiä sai tämä seikka ihan toisen käänteen Qventin Durward’in kautta, joka oli paljon neuvokkaampi ja päätöksissään kerkeämpi kuin hänen ikäisensä tavallisesti, ja jonka rohkeutta sitä paitsi tänä hetkenä kiinnitti kaikki se, mikä vain suinkin olisi saattanut enentää hänen luontaista älykkäisyyttänsä ja mielenpontevuuttansa. Hänkin teki samoin kuin De la Marck’in miehet, hyppäsi Kaarle Eberson’in, heidän päällikkönsä pojan kimppuun, jonka hän helposti sai valtaansa, uhkasi väkipuukollansa nuorukaisen kurkkua ja huusi: »Semmoinenko on teidän leikkinne? No siihenpä tahdon sitten minäkin ottaa osaa!»

»Seis, seis!» huusi De la Marck – »eihän tämä ole muuta kuin leikkiä – ei muuta kuin leikkiä! – Luuletteko te, että minä tahtoisin tehdä pahaa hyville ystävilleni ja liittoveljilleni, Lüttich’in miehille! – Sotamiehet, päästäkää irti, käykää istumaan, viekää pois tuo raato» – hän potkaisi piispan ruumista jalallaan, »joka on nostanut riitaa ystävien kesken, ja huuhdelkaamme kaikki vihat uudella maljalla!»

Kaikki hellittivät uhrinsa irti, ja sotamiehet sekä porvarit seisoivat nyt ja katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin he eivät oikein olisi tietäneet olivatko he ystävyksiä vai vihamiehiä. Qventin käytti tämän hetken hyväkseen.

»Kuulkaa minua, Wilhelm de la Marck», lausui hän, »ja te Lüttich’in porvarit! – Ja te, nuori herra, olkaa hiljaa» – sillä Kaarle Eberson yritti tempaista itsensä irti – »ei teille tehdä vahinkoa, jollei vielä kerran tapahdu jotain tuommoista kovin terävää pilaa!»

»Kuka, paholaisen nimessä, sinä olet», kysäisi kummastunut De la Marck, »joka olet tullut tänne meidän omaan pesäämme määräämään ehtoja ja ottamaan panttivankeja? – meiltä, jotka kyllä olemme tottuneet vaatimaan muilta pantteja, vaan emme semmoisia koskaan anna kenellekään?»

»Minä olen Ludvigin, Ranskan kuninkaan palveluksessa», lausui Durward rohkeasti, »jousimies hänen skotlantilaisessa henkivartija-komppaniassaan, niinkuin te jo puheestani ja puvustani mahdatte arvata. Minut on lähetetty tänne teidän tekojanne tarkkaamaan ja kuninkaani tietoon saattamaan; mutta ihmeekseni näen tässä, että teidän tekonne pikemmin ovat pakanain kuin kristittyjen, pikemmin hullujen kuin järkimiesten tekoja! Burgundin Kaarlen sotajoukot lähtevät heti paikalla marssimaan teitä kaikkia vastaan, ja jos te toivotte Ranskalta apua, tulee teidän käyttäytyä toisella tavalla. – Mitä teihin tulee, te Lüttich’in porvarit, niin kehoitan teitä viipymättä palaamaan kotikaupunkiinne; ja jos joku rupeaisi teidän lähtöänne estämään, niin julistan estäjän minun herrani, kaikkein armollisimman Ranskan kuninkaan viholliseksi!»

»Eläköön Ranska ja Lüttich! Ranska ja Lüttich!» huusivat Pavillon’in seuralaiset ynnä myös useat muut porvarit, joiden miehuutta Qventin’in rohkeat sanat olivat karaisseet.

»Eläköön Ranska ja Lüttich! Ja eläköön tämä urhokas jousimies! Me tahdomme hänen puolellaan elää tai kuolla!»

Wilhelm de la Marck’in silmät säihkyivät, ja hän kaappasi väkipuukkonsa, ikäänkuin lennättääkseen sen tuon rohkean puhujan sydämeen. Mutta hän katsahti ensin ympäri salia ja näki soturiensa katseissa jotain, jota hänenkin täytyi ottaa lukuun. Heidän parissaan oli paljon ranskalaisia, ja kaikki he tiesivät kuinka paljon salaista raha-apua De la Marck oli saanut sen maan kuninkaalta, olipa sitä paitsi myös moni heistä kauhuissaan äskeisen väkivaltaisen, kirkonkin vihaa nostavan teon johdosta. Burgundin Kaarlen nimi soi pelottavalta, sillä tiedettiin sen miehen varmaankin koettavan viimeiseen asti kostaa tämmöisiä tekoja; ja se ajatus, että riitaantuminen lüttichiläisten kanssa sekä Ranskan kuninkaankin suututtaminen vielä päälliseksi olisi hurjinta hulluutta, teki masentavan vaikutuksen soturien rohkeuteen, jos kohta heillä olikin pää nyt aivan pyörällä. De la Marck sanalla sanoen älysi, ettei hän omaltakaan väeltään nyt enää saisi apua mihinkään uuteen väkivallantekoon, ja hilliten vimmaa, joka kuvastui hänen otsallansa ja silmissänsä, hän ilmoitti, »ettei hänellä suinkaan ollut mitään pahaa mielessä hyviä ystäviänsä lüttichiläisiä vastaan, jotka kaikki saisivat, jos niin tahtoivat, esteettömästi lähteä pois Schönwald’ista, vaikka hän kyllä olisi suonut, että he olisivat viettäneet hänen seurassaan edes yhden ainoan yökauden heidän voittonsa kunniaksi». Tähän hän sitten vielä suuremmalla mielenmaltilla kuin mitä hänellä oli tapana, lisäsi »mielellään rupeavansa seuraavana päivänä tai niin pian kuin heille sopisi keskusteluihin siitä, kuinka saalis olisi jaettava ja mihinkä toimiin oli ryhdyttävä heidän yhteiseksi puolustuksekseen. Lopuksi hän lausui vielä toivomuksen, että ainakin tämä skotlantilainen herra tekisi hänen pidoilleen sen kunnian, että hän viettäisi yötä Schönwald’issa».

Durward kiitti kutsusta, mutta sanoi lähtönsä tai jäämisensä riippuvan Pavillon’ista, jonka seuraan häntä oli erikoisesti käsketty liittymään; mutta tietysti hän oli seuraava Pavillon’ia, kun tämä jälleen tulisi käymään urhokkaan Wilhelm de la Marck’in majapaikkaan.

»Jos teidän lähtönne riippuu minun lähdöstäni», virkkoi Pavillon kiireesti ja aivan ääneensä, »niin te varmaankin lähdette Schönwald’ista silmänräpäystäkään kauemmin viipymättä – ja jollette aio tulla takaisin Schönwald’iin muuta kuin minun seurassani, niin eipä ole luultavaa, että te kovinkaan pian saatte nähdä jälleen tämän paikan.»

Puheensa loppulauseen kunnon pormestari mutisi itsekseen, peläten siitä koituvan pahaa, jos hän kaikkien kuullen päästäisi sanoiksi tunteensa, joita hän ei kuitenkaan kokonaan saanut hillityiksi.

»Pysykää aivan likellä minun takanani, rivakat nahkuripoikani», sanoi hän henkivartijoilleen, »ja lähtekäämme niin joutuisasti kuin mahdollista pois tästä varkaitten pesästä.»

Useimmat korkeampisäätyiset lüttichiläiset näyttivät olevan samaa mieltä kuin pormestari, ja tuskinpa nekään iloitsivat yhtä paljon rynnätessään Schönwald’iin kuin nyt päästessään eheinä sieltä pois. Heidän sallittiin esteettä lähteä linnasta; ja iloinenpa oli Qventinkin, kun nuo hirvittävät muurit olivat heidän selkänsä takana.

Ensi kertaa sen jälkeen kun he olivat astuneet tuohon kauheaan saliin, uskalsi Qventin kysyä nuorelta kreivittäreltä, miten hän jaksoi.

»Hyvin, hyvin», vastasi Isabella kuumeenkaltaisella kiiruulla, »aivan hyvin – älkää vain viivyttäkö matkaamme kysymyksillä – älkäämme menettäkö ainoatakaan silmänräpäystä sanoilla – paetkaamme – paetkaamme!»

Näin puhuessaan hän yritti jouduttaa askeleitansa; mutta se onnistui häneltä niin huonosti, että hän olisi uupumuksesta vaipunut maahan, jollei Durward olisi tukenut häntä. Nuori skotlantilainen nosti hänen suojaansa annetun rakkaan holhokin syliinsä samalla hellyydellä kuin äiti, kun tämä pelastaa lapsensa vaarasta. Ja kun neito, ajattelematta mitään muuta paitsi pelastusta, kiersi toisen käsivartensa Durward’in kaulaan, niin nuorukainen ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan tämän yön vaarasta, koska loppu oli muodostunut tämmöiseksi.

Kunnon pormestaria puolestaan tuki ja laahasi mukanansa uskollinen neuvonantaja Peterkin sekä toinen kirjuri. Ja näin he semmoisella kiireellä, etteivät uskaltaneet huoahtaakaan, joutuivat joen varrelle. Matkallaan he kohtasivat montakin liikkeellä olevaa porvariparvea, jotka olivat uteliaat saamaan tietoja, miten rynnäkkö oli onnistunut ja oliko todellakin totta, mitä huhu jo tiesi kertoa, että voittajain välille oli noussut eripuraisuutta. Välttäen näitä utelioita niin paljon kuin mahdollista, saivat he viimein, Peterkin’in ja muutamien hänen kumppaniensa uutteran toimen avulla, veneen hankituksi itselleen. Siinä oli heillä nyt tilaisuutta hiukan levähtää, ja tämä lepo oli tervetullut Isabellalle, joka yhä vielä liikkumatta lepäsi pelastajansa käsivarsilla, kuin myös kunnon pormestarille. Tämä viimeksimainittu, lausuttuansa joukon katkonaisia kiitoksensanoja Durward’ille, jonka mieli tällä hetkellä oli täynnä muita huolia, niin ettei hän joutunut vastaamaan, piti Peterkin’ille pitkän puheen omasta urhoollisuudestaan ja hyväsydämisyydestään sekä vaaroista, joihin nämät molemmat avut olivat hänet tässä niinkuin muissakin tilaisuuksissa saattaneet.

»Peterkin, Peterkin», sanoi hän taas, jatkaen illallista valitusvirttänsä, »jollei minulla olisi niin urhokasta sydäntä, en olisi koskaan vastustanut kymmenysveroa, koska jokainen muu elävä henki oli myöntyväinen sitä suorittamaan. – Niin, ja jos sydämeni olisi vähemmän urhokas, niin ei se olisi viekoitellut minua tuohon St. Tron’in tappeluun, missä eräs Hennegaun huovi peitsellään sysäsi minut lietteiseen ojaan, josta sydämeni ja käteni eivät jaksaneet auttaa minua ylös, ennenkuin tappelu oli loppunut. – Niin, Peterkin, ja nyt taas tänä yönä sama urhouteni viekoitteli minut pukeumaan liian ahtaaseen haarniskaan, ja siihen olisin tukehtunut kuoliaaksi, jollei avukseni olisi tullut tämä rivakka nuori herra, jonka virkana sotiminen onkin, ja siihen hänen virkaansa minä toivotan hänelle kaikkea iloa. Ja entäs minun sydämeni, Peterkin, se on saattanut minut köyhäksi mieheksi – tai, oikeammin sanoen, se olisi saattanut minut köyhäksi mieheksi, ellen istuisi jokseenkin tukevalla oksalla tässä matoisessa maailmassa – ja tiesi Jumala kuinka moneen pulaan se vielä on saatava minut, kun nyt ollaan tekemisissä korkeasukuisten neitosten ja kreivitärten ja salaisuuksien kanssa, joiden tähden, sen verran kuin voin arvata, voi vielä puolet omaisuudestani joutua hukkaan ja kaulani takertua pahaan paulaan kaupan päälliseksi!»

Qventin ei malttanut kauemmin kuunnella ääneti tätä puhetta, vaan vakuutti pormestarille, että mitä vaaraa ja vahinkoa hänelle koituisikin hänen suojaansa uskotun nuoren kreivittären tähden, niin saisi hän siitä kaikkein sulimmat kiitokset sekä myöskin, sen verran kuin mahdollista, täyden maksun.

»Kiitoksia paljon, nuori herra knaappi ja jousimies, kiitoksia paljon», vastasi lüttichiläinen; »mutta kuka teille on sanonut, että tahdon mitään maksua teiltä siitä, mitä kunnon miehenä olen velkapää tekemään? Enhän minä tehnyt muuta kuin valitin, että se saattaisi tulla maksamaan minulle niin ja niin paljon; ja toivonpa, että minun toki on lupa puhua sen verran apulaiselleni, kenenkään tarvitsematta sanoa, että nurisen vahingostani tai vaarastani.»

Qventin huomasi tämän johdosta, että hänen ystävänsä kuului tuohon lukuisaan hyväntekijäin luokkaan, jotka palkkioksi teoistaan vaativat itselleen oikeuden saada nurista, vaikkeivät he tahdokaan sillä muuta kuin vetää esille oman vahinkonsa ja saattaa toisen panemaan hiukan suurempaa arvoa heidän jalomieliseen tekoonsa. Durward, viisasti kyllä, pysyi siis ääneti ja antoi pormestarin, kun he saapuivat hänen kotitalolleen, jatkaa murinaansa kaikista niistä vaaroista ja vahingoista, joihin yhteisen edun harrastus tai yksityisille osoittama jalomielisyys olivat hänet saattaneet.

Asian laita, totta puhuen, oli sellainen, että kunnon pormestari tunsi arvonsa siitä hiukan alenneen, että hän oli sallinut nuoren muukalaisen ruveta johtajaksi tuona vaarallisena hetkenä Schönwald’in juhlasalissa; ja vaikka hän sinä hetkenä oli ollut hyvinkin mielissään Durward’in sekaantumisen voimallisesta vaikutuksesta, tuntui hänestä kuitenkin nyt, asiata tarkemmin arvellessaan, ettei hänen arvonsa enää ollut entisellään. Tätä seikkaa hän koetti siis nyt korvata siten, että hän ylenmäärin kehui sitä kiitollisuudenvelkaa, jossa hänen isänmaansa ylimalkaan ja hänen ystävänsä erittäin sekä Croyen kreivitär ja tämän neidon nuori suojelija kaikkein eniten olivat hänelle.

Mutta kun vene pysähtyi hänen puutarhansa rantaan ja hän itse Peterkin’in avulla oli päässyt maihin, näytti siltä, kuin olisi palaaminen omalle kynnykselle kerrassaan taas haihduttanut kaikki loukkautuneen ylpeyden sekä kateuden tunteet ja muuttanut nyreissään olevan, syrjäytetyn kansanjohtajan suoraksi, ystävälliseksi, vieraanvaraiseksi ja kohteliaaksi isännäksi. Hän huusi kovalla äänellä Trudchen’ia, joka ilmaantuikin heti, sillä harvapa tuona monivaiheisena yönä oli pelolta ja huolelta saanut unta Lüttich’in vallien sisäpuolella. Trudchen sai käskyn pitää hartainta huolta kauniista, melkein tainnoksissa olevasta vieraasta neidosta; ja pormestarin tytär, joka ihastui Isabellan kauneuteen yhtä paljon kuin kreivittären onnettomuus häntä säälitti, täytti velvollisuutensa sisaren hartaudella ja rakkaudella.

Vaikka nyt oli jo hyvinkin myöhäinen aika ja vaikka pormestari itse oli kovin väsyksissä, niin töin tuskin Qventin’in onnistui kieltäytyä juomasta kallista, Azincourt’in tappelun aikuista viiniä, jota hänelle nyt tarjottiin. Hänen olisikin vastusteluista huolimatta täytynyt suostua ottamaan kulauksen, jollei talon emäntä olisi ilmestynyt, jonka Pavillon kovalla huudollaan: »Missä ovat kellarin avaimet?» kutsui esille. Emäntä oli muhkea, pieni, palleroinen vaimo, joka aikoinaan oli ollut sievänlainen, mutta jonka erikoisina avuina jo monta vuotta oli ollut punainen, terävä nenä, kimakka ääni sekä se vaatimus, että pormestarin piti kotona alistua hyvän ja terveellisen kurin alle, koska hänellä kodin ulkopuolella oli siksi suuri valta.

Saatuansa selvän siitä, mistä hänen miehensä ja vieras keskenään väittelivät, emäntä suorin sanoin päätti, että isäntä oli jo saanut liiaksi viiniä eikä suinkaan tarvinnut sen enempää lisään. Siitä syystä muori, niinkuin pormestari olisi tahtonut, ei ottanutkaan esille avainta siitä suuresta kimpusta, joka hopeavitjoista riippui hänen vyöllänsä, vaan kääntyi mieheensä selin ja saattoi Qventin’in somaan, hauskaan kamariin, missä hänen tuli viettää yönsä. Siellä sai meidän nuorukaisemme käyttää hyväkseen vuodetta sekä muita mukavuuksia, jommoisia hän ei suinkaan ollut koskaan ennen nähnyt; siinä määrin Flanderin porvarit kotielämässään olivat edellä köyhiä, sivistymättömiä skotlantilaisia, vieläpä Ranskankin asukkaita.