Rauha (Sivukulman Santeri)

Syrjäseutulaisen näkökulmasta
Rauha
Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 28.3.1940, s. 3.

Jälleen on rauha palannut maahamme. Viimeiseen minuuttiin saakka hyökkäsi vihollinen raivokkaasti asemiamme vastaan, mutta samalla kylmäverisellä päättäväisyydellä kuin niin monen monta kertaa ennenkin löivät poikamme valtavat hyökkäysmassat takaisin. Armeijamme kesti loppuun asti, eikä ole poikiemme syy, että rauhasta tuli sellainen kuin tuli.

Niin, rauhan hinta oli kallis ja raskas. Tarkoita tässä vain aineellista hintaa, sillä vuotanut veri kasvaa kyllä aikanaan suuren koron, eikä siis kuulu siinä mielessä pakkorauhan hintaa. Mutta niinkuin monet valtiomme johtavista miehistä ovat sanoneet, Suomi kyllä kestää tämänkin suoneniskun. Kun yhteisvoimin ja ehdottomasti sovinnollisessa hengessä työskentelemme, jätämme itsekkyyden syrjään ja tosiaan eläydymme kotinsa menettäneiden asemaan, niin hyvin pian me jälleen teemme isänmaastamme voimakkaan ja onnellisen.

Vaikka tulikin pakkorauha, niin sittenkin me samalla voitimme sodassa. Tuleville polville jää perinnöksi armeijamme himmentymätön kunnia, mikä merkitsee hyvin paljon. Nuoriso ja lapsuusiässä olevat, joita nyt ei mikään kahtiajako hajoita, saa mittaamattoman voimanlähteen niistä kertomuksista, jotka puhuvat isien taisteluista itärajalla ja Kannaksella. Syntyy uudet Vänrikki Stoolin tarinat, ja me tiedämme kyllä niiden merkityksen. — Ja ajatelkaamme sitten kansamme yksimielisyyden valtavaa voimaa! Kuinka moni onkaan tarkistanut kantansa kuluneen sodan aikana ja jo ennen sitä! Mikä kauan patoutuneen rakkauden aalto onkaan vyörynyt ylitsemme ajatellessamme suurella lämmöllä ja myötätunnolla entisiä poliittisia vastustajiamme, joita nyt pidämme arvossa. — Ken näki eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien miesten rinnakkain taistelevan ja yhdessä vuodattavan vertaan Karjalan lumisille kunnaille, hän ajatteli sisimmissään: »Mitä liekin tämä kansa rikkonut ja miten se joskus onkaan itseään sokeasti raadellut, nyt on vanhat synnit verellä sovitettu ja aikakirjojemme taannoin kirjoitetun mustan lehden yli vedetään unhoituksen viiva.» Joskus epätoivoisella hetkellä rintamalla, kun vihollisen hyökkäysaallot vyöryivät kohti asemiamme, missä puolisensataa lopenväsynyttä suomalaista seisoi tuhatta vihollista vastassa, purkautui syvältä sisimmästä katkera ajatus. »Minäkin olen aikanani kovasti murehtinut siitä, minkä puolueen miehet Suomea hallitsevat ja kuka on ensimmäisenä miehenämme. Miten naurettavaa tuosta olikaan murehtia, sillä kaikki olivat kunnon suomalaisia, hyviä miehiä, jotka tarkoittivat isänmaan parasta, vaikka ajattelivatkin hieman eri tavoin asioista. Mutta jos nuo, jotka tuolla kamalasti pulisten hyökkäsivät kohti asemiamme, pääsevät maamme isänniksi, niin silloin olisi syytä kauhistua.» — Yksi pakkasyö Leipäsuon laitamilla, missä viivytyssotaa käyden pojat nääntymyksen rajalla, mutta silti sormi liipasimella makasivat hangella hv-tykkien räiskyessä, opetti allepainetulle »politiikkaa» enemmän kuin ennen kymmenen vuotta. Sillä »politiikalla» ei määrättyjä kasvoja, mutta minusta tuntuu, että se sittenkin on suomalaista politiikkaa.

— — —

Mutta aloittaessamme heti maamme jälleenrakennustyön, tehdessämme oikeutta kaikkensa menettäneille karjalaisille ja seistessämme silti yhä rajojemme vartijoina, kysytään meiltä varmasti enemmän kuin mitä tällä hetkellä vielä täysin oivallamme. Suurin vaikeus on luullakseni itsekkyyden voittaminen. Sodan aikana hyvin moni antoi kaiken, minkä omisti, elämänsä, isänmaan alttarille, hyvin useat antoivat kaiken omaisuutensa, toiset taas uhrasivat työnsä ja kaiken aikansa yhteisen asian hyväksi. Mutta jatkuuko sama uhrimieli rauhan aikana? Jatkuuko yksimielisyytemme yhtä lujana kuin kuluneina raskaina kuukausina? — Uskotaan lujasti, että jatkuu! Valtiovalta, jonka takana meidän on edelleenkin uskollisina alamaisina ja yksituumaisesti pysyttävä kaikissa tulevissakin vaiheissa, pitänee huolen siitä, että itsekkyys saa tarpeellisen ojennuksen. Ja mikäli kellareista jälleen ilmestyy »samean veden kalastajia», jotka yrittävät repiä rikki juuri rakennettua, niin heidät havaitaan kyllä pian. — Ne sanat, joita suuret miehemme Tasavallan presidentti, Mannerheim, Tanner ja muutamat muut rauhan palattua kansalleen puhuivat, saivat varmasti vastakaikua ihmisten mielissä. Ja kun heidän ohjeitaan seuraamme, niin vielä kerran rakentuu onnellinen Suomi.

Sivukulman Santeri