Rautakorko: Kahdeksas luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Seitsemäs luku Kahdeksas luku.
Koneensärkijät.
Kirjoittanut Jack London
Yhdeksäs luku


Vähän ennen sitä vaalia, jossa Ernest oli sosialistien ehdokkaana kongressiin, isä piti päivällispidot, joita hän meidän kesken sanoi »voiton ja tappion päivällisiksi». Ernest sanoi niitä »koneensärkijäin päivällisiksi». Todellisuudessa se tilaisuus oli valmistettu liikemiehiä varten – pieniä liikkeenharjoittajia. Luulen, että kukaan heistä ei ollut osakkaana missään sellaisessa liikkeessä, minkä liikepääoma olisi noussut yli parinsadantuhannen dollarin. He olivat todellisia keskiluokan liikemiehiä.

Siellä oli Owen – Silverberg, Owen & Companyn, suuren ruokatavaraliikkeen, osakas. Me ostimme heiltä ruokatavaramme. Siellä oli ison rohdoskaupan Kowalt & Washburnin molemmat osakkaat ja mr Asmunsen, suuren Contra Costa-kauntissa sijaitsevan kivilouhimon omistaja. Samoin siellä oli muitakin samanlaisia miehiä, pikku tehtaitten, pikku liikkeitten ja teollisuuslaitosten omistajia ja osakkaita – lyhyesti sanottuna, pikku kapitalisteja.

He olivat ovelan ja älykkään näköisiä miehiä, ja he puhelivat sujuvasti ja selvästi. Heidän yksimielinen moitteensa kohdistui yhtiöihin ja trusteihin. Heidän uskontunnustuksensa kuului: »Alas trustit!» Trustit olivat kaiken sorron syynä, niin vakuuttivat kaikki. He vaativat sellaisten trustien kuin rautateiden ja sähkölennätinlaitosten ottamista valtion haltuun sekä asteittain kohoavaa tuloveroa jättiläisomaisuuksien kasaantumisen ehkäisemiseksi. Niinikään he vaativat paikallisten epäkohtien korjaamiseksi kunnallisen omistusoikeuden ulottamista sellaisiin yleisiin hyödykkeisiin kuin vesi, kaasu, puhelin ja raitiotiet.

Erittäin mieltäkiinnittävä oli mr Asmunsenin kuvaus kokemuksistaan kivilouhoksen omistajana. Hän kertoi, ettei hän ole koskaan saanut sanottavaa voittoa louhoksestaan, siitä huolimatta, että hänen liikkeensä oli tavattomasti kasvanut sen jälkeen kuin maanjäristyksen hävittämää San Franciscoa alettiin uudelleen rakentaa. Kuusi vuotta oli jo kestänyt rakennustöitä, ja hänen liikkeensä oli laajentunut nelinkertaiseksi ja kahdeksankertaiseksi, mutta silti hän ei ollut yhtään paremmalla puolella.

»Rautatieyhtiö tuntee minun liikkeeni hiukan paremminkin kuin minä itse», hän sanoi. »Se tietää käyttökustannukseni sentilleen ja se tuntee tilaussopimusteni ehdot. Mistä se kaikki nuo seikat tietää, on minulle arvoitus. Sillä täytyy olla urkkijoita minun työväkeni keskuudessa, ja lienee sillä niinikään pääsy minun liiketuttavaini luo. Sillä nähkääs, kun minä milloin saan edullisen tilauksen, niin kohta ehättää rautatieyhtiö koroittamaan rahtitaksaa minun louhokseltani markkinapaikalle. Ilman minkäänlaista selitystä. Sellaisissa tapauksissa minun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa rautatieyhtiötä peruuttamaan koroitustaan. Toiselta puolen taas, milloin on sattunut onnettomuuksia, työpalkkojen koroitusta tai vähemmän edullisia tilauksia, silloin minun on aina onnistunut saada rautatien rahtitaksa alennetuksi. Mikä on tulos? Rautatieyhtiö kokoo minun voittoni, olkootpa ne suurempia tai pienempiä.»

»Se mitä teille itsellenne jää puhdasta», keskeytti Ernest, »on kai jokseenkin yhtä paljon kuin palkkanne liikkeenhoitajana, jos rautatieyhtiö omistaisi teidän louhoksenne».

»Juuri niin», vastasi mr Asmunsen. »Vasta äskettäin tarkastutin tilikirjani viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Todellakin huomasin, että voittoni noiden kymmenen vuoden ajalta on juuri yhtä suuri kuin liikkeenhoitajan palkka. Rautatieyhtiö olisi voinut yhtä hyvin omistaa kivilouhokseni ja palkata minut liikkeenhoitajaksi.»

»Mutta se ei suinkaan olisi ollut aivan samantekevää», naurahti Ernest, »sillä siinä tapauksessa rautatieyhtiön olisi täytynyt ottaa omalle vastuulleen koko vahingonvaara, jonka te näin ollen olette nöyrästi kantanut.»

»Aivan niin», vastasi mr. Asmunsen nyrpeästi.

Annettuaan heidän ensin sanoa sanottavansa Ernest alkoi tehdä kysymyksiä oikealle ja vasemmalle. Hän aloitti mr Owenista.

»Tehän avasitte haaramyymälän täällä Berkeleyssa noin puoli vuotta sitten?»

»Niin», vastasi mr Owen.

»Ja minä olen huomannut, että senjälkeen kolme pienempää ruokakauppaa on sulkenut ovensa. Oliko teidän haaramyymälänne syynä siihen?»

Mr Owenin itsetyytyväisestä hymystä saattoi lukea myöntävän vastauksen. »Ne eivät voineet kilpailla meidän kanssamme.»

»Miks’eivät?»

»Meillä oli suurempi pääoma. Suuremmassa liikkeessä pääsee aina vähemmällä haaskauksella ja suhteellisesti pienemmillä kustannuksilla.»

»Ja teidän haarakauppanne nieli noiden kolmen pikkukaupan voitot. Nyt minä käsitän. Mutta sanokaapas, mihin joutuivat noiden kolmen myymälän omistajat?»

»Yksi heistä on ajurina meidän liikkeessämme. En tiedä, miten toisten on käynyt.»

Ernest kääntyi yht’äkkiä mr Kowaltin puoleen.

»Te myytte aina paljon alennushinnoilla.[1] Mihin ovat joutuneet niiden pienten rohdoskauppojen omistajat, joiden liikkeistä teidän kauppanne teki lopun?»

»Eräs heistä, mr Haasfurther, hoitaa nykyään meidän reseptiosastoamme», kuului vastaus.

»Ja te sieppasitte itsellenne heidän liikevoittonsa?»

»Totta kai. Sitä vartenhan liikettä pidämme.»

»Entä te sitten?» kysyi Ernest mr Asmunsenilta. »Teitä harmittaa, että rautatie on vienyt teidän voittonne?»

Mr Asmunsen nyökkäsi.

»Tietysti te haluatte itse pitää voittonne?»

Taas mr Asmunsen nyökkäsi.

»Toisten kustannuksella?»

Ei vastausta.

»Toisten kustannuksellako?» uteli Ernest.

»Sillä tavoinhan sitä tietysti voittoja saadaan», vastasi mr Asmunsen töykeästi.

»Siis liikepelin tarkoituksena on voittaa toisten kustannuksella ja samalla estää toiset voittamasta meidän kustannuksellamme. Niinkö se on, vai kuinka?»

Ernestin täytyi toistaa kysymyksensä, ennenkuin mr Asmunsen vastasi:

»Kyllä, aivan niin, paitsi että meillä ei ole mitään sitä vastaan, että toiset voittavat, kunhan vain eivät harjoita kiskomista.»

»Kiskomisella te tarkoitatte suuria liikevoittoja. Mutta teillä kai ei itsellänne olisi mitään niitä vastaan? Varmaankaan ei?»

Ja mr Asmunsen hyvänsävyisesti tunnusti sen heikkouden. Seurueessa oli vielä eräs mies, muuan mr Calvin, entinen suuri meijerinomistaja, jota Ernest ahdisteli kysymyksillään.

»Joku aika sitten te taistelitte maitotrustia vastaan», sanoi Ernest hänelle, »ja nykyään te hommaatte maalaisliitossa.[2] Miten siinä kävi?»

»Oo, minä en ole vielä luopunut yrityksestäni», vastasi mr Calvin, ja hän näytti tosiaankin sotaiselta. »Minä taistelen trustia vastaan sillä ainoalla alueella, missä se on mahdollinen voittaa – nimittäin poliittisella. Sallikaa minun selittää. Muutamia vuosia sitten me karjanhoitajat olimme täysin riippumattomia.»

»Mutta te kilpailitte keskenänne?» keskeytti Ernest.

»Niin, sepä se juuri piti meidän voittomme vähäisenä. Me yrittelimme järjestymistä, mutta itsenäiset karjanhoitajat aina irtautuivat. Ja sitten tuli maitotrusti.»

»Jonka käytettävänä oli öljytrustin[3] liikapääoma», sanoi Ernest.

»Kyllä», myönsi mr Calvin. »Mutta me emme tietäneet sitä silloin. Sen asiamiehet lähestyivät meitä nuija kädessä. ’Tulkaa mukaan ja lihokaa’, kuului heidän kehoituksensa, ’tai pysykää ulkona ja kuolkaa nälkään.’ Useimmat meistä noudattivat kehoitusta. Ja todellakin ne, jotka eivät sitä tehneet, kuolivat nälkään.

»Oo, se kannatti hyvin – ensi-alussa. Maidon hintaa koroitettiin sentillä neljännestä kohti. Ja neljännes siitä sentistä tuli meille; kolme neljännestä piti trusti. Sitten maidon hintaa jälleen koroitettiin sentillä. Mutta siitä sentistä me emme saaneet mitään. Meidän valituksemme olivat turhat. Trusti piteli ohjaksia käsissään. Me huomasimme joutuneemme sen armoille. Ja vihdoin trusti otti meiltä pois sen neljännes-sentinkin. Trusti alkoi pusertaa meitä, onnistuen siinä määrin, että itsenäiset maitotaloudet hävisivät lopulta tyyten, maitotrusti yksinään jäi jäljelle.»

»Mutta maidon ollessa kahta senttiä korkeammassa hinnassa olisi teidän luullut voivan kilpailla», huomautti Ernest ovelasti.

»Niin mekin otaksuimme. Ja me yritimme.» Mr Calvin pysähtyi tuokioksi. »Se vei meidät perikatoon. Trusti voi myydä maitoa huokeammalla kuin me voimme. Se sai hiukan voittoa vielä silloinkin, kun me jo myimme häviöllä. Minä menetin viisikymmentätuhatta dollaria siinä yrityksessä, ja useimmat meistä joutuivat vararikkoon.»

»Siis trusti otti teiltä teidän voittonne, ja te olette turvautunut politiikkaan tuhotaksenne trustin lainlaadinnan tietä ja saadaksenne takaisin voittonne?»

Mr Calvinin kasvot kirkastuivat. »Juuri siihen minä vetoan pitäessäni puheita farmareille. Se on meidän koko aatteemme lyhyesti lausuttuna.»

»Ja kuitenkin trusti tuottaa maitoa huokeammalla kuin itsenäiset karjanhoitajat voisivat?» tiedusteli Ernest.

»Miksikä se ei sitä voisi tehdä erinomaisen järjestelmänsä ja uuden koneistonsa avulla, joiden hankkimiseen siltä ei puutu pääomaa.»

»Se on luonnollista», sanoi Ernest.

Ja mr Calvin piti oikean poliittisen puheen selittääkseen näkökantaansa. Häntä seurasivat useat toiset, ja kaikki yksimielisesti kohottivat äänensä trusteja vastaan.

»Yksinkertaista väkeä», kuiskasi Ernest minulle. »He näkevät selvästi sen, minkä näkevät, mutta he eivät näe nenäänsä pidemmälle.»

Hiukkasta myöhemmin hän puuttui keskusteluun, valliten sitä lopun iltaa hänelle ominaisella tavalla.

»Minä olen tarkkaavaisesti kuunnellut teitä kaikkia», hän aloitti, »ja näen selvästi, että te pelaatte peliänne oikeauskoisella tavalla. Te katselette elämää liikevoiton kannalta. Te olette lujasti vakuutettuja siitä, että teidän ainoa tarkoituksenne tässä maailmassa on voittaa kaupoissa. Mutta siinä on esteitä. Kun te olette par’aikaa voittoja kasaamassa, astuu esille trusti ja sieppaa teidän voittonne. Se tuntuu teidän kannaltanne katsottuna tukalalta tilalta, joka häiritsee luomakunnan järjestystä, ja ainoa keino teidän mielestänne on trustin hävittäminen, joka riistää teiltä teidän voittonne.

»Minä olen kuunnellut tarkasti, ja minun ymmärtääkseni on olemassa ainoastaan yksi nimi, joka teille sopii. Käytän sitä teistä puhuessani. Te olette koneensärkijöitä. Tiedättekö, mitä se merkitsee? Suokaa minun selittää. Kahdeksannellatoista vuosisadalla miehet ja naiset Englannissa kutoivat vaatetta kangaspuilla omissa mökeissään. Se oli hidasta, ja sellainen kutomateollisuus tuli kalliiksi. Silloinpa keksittiin höyrykone ja muut työtä helpottavat koneet. Tuhannet kangaspuut, jotka saavat käyttövoimansa yhdestä ainoasta höyrykoneesta, kutoivat kangasta paljon huokeammalla kuin yksityiset kutojat käsin ja jaloin käytettävillä kangaspuilla. Tehtaat muodostivat yhtymän, jonka edestä kilpailun täytyi väistyä. Ne miehet ja naiset, jotka olivat ennen kutoneet omilla kangaspuillaan, siirtyivät tehtaisiin työskentelemään kutomakoneilla, ei itselleen, vaan tehtaanomistajalle, kapitalistille. Ja edelleen, pikku lapset menivät kutomaan noilla uusilla koneilla, suostuen työskentelemään pienemmällä palkalla ja siten työntäen pois tieltään aikuiset. Siitä koitui miehille kovat ajat. Puute ja nälkä tulivat yleisiksi. Ja he päättelivät, että siihen kaikkeen olivat koneet syynä. Siksipä he alkoivat särkeä koneita. Mutta he eivät tietystikään onnistuneet tuossa peräti typerässä yrityksessä.

»Te ette ole ottaneet oppiaksenne heidän esimerkistään. Puolitoista sataa vuotta myöhemmin te hyökkäätte särkemään koneita. Teidän oman tunnustuksenne mukaan trustin koneet ovat parempia ja tekevät työtä huokeammalla. Siitä johtuu, että te ette voi kilpailla niiden kanssa. Ja kuitenkin te tahtoisitte särkeä nuo koneet. Te olette vielä typerämpiä kuin nuo typerät englantilaiset työmiehet. Ja samaan aikaan kuin te rimpuilette vapaata kilpailua palauttaaksenne, jatkavat trustit hävitystyötään keskuudessanne.

»Kaikki te kerrotte samaa juttua – kilpailun lakkaamisesta ja liikeyhtymäin syntymisestä. Te, mr Owen, hävititte kilpailun täällä Berkeleyssa, kun teidän haarakauppanne karkoitti liikkeestä kolme pientä ruokakauppaa. Teidän yhtiönne oli voimakkaampi. Ja siitä huolimatta te tunnette toisten yhtiöitten painavan itseänne, trustiyhtiöitten, ja te valitatte. Se johtuu siitä, että te itse ette kuulu trustiin. Jos te olisitte koko maata käsittävän ruokatavaratrustin osakas, niin veisaisitte toisenlaista virttä, ja sanat teidän virressänne kuuluisivat: ’Siunatut olkoot trustit.’ Ja sen lisäksi, että teidän pienoinen yhtiönne ei ole trusti, te tunnette voimainne puutteen. Te alatte käsittää, että te ja teidän liikkeenne ette ole muuta kuin nappuloita tuossa pelissä. Te näette mahtavain yhtiöitten kohoavan ja paisuvan päivä päivältä mahtavammiksi; te tunnette, miten niiden haarniskoitu käsi ojentuu ottamaan teiltä teidän voittonne. Rautatietrusti, öljytrusti, hiilitrusti, terästrusti ... ja te tiedätte, että vihdoin ne musertavat teidät, ottavat viimeisenkin prosentin teidän liikevoitostanne.

»Te, hyvä herra, olette huono peluri. Kun te tukahdutitte ne kolme pientä ruokakauppaa täällä Berkeleyssa etevämmällä yhtiöllänne, niin teidän rintanne paisui, te puhelitte korskeasti kykeneväisyydestä ja yritteliäisyydestä ja lähetitte vaimonne huvimatkalle Eurooppaan niillä voittorahoilla, jotka te ansaitsitte noiden kolmen ruokakaupan kustannuksella. Mutta toiselta puolen teitä kaluavat isommat koirat, ja sentähden te ulisette. Ja tämä pitää paikkansa kaikkiin teihin nähden. Te kaikki ulisette. Te olette kaikki häviöpelissä, ja sentähden te ulisette.

»Mutta kun te vaikertelette, ette te kuvaa asemaanne niin kursailemattomasti kuin minä olen tehnyt. Te ette sano, että te haluatte pusertaa voittoja toisilta ja että koko teidän ulinanne johtuu siitä, että toiset haluavat pusertaa teiltä voittoja. Te olette ovelia. Te sanotte jotakin muuta. Te pidätte puheita pikkukapitalistisesta politiikasta, kuten mr Calvin teki. Mitä hän sanoi? Minä muistan muutamia hänen lauseitaan: ’Meidän periaatteemme ovat oikeat’, ’meidän tulee pyrkiä alkuperäisiin amerikkalaisiin oloihin – vapaa tilaisuus kaikille’, ’se vapauden henki, jonka vallitessa tämä kansakunta syntyi’, ’palatkaamme esi-isäimme periaatteisiin’.

»Kun hän puhuu ’vapaasta tilaisuudesta kaikille’, niin hän tarkoittaa vapaata tilaisuutta pusertaa voittoa, jonka tilaisuuden häneltä on riistänyt trusti. Ja hullunkurista tässä on se, että te olette vatkuttaneet noita lauseita, kunnes itsekin uskotte ne tosiksi. Te haluatte tilaisuutta saada ryöstää lähimmäisiänne omalla pienellä tavallanne, mutta te uskottelette itsellenne, että te haluatte vapautta. Te olette saitoja ja ahneita, mutta teidän sanojenne koreus saattaa teidät uskomaan olevanne isänmaallisia. Voitonhimonne, mikä on silkkaa itsekkyyttä, te loihditte uhrautuvaiseksi harrastukseksi kärsivän ihmiskunnan hyväksi. Astukaa suoraan esille tässä meidän kesken ja puhukaa kursailematta suunne puhtaaksi.»

Pöydän ympärillä istuvain kasvoilla kuvastui suuttumus ja kauhu. Tuon parrattoman nuoren miehen puhe oli säikähdyttänyt heitä, ja hänen sanansa vaikuttivat kuin ruoska, hänen siekailemattomat sanamuotonsa, kun hän uskalsi sanoa lapiota lapioksi. Mr Calvinilla oli vastaus valmiina.

»Ja miksi ei?» hän kysyi. »Miksi emme voisi palata siihen aikaan, jolloin tämä meidän tasavaltamme perustettiin? Te olette puhunut paljon totta, mr Everhard, niin töykeästi kuin olettekin sen tehnyt. Mutta tässä meidän kesken puhukaamme suoraa kieltä. Ottakaamme pois naamarimme ja tunnustakaamme, että mr Everhard puhuu totta. Aivan oikein, me pikkukapitalistit etsimme voittoa, jonka trustit uhkaavat meiltä riistää. Totta on, että haluamme hajoittaa trustit, jotta saisimme pitää voittomme. Ja miksi emme voisi sitä tehdä? Miksi emme? Minä tahdon tietää.»

»Ahaa, me alamme tulla asian ydinkohtaan», lausui Ernest tyytyväinen ilme kasvoillaan. »Minä sanon teille, miksi ette, vaikka sanani lienevätkin katkeria. Nähkää, miekkoset, te olette jossakin määrin tutkineet liikealaa, mutta te ette tunne ensinkään yhteiskunnallista kehitystä. Te olette nyt keskellä tämän kehityksen murroskautta, mutta te ette ymmärrä sitä, ja siitä juuri johtuu teidän huitomisenne. Miks’ette voi palata entiseen? Siksi, ettette voi. Yhtä mahdoton kuin teidän on saada vesi juoksemaan vastavirtaan, yhtä mahdoton teidän on pyörtää taloudellista kehitystä takaisin samaan uomaan, mitä pitkin se on kulkenut. Josua pysäytti auringon, mutta te tahtoisitte tehdä vieläkin enemmän. Te tahtoisitte kääntää auringon kulkemaan takaperin radallaan. Te tahtoisitte kääntää ajan niin, että keskipäivää seuraisi aamu.

»Työtäsäästävän koneiston, järjestyneen tuotannon ja yhdistyneitten teollisuuslaitosten etevämmyyden uhalla te tahtoisitte siirtää taloudellisen auringon kokonaisen sukupolven ajan taaksepäin eli siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut suurkapitalisteja, suuria koneita eikä rautateitä – jolloin lauma pikkukapitalisteja kävi keskenään hävityssotaa taloudellisen sekasorron vallitessa ja tuotanto oli järjestämätöntä, alkuperäistä, puutteellista ja kallista. Uskokaa minua, Josuan yritys oli helpompi, ja hänellä oli Jehova apulaisenaan. Mutta Jumala on hylännyt teidät pikkukapitalistit. Pikkukapitalistien aurinko on laskemassa. Eikä se enää koskaan nousekaan. Ettekä te voi liioin sitä pysäyttää. Te olette häviämistilassa, ja te tulette tyystin häviämään koko yhteiskunnasta.

»Se on kehityksen laki. Se on Jumalan sana. Ryhmittyminen on vahvempi kuin kilpailu. Alkuihminen oli vähäpätöinen olento, joka piileskeli kallioluolissa. Hän muodosti yhtymiä ja ryhtyi hävityssotaan raatelevia petoja vastaan. Ne olivat keskenänsä kilpailevia eläimiä. Alkuperäinen ihminen oli ryhmittyvä eläin, ja juuri sen kautta hänen onnistui kohota kaikkien muiden eläimien vallitsijaksi. Ja sittemmin ihminen on kehittänyt keskuudessaan yhä suurempia ryhmityksiä. Ja siinä tuhat vuosisataisessa taistelussa, missä yhteenliittyminen on ollut kilpailua vastassa, kilpailu on aina joutunut häviölle. Se ken asettuu kilpailun puolelle, on jo ennakolta tuomittu.»

»Mutta itse trustitkinhan kohosivat kilpailusta», huomautti mr Calvin.

»Aivan niin», vastasi Ernest. »Ja trustit itse tekivät lopun kilpailusta, josta, teidän omien sanojenne mukaan, johtuu, että te ette enää ole maitoliikkeessä.»

Ensimmäisen kerran naurettiin sinä iltana, ja itse mr Calvinkin yhtyi siihen nauruun.

»Ja nyt, kun olemme johtuneet keskustelemaan trusteista», jatkoi Ernest, »niin tarkastelkaammepa moniaita seikkoja. Minä esitän muutamia näkökohtia, ja jos te ette niitä hyväksy, niin lausukaa mielipiteenne. Vaitiolo on myöntymisen merkki. Eikö ole totta, että kutomakoneella voi valmistaa enemmän kangasta ja huokeammalla kuin kangaspuilla?» Hän pysähtyi, mutta kukaan ei vastannut. »Eikö siis olisi kokonaan järjetöntä särkeä kutomakoneet ja ottaa uudestaan käytäntöön kangaspuut, jotka ovat kömpelöt ja joilla kutominen tulee paljon kalliimmaksi?» Seurue nyökkäsi myöntävästi. »Eikö ole totta, että se yhtymä, joka tunnetaan trustin nimellä, tuottaa tarkoitustaanvastaavammin ja huokeammalla kuin tuhat kilpailevaa yhtiötä?» Vieläkään ei kuulunut yhtään vastalausetta. »Eikö niin ollen siis olisi järjetöntä hävittää tuo huokea ja järkiperäinen yhtymä?»

Pitkään aikaan ei kukaan vastannut. Vihdoin mr Kowalt lausui:

»Mitä meidän sitten on tehtävä? Trustien hävittäminen on meidän käsittääksemme ainoa keino, jolla ne voidaan estää pääsemästä valtaan.»

Silloin Ernest innostui.

»Minä osoitan teille toisen keinon», hän huudahti. »Älkäämme hävittäkö noita ihmeellisiä koneita, jotka tuottavat niin mukavasti ja vähillä kustannuksilla. Pyrkikäämme niitä vallitsemaan. Käyttäkäämme hyväksemme niiden tarkoituksenmukaisuutta ja huokeutta. Käyttäkäämme niitä omaksi hyväksemme. Karkoittakaamme noiden ihmeellisten koneiden nykyiset omistajat ja ottakaamme ne omiin käsiimme. Sen tekee, hyvät herrat, sosialismi, vielä suurempi yhtymä kuin trustit, taloudellinen ja yhteiskunnallinen ryhmitys, jonka vertaista ei meidän maapallomme historia tunne. Se edustaa kehitystä. Me asetamme ryhmitystä vastaan vielä suuremman ryhmityksen. Ja se puoli voittaa. Liittykää meihin, sosialisteihin, ja silloin olette voiton puolella.»

Tällä kohtaa heräsi vastustus. Päitä pudistettiin ja mutistiin.

»No hyvä, te siis mieluummin olette muinaisaikaisia kummituksia», nauroi Ernest. »Te siis tahdotte näytellä ammoin kuolleitten esi-isäinne osaa. Mutta teidän kohtalonne on jo ennakolta ratkaistu. Oletteko koskaan ajatelleet, miten teidän käy silloin, kun kohoaa vielä suurempia ryhmityksiä kuin nykyiset trustit? Oletteko koskaan miettineet, mikä tulee olemaan teidän kohtalonne silloin, kun suuret trustit vuorostaan ryhmittyvät ryhmien ryhmäksi – yhteiskunnalliseksi, taloudelliseksi ja valtiolliseksi trustiksi?»

Hän kääntyi yht’äkkiä mr Calvinin puoleen.

»Sanokaa minulle», virkkoi hän, »eikö tämä ole totta. Te olette pakotettu muodostamaan uuden poliittisen puolueen sen tähden, että entiset puolueet ovat trustien käsissä. Suurimpana haittana teidän maalaisliittonne pyrinnöille ovat trustit. Jokaisen teidän tiellenne asetetun esteen, jokaisen teitä kohtaavan iskun ja tappion takana on trustien käsi. Eikö niin ole? Sanokaahan.»

Mr Calvin ei vastannut.

»Lausukaa mielipiteenne», kehoitti Ernest.

»Se on totta», tunnusti mr Calvin. »Me valloitimme Oregonin valtion lainlaatijakunnan ja saimme hyväksytyksi muutamia suojelusasetuksia, mutta valtion kuvernööri, joka on trustien mies, kieltäytyi allekirjoittamasta. Meidän puolueemme pääsi voitolle kuvernöörin vaalissa Coloradossa, mutta lainlaatijakunta ei antanut hyväksymistään. Kaksi kertaa me olemme saaneet laadituksi koko maata käsittävän tuloveroasetuksen, mutta molemmilla kerroilla ylioikeus on julistanut sen perustuslainvastaiseksi. Oikeuslaitos on trustien käsissä. Me, kansa, emme maksa tuomareillemme riittäviä palkkoja. Mutta on tuleva aika –»

»Jolloin yhdistyneitten trustien liitto vallitsee koko lainsäädäntöä ja trustien liitto itse muodostuu hallitukseksi», keskeytti Ernest.

»Ei koskaan, ei koskaan!» kuului useita ääniä, ja kaikki kiivastuivat ja muuttuivat sotaisiksi.

»Sanokaahan», kysyi Ernest, »mitä te aiotte tehdä silloin, kun sellainen aika tulee?»

»Me kokoamme kaikki voimamme sitä vastaan!» huudahti mr Asmunsen, ja monet äänet vahvistivat hänen lausuntonsa.

»Se merkitsee sisällissotaa», varoitteli Ernest.

»Tulkoon vain sisällissota», kuului mr Asmunsenin vastaus, jota kannattivat kaikkien pöydässä istujain äänet. »Me emme ole unohtaneet esi-isäimme tekoja. Vapauden puolesta me olemme valmiit taistelemaan ja kuolemaan.»

Ernest hymyili.

»Älkää unohtako», hän sanoi, »että me olemme äänettömästi sopineet siitä, että te tarkoitatte vapaudella oikeutta hyötyä toisten kustannuksella».

Seurue kiukustui, miltei raivostui, mutta Ernest vaimensi melun ja jatkoi voimakkaasti:

»Vielä eräs kysymys. Kun te nousette koko voimassanne, niin muistakaa, että te nousette hallitusta vastaan, joka on trustien käsissä. Siispä tulee hallitus lähettämään teitä vastaan seisovan armeijan, laivaston, vapaaehtoiset joukot, poliisivoiman – sanalla sanoen Yhdysvaltain koko sotakoneiston. Missä on silloin teidän voimanne?»

Heidän kasvoillaan näkyi nolostumisen ilme, ja ennenkuin he ennättivät toipua, Ernest iski uudestaan.

»Muistatteko, että vielä joku aika sitten meidän seisova armeijamme ei käsittänyt enempää kuin viisikymmentä tuhatta miestä? Vuosi vuodelta sitä on lisätty, kunnes se jo tätä nykyä nousee kolmeensataan tuhanteen.»

Ja jälleen hän löi.

»Eikä siinä kaikki. Sill’aikaa kuin te uuraasti palvelitte liikevoiton nimellä tunnettua epäjumalaanne ja pohditte kysymystä lemmikkinne, vapaan kilpailun siveellisyydestä, on ryhmittymisen kautta syntynyt vieläkin merkillisempiä ja suurenmoisempia laitoksia. Minä tarkoitan vapaaehtoista sotaväkeä.»

»Se on meidän voimaamme!» huudahti mr Kowalt. »Sen avulla me torjuisimme seisovan armeijan hyökkäyksen.»

»Te itse joutuisitte vapaaehtoiseen väkeen», huomautti Ernest, »ja teidät lähetettäisiin Mainen valtioon, Floridaan, Filippiineille tai jonnekin muualle, hukuttamaan veriin omia tovereitanne, jotka ovat ryhtyneet sisällissotaan oikeuksiensa puolesta. Samalla Kansasista tai Wisconsinista taikka jostakin muusta valtiosta teidän omat toverinne lähtisivät liikkeelle hukuttamaan verivirtoihin teidät, jotka olette nousseet kapinoimaan.»

Tällöin vallitsi täydellinen äänettömyys, kunnes mr Owen murahti:

»Me emme menisi vapaaehtoiseen väkeen. Siten olisi koko kysymys ratkaistu. Me emme olisi niin hupsuja.»

Ernest purskahti nauruun.

»Te ette ymmärrä sitä ryhmitystä, mikä on syntynyt. Te ette mahtaisi mitään. Teidät raastettaisiin sotaväkeen.»

»On olemassa jotakin, jota me sanomme siviililaiksi», intti mr Owen.

»Ei ainakaan silloin, kun hallitus lakkauttaa siviililain. Sinä päivänä, kun te mielisitte nousta koko voimassanne, teidän voimanne käännettäisiin teitä vastaan. Ja sotaväkeen teidän täytyisi mennä tahtoen tai tahtomatta. Habeas corpus, minä kuulin jonkun mainitsevan siitä. Sen sijaan, että teillä olisi oikeus alistaa asianne laillisen tuomioistuimen ratkaistavaksi, te saisitte alistua ruumiintarkastukseen. Jos te kieltäytyisitte menemästä sotaväkeen tai tottelemasta määräyksiä sinne jouduttuanne, niin teidät tuomittaisiin kenttäsotaoikeudessa ja ammuttaisiin kuin koirat. Sellainen on laki.»

»Sellainen ei ole laki», vakuutti mr Calvin varmalla äänenpainolla. »Sellaista lakia ei ole olemassa. Nuori mies, te haaveilette. Mitä te puhuitte vapaaehtoisten joukkojen lähettämisestä Filippiineille. Se on perustuslainvastaista. Perustuslaissa nimenomaan säädetään, että vapaaehtoista sotaväkeä ei voida lähettää valtakunnan rajojen ulkopuolelle.»

»Mitä siinä on perustuslailla tekemistä», ehätti Ernest kysymään. »Tuomioistuimet tulkitsevat perustuslakia ja tuomioistuimet, kuten mr Asmunsen jo sanoi, ovat trustien palveluksessa. Sitäpaitsi, kuten sanoin, sellainen on laki. Se on ollut lakina jo vuosia, yhdeksän vuotta, hyvät herrat.»

»Ettäkö meidät voidaan raastaa sotaväkeen?» kysyi mr Calvin ihmeissään. »Ettäkö meidät voidaan ampua sotaoikeuden päätöksellä, jos kieltäydymme?»

»Niin, juuri niin», vastasi Ernest.

»Mistä johtuu, ettemme ole koskaan kuulleet tuosta laista?» kysyi isä, ja minä saatoin huomata, että se todellakin oli hänelle uutta.

»Kahdesta syystä», sanoi Ernest. »Ensiksi, sen sovelluttaminen ei ole tähän saakka ollut tarpeellista. Ja toiseksi, tämä laki kiidätettiin kongressin ja senaatin läpi salavihkaa, melkein ilman mitään keskustelua. Tietystikään sanomalehdet eivät hiiskuneet asiasta mitään. Mutta me sosialistit tiesimme sen. Meidän sanomalehdissämme kerrottiin siitä, mutta tehän ette koskaan lue meidän lehtiämme.»

»Te haaveilette, sanon sen vieläkin kerran», arveli mr Calvin. »Meidän maamme ei olisi koskaan sitä sallinut.»

»Mutta meidän maamme salli sen», vastasi Ernest. »Ja mitä tulee minun haaveilemiseeni» – hän otti taskustaan pienen lehtisen – »sanokaahan, näyttääkö tämä haaveelta».

Hän levitti sen ja alkoi lukea:

»Ensimmäinen pykälä: olkoon säädetty j. n. e., j. n. e., että vapaaehtoisiin kaarteihin kuuluvat kaikki ruumiiltaan kelvolliset miespuoliset kansalaiset, jotka ovat täyttäneet kahdeksannentoista ikävuotensa, aina neljänkymmenenviiden vuoden ikään asti, kaikissa valtioissa, territorioissa ja Columbian piirikunnassa.

»Seitsemäs pykälä ... että jokainen upseeri tai sotamies – muistakaa, hyvät herrat, että te ensimmäisen pykälän mukaan olette kaikki sotamiehiä – että jokainen sotamies, joka kieltäytyy saapumasta palvelukseen käskyn saatuaan, joutuu vastaamaan teostaan sotaoikeuden edessä ja langetetaan sellaiseen rangaistukseen kuin sotaoikeus hyväksi näkee.

»Kahdeksas pykälä ... että sotaoikeus on kokoonpantu yksinomaan sotaväen upseereista.

»Yhdeksäs pykälä ... että vapaaehtoinen sotaväki silloin, kun se kutsutaan Yhdysvaltain palvelukseen, tulee olemaan samojen asetusten ja määräysten alaisena kuin Yhdysvaltain vakinainen sotaväki.

»Tässä sitä ollaan, hyvät herrat Amerikan kansalaiset ja sotatoverit. Yhdeksän vuotta sitten me sosialistit arvelimme, että tuo laki oli aiottu työväkeä vastaan. Mutta näyttää siltä, että se oli tähdätty myöskin teitä vastaan. Kongressimies Wiley lausui sen lyhyen keskustelun aikana, mikä kongressissa sukeusi tuon lakiehdotuksen yhteydessä, että sen tarkoituksena oli perustaa reserviväki, ’joka ottaisi roistoväkeä kurkusta kiinni ja suojelisi kansalaisten henkeä, vapautta ja omaisuutta’. Ja vastaisuudessa, kun te nousette koko voimassanne, muistakaa, että nousette trustien omaisuutta ja trustien vapautta vastaan, ja että tätä lakia tullaan silloin sovelluttamaan teihin. Teiltä nyhdetään hampaat. Teidän kyntenne katkaistaan. Ja sinä päivänä, jona te nousette koko voimallanne, hampaattomina ja kynnettöminä, olette te yhtä vaarattomia kuin simpukkaparvi.»

»Minä en usko sitä!» huudahti Kowalt. »Sellaista lakia ei ole olemassa. Se on teidän sosialistien sepittämä juttu.»

»Tämä lakiehdotus esitettiin kongressin edustajahuoneelle heinäkuun 30 päivänä 1902», kuului vastaus. »Sen esitti Ohion edustaja Dick. Se työnnettiin kiireesti läpi. Senaatti hyväksyi sen yksimielisesti tammikuun 14 päivänä 1903. Ja täsmälleen seitsemän päivää myöhemmin sen hyväksyi Yhdysvaltain presidentti.»[4]

  1. Myyntihinnan alentaminen ostohinnan tasalle ja allekin. Siten suuri yhtiö saattoi myydä häviöllä pitemmän aikaa kuin pieni yhtiö ja vihdoin saattaa toisen vararikkoon. Yleisesti käytetty kilpailutapa.
  2. Useita yrityksiä tehtiin tähän aikaan tarkoituksessa järjestää rappeutumistaan rappeutuva maanviljelijäin luokka valtiolliseksi puolueeksi, sillä toivottiin voitavan tuhota trustit ja suuret yhtiöt ankaralla lainlaadinnalla. Mutta kaikki sellaiset yritykset menivät myttyyn.
  3. Ensimmäinen suuri trusti, joka oli miespolven ajan toisten edellä.
  4. Everhard oli täydellisesti oikeassa, erehtyen ainoastaan päivämäärästä, sillä kysymyksessä oleva lakiehdotus jätettiin edustajahuoneelle kesäkuun 30 p. eikä heinäkuun 30 p. – Muuten saapuvilla olleiden liikemiesten tietämättömyys ei ole suuresti ihmeteltävä. Hyvin harvat ihmiset olivat tietoisia tämän samaisen lain olemassaolosta. Kumousmies E. Unterman julkaisi heinäkuussa v. 1903 Girardissa, Kansasissa, lentokirjasen »Militia Bill» (Sotilaslaki), mutta kirjanen ei päässyt laajalle leviämään työläisten keskuudessa; ja toiselta puolen luokkarajat olivat jo siinä määrin selvinneet, että keskiluokka ei tuota kirjasta lukenut, siten jääden tietämättömyyteen koko laista.