Rajalaulu

Rajalaulu
Viipurin laulu- ja soittojuhlaan ensimäisenä juhlapäivänä 19 p:nä kesäk. 1908
Kirjoittanut Mikko Uotinen

Me tulimme

Nyt me Kullervot kulimme

sotarinnat soutelimme

ajan kylmiltä kujilta

vihavallan vainioilta,

rajasoilta sotketuilta

sumuisilta sydänmailta

Louhen polttavan povelta.

Kulimme me Kullervoiset

joudutimme Joukahaiset

sekä Unnot uhmamielet

Ainikit surusilmäiset.

Tulimme turjista tuvista,

katkeruuden kammioista

kivikakkujen kujilta.

Mielemme kuin myrskymeri

sydän syyttävä povessa.

Kallihit kotikoivumme

vihatulin turmelimme

kotilammet laulavaiset

pilkkapursin piirtelimme.

Ei sodassa sankarin sodan,

ottelussa oivan miehen,

pikkuriitojen rämyssä

turhan taiston telmehessä.

Tuli sumu sukuhumme

pohjatuulta povehemme.

Tulimme soittojen saloille

lauluvallan vainioille:

missä ilma on isäntä

luojan päivä päällikönä

aurinkoinen emo armas.

Missä soitto on siskomme

Väinön virsi veljyemme

sävel kaikkien kuningas.

Tääll’ on helppo heilahdella

rauhan saaressa samota.

Toivo kulkkivi kulmilla

täällä päivän polkusilla,

sulaa routa rintojemme

vihan sinerrys silmien.

Tääll’ on lämmin veikon käsi

siskon silmä on suloisa.

Täällä sopu on somistus

veljenmieli valtiaana

yhteistunne yli kaiken.

Me olemme toivojen terttuja

kipenöitä kevättulten;

toivoja me viritämme,

suvivirttä viserrämme.

Nouse suuri sävelmyrsky

näissä pyhissä pidoissa –

Soi’os soitto, sydän soitto

kokemuksen kanteleista;

kaiju laulu, toivon virsi

rajapellon pientareilta

kaiju, sytytä sydämmet.

Väinö, Karjalan kuningas

kantelomme kaijuttaja;

lupasit takaisin tulla

katajikko kankaillemme.

Nyt me kaipaamme sinua

virsiäsi vuottelemme.

Tule Väinö vierahaksi

peräpenkiltä pakise:

innostuksen ihmevirsi,

sydänsyttöjen sävelmä.

Meitä kehoita, kohoita

näinä hetkinä hyvinä

sytyttele, kuohuttele

kirkastele kisojamme,

ollos juhlamme jalona

arkiemme aurinkona.

Näin me Sampoa taomme

syttäjäksi sopusoinnun,

veljen arvon antajaksi,

itsetunnon tuntijaksi,

kallihiksi Karjalalle,

rajamaiden rakkahaksi,

aarteheksi armaan Suomen,

kansamme kevätkukaksi.

Väinö, vieraaksi vaella

säveleissä sukeltele

kajahtele kanteleissa.

Silloin me sytymme, palamme

povissa pyhiä paloja.

On Karjala oksa tammesta

jota Suomeksi sanotaan,

niin kalpeat Karjalan kukkaset on

ne on kaihon kukkia vaan.

On syvällä tammen juuret nää

suru sulki ne povehen maan,

vain runsailla kyynelekasteilla

ne on saatuna kasvamaan.

Tät’ tammea ulkona lemmitään

se terveitä terttuja luo,

mut katehen kylmillä katseilla

sitä hyytävät hallat nuo.

Ja päivä kun pohjahan pilkisti

oksa Karjala kukkia loi,

ja kauneista suvista keväisen sään

sen terttuset unelmoi.

Taas tuska kun ahdisti povea

rajuilma kun raskaasti löi,

ei sammunut toivonsa tuikkiva

vaikka kauan se kyynelöi.

Kun elämä runkoa runteli

me yhdessä kärsimme sen,

me uskoimme kevähän koittohon

ja voittoihin huomenen.

Näin yhdessä kasvoimme pohjassa

pien’ oksa on Karjala vaan,

sitä ilman tammi ei tenhota vois

jäis’ paljon se kaipaamaan.

Ne tahtovat taaskin taitella

tämän oksan tammesta pois,

ne tahtovat ja ne myös uskovat

sen että he tehdä nyt vois.

Me emme tammesta eroa

sen juuret on juuria meidän,

ja jos te tään oksan nyt taitatte

vesat nousevat eteenne teidän.

Suru yhdisti oksan tammehen

sama kärsimys kasvatti meitä,

ajan tuulissa, tuskissa kuohuissa

me veikkoina astuimme tietä.

Me emme tammesta eroa

sen povelta poistu me emme,

sen kanssa me kasvamme, kaadumme

ain’ yhdessä ponnistelemme.

Oi tuulia, tuulia nostakaa

me varmoina astumme vastaan,

ei tammemme kuohuissa kovissakaan

voi luopua rakkaammastaan.

Me olemme oksia tammen tään,

tään Suomemme kaihon kukka,

ei ounahan povelle painua voi

tämä kallis Karjala rukka.

On Karjala oksa tammesta

jota Suomeksi sanotaan,

sitä oksaa, ei siitä irroita

elon mahteista mahtavinkaan.

Karjalan maa

Kaunis ompi Karjalamme

kantelon ja laulun maa,

joka kumpu, noro, notko

poveamme paisuttaa.

Karjalainen kansa taaskin

surunkaunis kansa on,

terve, vilkas, korven kukka

kaino, koruton se on.

Astu pirttiin iltasella

siellä muinaisvirsi soi,

siinä ilo, suru, toivo

vuoroin aina karkeloi.

Katso pirtin asujoita

huuli heillä hymyää,

mutta silmän syvin siinto

se on sentään murheen jää.

Nouse mäen mättähille

katso, mit’ on tämä maa;

tuoll’ on Vuoksen vuolaat virrat

katso, katso Imatraa.

Kuulle kuinka hongat kertoo

esi-isäin suuret työt

kuule Vuoksenaallot laulaa

Karjalamme kalvaat yöt.

Astu Salmin salomaille

surun lapset siellä näät,

siellä huolten tuhotöistä

kertoo kansan harmaat päät.

Kertoo puutteen, vieraan hallaa

nostaa silmäs kyyneliin,

mutta lisää, ylväs miellä:

»ainahan tuo kestettiin».

Astu ääreen Imatramme,

Karjalan on sydän se,

niinhän Karjalakin rientää

huomenensa keskelle.

Laatokasta olet kuullut

ristituulten kehto tää,

ristituulten alla harmen

Karjalaisen kansan pää.

Astu rantaan Rajajoen

murheittemme virta tuo,

aina synkän viestin sieltä,

tuulet korvihimme luo.

Rajajoki, katso sitä,

monet’ siin on tunteneet,

siinä virtaa Karjalaisten

äitein sydän kyyneleet.

Astu pirttiin rajamiehen,

kertoo sulle silloin hän,

raja kansan rasittavan

kyynelrikkaan elämän.

Kuinka ensin aina maahan

raja pellot poljettiin,

kuinka aina ensimmäisnä

rajaraidat raiskattiin –.

Kertoo sulle tarinoita

kun sä kuulet, jähmetyt,

suret, ihailet ja siihen

sanatonna mykistyt.

»Isän isä ruoskiin kuoli,

äidin rinnat revittiin»,

senhän sulle silloin kertoo,

lisää »kaikki kestettiin».

Astu rantaan Suomenlahden

lohdun laulun sieltä saat,

lohdun, uskon, että rakkaat

on nää Karjalasi maat.

Joka lehti, kukka, lumpu,

joka virta, vuori, puu,

muinaismuistoin kultakahlein

sydämmeesi sitoutuu –.

Kaikkialla korvihisi

kokemuksen laulu soi,

kaikkialla muiston virret

tuhat äänin karkeloi.

Karjala on muiston maata

kärsimyksen kangasmaa,

Karjala on tunteen tanner

herkän huomentoivon maa.

Muista, täällä Väinö lauloi,

tää on tanner Kalevan,

tääll’ on juuret Jumal’virtten

Suomen muinais laulannan.

Tääll’ on Väinö soitellunna

Ilmar sepon taltta soi,

muista, näillä tantereilla

suurta he jo unelmoi...

Kaunis ompi Karjalamme

kantelon ja laulun maa,

surun suo ei toivojamme

ole voinut kuolettaa.

Kummut, isäin hautakummut

sieluhumme aina soi;

nousee kerran Karjalamme

kun se suurta unelmoi.

Karjalamme surun soista

imi elon uskon vain,

ei se kansa yöhön sorru

jolla sydän valvoo ain.

Tulkoon tuisku, tuska, tuuli,

pystys Karjalan on pää,

Karjalaisen säveleissä

huomen hymnit hämärtää.

Terve veikko meidän luokse

terve sisko Karjalaan,

usko Karjalainen sulle

rintahasi lauletaan.

Silloin ymmärrät sä meidän miestä

kun se laulaa kummullaan:

onnellinen tietäissäni olen,

että aina Karjalaisna olla saan.

Laulajien laulu.

Me etsimme totuutta ja valoja

me palamme pyhiä paloja;

me olemme oksia ikuisesta puusta

me olemme väkeä auringosta, kuusta.

Me laulamme lemmestä, iloista, suruista

me soittelemme murheen pellon mustista muruista;

kantelo on kuninkaamme, valtiaamme meidän

sävelillä sytytämme sydänpalot teidän.

Suru ompi siskosemme, ilo veikko nuorin

suojelemme sukuamme suurin sävelvuorin;

liekkeinä me leimuamme innostuksen työhön

kohotamme kevätuskon kynttilöitä yöhön.

Me rakennamme raunioista Sampoa Suomen

katsehinsa kajastavat päivänpalot huomen;

me laulamme intoa, uskoa ain’ uutta

me herätämme pohjolahan auran aateluutta.

Lähde: Uotinen, Mikko 1908: Iltaruskoja. Työväen sanomalehtiosakeyhtiö, Helsinki.