Rautatie: V luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
IV luku V luku
Rautatie
Kirjoittanut Juhani Aho
VI luku


Mutta sitten alkoi talvesta kehitä kevät. Päivänpaiste painoi painamistaan hankia ja nietoksia yhä matalammiksi maan tasalle ... mäkipaikoissa alkoi lumen alta vettä valaa, valoi valamistaan, kunnes yön kylmä sen juoksuunsa hyyti ja taas toisen päivän lämmin sen hyyteen alemmaksi siirsi.

Viimein ei hyytänyt ollenkaan ... loristen laski sula vesi yönsä päivänsä rinteitä pitkin, riipaisi kerrassaan kaikki hanget ja nietokset pelloilta ja aitovarsilta alas alankoihin ja notkomaille, joissa lahnankukkia sitten sadoittain sikisi puronvarsille, ja tuore kesänurmi siellä täällä viherteli.

Pois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi vähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän puolelle huoneita, pälviä tuli pihoille, ja pellolta alkoi näkyä rukiin laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta paljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä jäätikkö vähän kylmyyttä huokui.

Mutta kun Matti siivosi lastut pois ja otti pikan ja lohkoeli jäätikön pieniksi palasiksi ja heitteli ne pitkin pihamaata, niin kukisti kohta aurinko hajalleen heitetyn joukon. Ja koivu rupesi pirtin perässä lehteä laittamaan, ja pääsky lensi kirkonkylästä päin ja suikasi tallin lakkaan, ja niin oli tullut kesä Korventaustan mökin ulkopuolelle, päivän hellittämättä paistaessa.

Ja niin oli tullut kesä sen seinien sisäpuolellekin. Sulamistaan oli sulanut mielien kankeus, ja viimein ei sitä ollut ollenkaan.

Hellittämättä oli päivä paistanut ikkunoista sisään, vuoroin kustakin. Pitkiltä olivat ruvenneet tuntumaan talviset päivät, varsinkin pyhäiset päivät. Niitä oli Matti koettanut nukkumalla loppuun kuluttaa ja Liisa sanaa katsellen. Mutta eihän aina jaksanut nukkuakaan eikä aina sanaa katsella, ei varsinkaan, kun aurinko yhä enemmän lattiaan lämmitti ja siitä koko huonetta kuumenti.

Ei Matti jaksanut helatorstaina koko päivää nukkua. Iltapäivällä hän penkiltä pitkältään kohosi, venyttelihe, haukotteli, sanoi: »Ho – hoi – kylläpä on tätä nukkumistakin», ja suunsa vähän nauruun veti.

Liisa istui karsinalasin alla, kirjaa katsellen, messinkilasit nenällä. Sieltä hän sankain yli katseensa työnti, silmäili Mattia ja sanoi vähän lempeydellä, vähän moittivasti: »No kyllä on!»

– Vaan mitäpä häntä paljon muutakaan, sanoi Matti, paiskasi kämmenensä polvia vasten, ponnistautui vaivalloisesti seisoalleen, kurkotti lasin päältä piipun ja kyhni sitä liedestä sytyttämään. Sitten hän nojautui selin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli iltapäivän päiväpaisteeseen.

– Kyllä kai ... tuota menoaan jos pitää, on helluntain pyhinä paljaat maat.

– Ei tiedä, virkkoi Liisa siihen ja pani kirjansa pois.

– Ei nyt pääse täältä korven keskeltä minnekkään ... metsätiet upottavat, ja maantie mahtaa olla ihan paljaana ... ei niitä saata hevosella ajaa eikä kehtaa jalankaan porkata ... milloinhan päässeekään?

Silloin Liisa vähän aikaa mietti, arveli: »Jokohan sanon?» ja sitten hän sen sanoi...

– Jos olisi rautatie meidän mökiltä kirkonkylään, niin ei kelirikko haittaisi... – Sitä oli ruustinnakin samaa leikillä arvellut, että kun olisi rautatie, niin ei kelirikko haittaisi.

Eikä Mattikaan nyt sitä valheeksi väittänyt. Ei hän ensin siihen mitään virkkanut, katseli vain pitkän aikaa jonnekin yhteen paikkaan pihalle ja sitten vasta tokaisi:

– Joka mökin tarpeeksipahan se semmoinen tullee...

– Hyvä on, ajatteli Liisa, mutta ei kuitenkaan sillä kertaa siitä asiasta sen enempää puhunut. Vaan kohta oli hän kuitenkin pannut pannun tulelle ja iltaista syödessään hän istuutui yhteen pöytään Matin kanssa ja levitti voita leivälleen.

Helluntain lauantainapa juuri oli Matti sytenyt viimeisen sulamatta jääneen jäätikön halkopinojen kupeelta. Liisa oli lämmittänyt saunan, yhdessä he olivat kylpeneet, illastaneet ja kissan selkää silitelleet ja siitä olivat alkaneet tarinoida, iltaruskon vielä pirtin ikkunoita punatessa.

Ensin tuli puhe suurista juhlapäivistä, sitten Jumalan sanasta ja Jumalan sanan julistajista ... papeista, hyvistä ja huonoista. Hyviä olivat Matin mielestä oman pitäjän papit, rovasti varsinkin.

Hyviä olivat Liisastakin ... vaikka kyllä hän oli kuullut, että Lapinlahden papilla kuitenkin oli paremmat lahjat...

– Vai paremmat?... Ei Matti muistanut sitä kuulleensa.

Vaan siihen sanoi Liisa, että »pa-aaremmat ... paremmat toki paljonkin ... ja paljonhan niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää».

– Mitä niillä sitten on muuta niin hyvää?

– No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki.

– Niin, myönteli jo Mattikin taas niinkuin vanhaa tuttua asiaa, josta ennen jo on ollut puhe.

Ääneti siinä vähän aikaa istuttiin. Sitten sanoi Matti:

– Kun olisi kerran käydä kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista pappia.

– Niin käydäkö kuulemassa? ... onhan sinne vähän pitkänlainen matka.

– Eihän se niin kovin pitkä ... pari peninkulmaa meidän kirkolta...

– Milloinka sinne mentäisiin?

– Vaikka juhannuspyhiksi...

– Entäs lehmä?

– Saisithan sinä sieltä Valkeiskylältä hakea jonkun joutoakan tänne sitä siksi aikaa hoitamaan.

Eikähän Liisalla ollut sitä asiaa vastaan sen enempää, jos kerran saisi jonkun kotimiehen ottaa, ettei lehmäraukka lypsämättä jäisi... Saisihan tuota kerran koettaa sitäkin, että käy vieraankin pitäjän pappia kuulemassa, ennenkuin kuolee ... ainahan niitä oman pitäjän pappeja saa kuulla ... ja jos tuosta jotain apua lähtisi syntiselle ihmiselle...


Ja niin olivat juhannuslauantaina Matti ja Liisa lähdössä Lapinlahden kirkolle parempilahjaista pappia kuulemaan.

– Alahan mennä ... kyllä minä tulen! huusi Liisa Matille, kun Matti seisoi kartanolla ja odotti. Liisalla oli vielä jotain sanottavata, mitä lie ollut, sille kotimiehelle, joka oli Valkeiskylältä haettuna taloa vartioimaan.

Matti heitti eväskontin selkäänsä ja lähti liikkeelle. Nousi jalkalautoja myöten piha-aidan yli, joka oli tehty aitan nurkasta pirtin nurkkaan, kulki pellon piennarta myöten, ojan reunaa ja aitovartta ... ja aitovarrella kasvoi hyvin hyötyvä vatukko. Veräjälle tultuaan, josta niitylle mentiin, katasti Matti taakseen... Jopa oli Liisakin tulossa, varasi juuri piha-aidan yli noustessaan aidan seipääseen, kokosi sitten hameensa ja aikoi tulla.

Matti ei odottanut veräjällä, mutta Liisa sai hänet kiinni. Sitten kulkivat he molemmat niittytietä myöten peräkkäin Matti edellä, Liisa vähän jälempänä.

– Parin viikon päästä tässä saa jo alkaa viikatetta keikutella, sanoi Matti. – Katso, kuinka tuolla aitovarsi angervata työntää.

– Niinpähän näkyy, sanoi Liisa ja koki pysyä perässä. Notkossa oli puro, ja se oli vielä vesillä.

– Hyvänen aika, mitenkä minä tästä pääsen? sanoi Liisa ja jäi seisomaan.

– Kule puita myöten, sanoi Matti ja jatkoi matkaansa.

– Niin, vaan jos putoan ... elähän edes jätä!

– Etkä putoa!

Eikä Liisa pudonnutkaan.

Tulivat siitä niittyalangosta lehdon laitaan, lehdosta suon yli korpeen ja korven kulettuaan ylevämmille maille, jotka kohoamistaan kohosivat harjukankaaksi. Kiivakanlaisesti he kulkivat, vereksillä voimilla uutterasti tietä tallaten.

Mutta harjulle päästyä oli tien vieressä se suuri Lepokanto, ja sen kohdalla oli ensimmäinen neljännes matkasta kulettuna... Liisa istuutui lepäämään, mutta Matti veti housunkauluksen alta tupakkikukkaron ja pani piippuun.

– Elä heitä tikkua kuivaan sammaleen ... syttyy palamaan ja palaa koko kangas.

– Mikä vahinko siitä sitten on, jos palaakin ... auhto kangas?

– Mikäs pakko sitä on tahallaan panna palamaan?

– No, eipä pakko mikään, myönnytteli Matti.

Ja sitten taas tietä tallaamaan, alas harjun toista rinnettä, luisumpaa rinnettä, jota kulkiessa metsä milloin tiheni, milloin aukeni aho eteen ja maa silloin paikoitellen jalan alla ontosti kumahti, sitten taas väliin lehtoja, väliin niittyjäkin, mutta niityt kierrettiin ja kulettiin ulommitse aitovarsia pitkin. Maantielle päästessä alkoi olla pikkuista petäjämetsää, josta kuivan havunneulan haju kulkevien nenään tuoksusi.

Aivan maantielle päästessä hypähti harakka metsästä tien yli ja alkoi hypellä edellä puusta puuhun ja herkeämättä nauraa...

Matti aikoi temmata tiepuolesta karahkan ja heittää sillä ja hätistää harakkata. Mutta ei hän kuitenkaan temmannut. Tuli ajatelleeksi, että ehkä Liisa uskoisi hänen luulevan, että harakka muka heille nauraa, ja että hän siksi sitä harmissaan hätistää. Ei ollut Matti siis harakkata näkevinäänkään, antoi sen vain hypellä edellä ja nauraa. Ja harakka nauroi ja hyppeli puusta puuhun kahden puolen tietä, ja kikahteli ja häntäänsä keikutteli. Vasta maantielle päästessä se erosi Matista ja Liisasta ja lensi takaisin metsään.

– Pesäkö hänellä lie ollut, kun sitä ilvettään piti, sanoi Liisa.

– Sillä on aina ne omat lystinsä, sanoi Matti.

Maantielle päästyä tienhaarassa, jossa virstapylvään juuressa oli lumireki kesäteloillaan, oli toinen lepopaikka. Ojan laidalle laskeutui Liisa, mutta Matti istuutui lumireen siiven nenälle.

– Siinä se on lumireki, sanoi Liisa. – Rautatiellä se on kanssa lumireki.

– Ne on silläkin tiellä lumirekensä niinkuin muillakin valtateillä.

– No, eipähän ilman ... vaan ei sitä rautatien lumirekeä hevoset vedä.

– No mikäs?

– Ruustinna sanoi sen masinan sitäkin vetävän...

– Se kai se jaksaa, joll’ on vettä kulkiessaan seitsemän hevosen voimat.

– Vaan välistä kuuluu tarttuvan hankeen sekin kiinni, ettei pääse tikahtamaankaan, vaikka mitä tekisi, kun oikein kujateille pyryttää...

– Ähäh! vai pitää senkin äytärin seisottua?... Entäs mitenkä se sitten irti pääsee?

– Ka, kun en tullut sitä kysyneeksi.

– Eikö pitäne hakea lapioimamiehiä avuksi niinkuin muillekin lumireille ... siinä sen nyt näkee!

– Niin minkä?

– Sen, ettei ne masinat vain auta, kun oikein tiukka tulee. – Joko lähdetään?

– Lähdetään vain.

Lähtivät siitä sitten maantietä kulkemaan. Matti mietti kulkiessaan yhä sitä, että pitääpähän senkin seisottua, vaikka on niin kiireesti muka menevinään, ettei pysy parhaatkaan juoksijat rinnalla. Ja minkä tähden lie Matin tehnyt mieli melkein kutittelemaan rautatietä siitä, ettei se päässyt lumen läpi. Jos olisi oikea ihme ollut, niin eivät olisi lumihanget haitanneet ... yli olisi mennyt! ... eikä olisi kallioitakaan väistänyt ... saipahan Mooses kalliosta vedenkin vuotamaan ... mutta siinä miehessäpä olikin Herran henki...

Kulkivat maantietä pitkin, niin alkoi tien pohjasta näkyä Valkeiskylän taloja.

– Kenenkähän nuo on lehmiä? kysyi Matti, kun näki lehmiä tiepuolessa.

– Valkeiskyläläisten lehmiä, sanoi Liisa, mutta silloin hän muisti jotakin ja sanoi sen:

– Kuuleshan, Matti ... en ole muistanut kertoa, mitä ruustinna minulle kertoi, kun silloin talvella siellä kävin...

Ja Liisa kertoi, mitä ruustinna oli hänelle kertonut, että nimittäin rautatie oli ajanut lehmän päällitse mennä kesänä ... ja lehmä oli mennyt keskeltä kahtia, toinen puoli ruumista toiselle puolen tietä...

– Ei se kuulu katsovan ... ajaa vain täyttä laukkaa, vaikka ihminen olisi edessä.

– Onko pakko olla edessä?

– Niin, vaan kun lehmä ei ennätä ... eikä sillä ole sitä älyä...

– Ei, vaan ihminenpä.

– Ei ennätä ihminenkään ... eikä ne kuulu katsovan, joka vain heidän tielleen sattuu ... viheltävän kuuluvat ja joka ei silloin...

– Viheltääkö se?

– Niin kuuluu tekevän...

– Se pitää näet samat tapansa maatakin kulkiessaan. – Silloinpa sen on oma syynsä, joka alle menee.

– Hullu kai se on, joka alle menee, kun kerran saattaa muuallakin kulkea...

– Pysyisi syrjempänä...

– Kuuluu se välistä syrjästäkin saavan, jos ei ole vähän edempänä ... yhdenkin miehen kuului temmanneen, joka oli mennyt liian likelle ... mikä lie siinä vetovoima, joka tempaa kuin koski pyörteeseensä...

– Jako viepi mennessään?

– Niin kai.

– Hennoisi kai tuosta seista edempänäkin, jos tuon maille sattuisi joskus tulemaan ... hennoisin kai minä.

– Hennoisin kai minäkin.

Matti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yksimieliset siitä, että oli sulaa hulluutta ... jos nimittäin sattuisivat joskus sen maille sattumaan ... mennä rautatien eteen tai edes liian lähellekään sitä... Saattaahan tuota tuommoista ulompaakin katsella ... vaikka aidan takaa ... eikähän se mikään sormin koeteltava olekaan... Tietäähän sen, minkä se semmoinen tekee, jos sitä härnäilee...

Kyllä sitä sentään on koko peto ... ajappas lehmä keskeltä kahtia! ... kenenhän poloisen lie ollut lehmät... Ja elä sitten vielä seisota, vaikka olisit ihmisen päälle ajamaisillasi!... Eivät Matti ja Liisa sitä suinkaan omasta puolestaan olisi pelänneet ... jos olisivat maille sattuneet ... mutta olihan niitäkin, jotka eivät tienneet, minkä se tekee, kun sen lähelle menee ... ja niille se on vaarallinen.

Valkeiskylän kohdalla kulkivat Matti ja Liisa kiivakammin kuin muualla eivätkä poikenneet yhteenkään taloon, vaikka kutsut olivat kovat moneen.

Onterin pellolla oli isäntä karhitsemassa. Kun sai ajaneeksi aidan nurkkaukseen, seisautti hevosensa ja kävi nojaamaan aitaa vasten pannakseen tupakan. Eivät häntä Matti ja Liisa siitä keksineet, ennenkuin olivat jo vähän sivuitse menneet.

– Minnekkä sitä semmoisella kiireellä kuljetaan? kysyi näet yht’äkkiä Onteri aitansa takaa.

– Kah, sanoivat Matti ja Liisa yht’aikaa ja vähän säpsähtivät.

– Minnekkäkö? sanoi Matti, tuonne kirkolle päin...

– Ovatpa oikein kontillisen evästä ottaneet...

– On vähän virkailemista siellä ... taidetaan viipyä yli pyhänkin vähän...

– Kirkollako?

– Kirkollakin ... ja on sitä vähän asiata tuolle puolenkin kirkon.

– Kunhan ette vain menne rautatietä katsomaan?... Kaikki ne sinne nyt menevätkin ... minulla ei vain ole ollut vielä niin paljon joutilasta aikaa...

Matti käänsi puheen toisaalle.

– Hyväkös on karhita? kysyi hän.

– Mikäpähän siinä lie ... pölistähän tahtoo vähän kuiva pelto ... vaan siinähän menee...

– Pitää lähteä, sanoi Matti, kun olivat vähän aikaa seisoneet ja toisiaan katselleet.

– Eikö joudeta talossa käymään?

– Eipä joudettaisi oikein ... pitää lähteä ... ei muuta kuin hyvästi.

– Hyvästi, sanoi Onteri ja jäi edelleen piippuaan polttelemaan. Matti ja Liisa lähtivät astumaan, mutta selässään he tunsivat, että hän heidän jälkeensä katseli ... ja että hän heille naurahti itsekseen ... samalla lailla kuin silloin, kun sanoi, että »kaikki ne nyt sinne menevätkin...»

Vaan eivät Matti ja Liisa siitä tunteesta toisilleen mitään virkkaneet.

Kulkivat he taas eivätkä ketään kohdanneet, ja jo alkoi pappila näkyä. Päivä oli jo puolessa, kun olivat kotoa lähteneet ... eivät olleet ennen selvinneet lähtemään ... ja nyt se oli jo kappaleen alenemaan päin. Oli lehmäin lypsyaika, ja joka talon tarhalta kohosi savu suorana ilmaan. Liisa ajatteli, että jokohan heidän kotimiehensä lienee lypsänyt vai vastakohan savua tehnee... Ka, kun ei tullut sanotuksi, että palavakkanen on aitan ylähyllyllä ... vaan ehkä se sen sieltä löytää. Sanoi sen Liisa Matillekin, ja sitä arveli Mattikin, että kyllä kai se sen sieltä löytää, kun lypsinkiulun ottaa.

Matti ja Liisa tulivat tienhaaraan. Toinen, oikotie, vei niittyjä myöten suoraan pappilan pihan läpi kirkolle, mutta toinen, sama maantie, jota olivat tulleetkin, kierrätteli pappilan niityt ja pellot.

Tienhaarassa seisottui Matti ja odotti Liisaa, joka aina vähän jälempänä kulki. Liisa istuutui tiepuoleen ja rupesi panemaan kenkiä jalkaansa ... aina oli siinä kohti akkain tapana panna kengät jalkaan ... eihän pappilan pihan läpi ilennyt avojaloin kulkea... Mutta Matti arveli, että tokko tuota nyt niittyjä myöten mentäneenkään... Liisa arveli, että totta kai niittyjä myöten, kun oli suorempi siitä.

Vaan siihen sanoi Matti, että pappilan herrasväki näkee heidät ... ne istuvat aina rappusilla kesäiseen aikaan.

Liisan mielestä se ei tekisi mitään, jos näkisivätkin ... ovathan nuo ennenkin nähneet...

Ei suinkaan se mitään tekisi, mutta ne kuitenkin ehkä huutavat sisään ja kysyvät, minnekkä matka, ja kuka siinä sitten rovastille selittelemään, että on Lapinlahden kirkolle menossa kuulemaan parempilahjaista pappia ... saattaisi ajatella, että eikö niille enää oman pitäjän papit kelpaakaan ... vaikka ei se sitä ehkä sanoisi.

– Sanotaan mentävän rautatietä katsomaan, sanoi Liisa.

Hm! ei sitä Matin mielestä oikein saattaisi sitäkään sanoa ... ja jos ei hyvinkään tulisi rautatiellä käytyäkään ja sitten tulisi valehtelijaksi rovastin edessä. Saattaahan sitä siihen sijaan palatessa kulkea pappilan kautta...

Sama kai se Liisasta oli ... kulkipa tuota sitten mistä tahansa, kunhan häntä kulki... Pani häntä kuitenkin edes kengät jalkaansa, kun oli kerran ruvennut panemaan.

Ja Matti ja Liisa jatkoivat kulkuaan maantietä myöten. Kiersivät niityt ja pellot, kulkivat pappilan kuistin suun sivuitse ja lähenivät kirkkoa.

Sakastin rappusille istuttiin lepäämään. Matti laski konttinsa alimmaiselle rapulle, ja Liisa rupesi kenkiään riisumaan.

Mutta silloin tuli yht’äkkiä sakastin perästä maantietä myöten koko pappilan herrasväki: rovasti, ruustinna, nuori herra ja ryökkinät ja vielä muutamia vieraita mukana, joita eivät Matti ja Liisa tunteneet. Eivät olleet ensin keksiäkään sakastin rappusilla istuvia, menivät jo sivuitse vähäisen, mutta silloin käänsi ruustinna sattumalta päänsä. Matti ruopaisi lakkiaan, ja Liisa nousi seisoalleen ja niiasi. Kaikki seisottvivat nyt puhelemaan.

– Hyvää iltaa! – Ka, Matti ja Liisa! – Minnekkä te menette? kysyttiin.

Liisa otti puhuakseen.

– Hyvää iltaa, herra rovasti ... ja ruustinna ... terve! ... kotoapäinhän sitä tullaan ... hyvää iltaa, ryökkynä ... terve, terve! ... lähdettiin ... ka, nuori herrahan se on ... en ollut tunteakaan, kun on niin isoksi kasvanut ... terve! ... lähdettiin vähän jaloittelemaan, hupsut, tässä ennen heinäntekoa ... olisi Matti tahtonut talossakin käydä, mutta minä sanoin, ettei malteta ... vaan tullessa oli aikomus poiketa...

– Vai niin, sanoi ruustinna lempeästi, ja rovasti kysyi, minnekkä oli matka.

– Tännehän se on vähän matkan päähän ... mikä tuonne lie, peninkulma ja vähän toistakin ... Lapinlahden tien varteen.

– Onko matka Lapinlahdelle päin?

– Sinnehän se on ... sillä on tällä Matilla siellä sukulaisia muutamassa talossa ... kuuluu sen talon rappusille näkyvän Lapinlahden kirkkokin. Ne ovat aina kutsuneet käymään, vaikka ei ole ennen tullut lähdetyksi. – Ketä ne on nämä herrasväen vieraat?

– Ne on meidän sukulaisia...

– Taitavat olla kaukaisiakin?

– Helsingistä ne on ... ne on tulleet tänne rautatietä myöten.

– Vai rautatietä?

– Niin, totta kai nyt Matti ja Liisakin käyvät rautatietä katsomaan, kun kerran Lapinlahdelle menette?

– Rautatietäkö? ... en tiedä ... ei ole ollut siitä puhetta mitään... Mahtaisiko tuota ennättääkään, kun oli aikomus joutua huomiseksi tänne kirkkoon?

– Ainahan sitä saa kirkossa olla ... pitää toki käydä, kun on kerran liikkeelle lähtenyt ... ja saattaahan olla Lapinlahden kirkossa?

– Niin, no niin ... kyllähän, vaikka eihän tuota ole puutetta papeista omassa pitäjässäkään.

– Menkää nyt vain rautatietä katsomaan, kehoitti ruustinna yhä.

Liisa katsoi Mattiin, mutta Matti ei virkkanut mitään...

– Jokohan olisi mennä ... ei tiedä ... kyllä kai siinä olisi katsomista.

– Ja ajaa sillä pitää myöskin vähän matkaa.

– Ei toki meillä ole varoja lähteä semmoisella ajamaan ... hyvä, kunhan saadaan nähdäkään, vanhat ihmiset.

– Ei se maksa kuin puolen tavallista kyytipalkkaa ... se on sama siinä matkustaa kuin jos puolella kyydillä ajaisi.

– Vähäkös se on se?... Ei meidän toki milloinkaan ole kannattanut kyydillä ajaa!

Vaan ruustinna ei heittänyt toivoaan. Hän tahtoi välttämättömästi, että toinenkin saisi saman hauskuuden nauttia kuin hän itsekin oli saanut.

– Kyllä kannattaa, sanoi hän, ja kyllä teidän mieli alkaa tehdä siinä ajamaankin, kunhan näette, minkälainen se on ... ja tulkaa sitten palatessanne pappilaan.

Ja ruustinna heitti Matille ja Liisalle hyvästinsä ja lähti muiden jälkeen, jotka olivat jo alkaneet mennä.

Kun Liisa oli kenkänsä riisunut ja Matti taas konttinsa selkään sovittanut, jatkoivat he matkaansa.

– Jos tuonne sitten mentäisiin, kun ne niin tingalle tahtovat? sanoi Liisa.

– Pitäneehän tuonne mennä!... Mikä niille sitten sanomaan, ettei ole käynytkään, kun sitä kysyvät?

Hykähdytti heitä vähän kumpaakin, Mattia ja Liisaa, nämä puheet, mutta eivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet.

Teki Matin mieli kuitenkin ruveta vähän leikkiä laskemaan.

– Minkä tähden sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään sukulaisiin?

Liisa otti nuhteen todeksi ja vastasi vähän vihaisesti...

– Mitäs minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin...

– Eipä silti, eipä silti, lepytteli Matti, hyvähän se oli, että jotain sanoit.

Jo leppyi Liisakin...

– Et vain sinä olisi sitäkään keksinyt ... olla jörötit etkä saanut sanaa suustasi.

Kulettiin kirkonkylän talojen ohitse, sivu peltojen ja kuistin suiden. Peltojen halki kulki maantie, poikkesi sitten kylän portilta metsään, ja metsän käänteeseen katosivat kohta talot ja talojen pellot.

Yhtä metsäistä taivalta oli melkein Lapinlahden kirkonkylään saakka, muuan niitty välillä vain, sen tiesivät Matti ja Liisa ja kiiruhtivat kulkuaan öiseen aikaan viileän ollessa. Tie taipui milloin notkoksi alas, ja silloin humahti suosta kulkevia vastaan jäähtynyt ilma, mutta kovemmilla mailla lehahti aina kangaskanervan lämmin tuoksu. Kaste oli jo tiepuoleen nurmikolle laskeutunut, ilta kului ja yö läheni, mutta ei näkynyt vielä mökkiä, jossa oli määrä levähtää. Ja seisottumatta ja toisilleen paljoa puhumatta kävelivät Matti ja Liisa kärrynpyörän kovaa jälkeä, toinen toista, Matti vähän edellä, Liisa kokien jälessä tulla.

Jo oli puolen aamurupeamaa aurinko kirkkaalta taivaalta lämmittänyt maantien multaa ja kiviä Isonharjun jyrkässä törmässä. Pettänyt oli Mattia ja Liisaa uni yöpaikassa, makuuttanut pimeässä saunassa isoon päivään... Saapa nähdä, ennättääkö enää rautatielle? Puolen peninkulmaa oli vielä Lapinlahden kirkonkylään, tienhaaran kohtaan, josta oli, mikä lie vielä ollutkaan, siihen paikkaan, jossa rautatien likeltä näki, eikä se kuulunut ollenkaan näkyvän vielä tienhaaraan. Puolen päivän aikaan kuului pitävän olla perillä, jos mieli nähdä – niin olivat mökissä tienneet kertoa...

Tavallista kiiruummin astuivat Matti ja Liisa, ponnistellen mäkeä ylös. Kuumunut multa jo Liisan jalkopohjia poltteli, ja Matin kantapäätä hankasi kenkä. Päivä hellitteli niskaan melkein kuin keskipäivällä.

– Odotahan nyt, Matti ... elähän nyt semmoista kyytiä ... kun olisi otettu hevonen ... olisihan se joutanut...

– Mikäs tässä on jalan kävellessä ... tässähän tämä menee, kun on mennyt tähänkin asti.

– Kyllä kai tämä menee ... vaikka ei taitaisi sinunkaan kantapääsi enää hyvin kävelyä kaivata.

– Totta kai tässä kävellä pitää, ei kai taival istumallakaan kulu...

– Eiköhän kuitenkin istuttaisi vähän lepäämään ... ei ole istuttu sitten, kun mökistä lähdettiin.

– Joko sinua uuvuttaa?

– Kun ei olisi lähdetty koko matkalle!

– Käännytäänkö takaisin?

– Käydään häntä nyt katsomassa, kun kerran sitä varten on tullut lähdetyksi ... vaan en minä enää toista kertaa lähde. – Kyll’ on pitkältä vielä tätäkin törmää ... tuonne ylös ... ka, mikä se on tuo tuolla tiepuolessa?

– Missä? ... kivihän se on...

– Ei, vaan kiven kupeellapa?... Ihminen!... Eikö totta niin ole Matliena?

Kuppari-Lienahan se istui siinä kiven kupeella maantieojan toisella puolen ja tupakoi lyhyestä savinysästään.

– No, mistä se on Matliena tähän tullut?

– Tuolta minä tulen Lapinlahdelta päin ... alkoi kovin raukaisuttaa matkan teko, niin rupesin tässä jalkojani lepuuttelemaan ... eikö liene ukkonen ilmassa?

– Mitä asiaa sillä oli Matlienalla Lapinlahdelle?

– Mitäpä sitä muuta lienee tänne asti kuin rautatietä katsomaan ... pitihän lähteä kerran liikkeelle, kun ovat jo kaikki muut ennen käyneet, eikä ne kylissä muusta puhukaan ... niin että häpeähän tuo on hierojalle, kun muut puhuvat, eikä itse tiedä mitään ... en malttanut olla, niin läksin pyhäiltana käymään...

– Jalanko sitä on kulettu?

– Eipähän sitä köyhällä hevostakaan lie ... eikäpähän nuo rikkaat kyytiinsä ottane. Huttulan talon isäntäkin lähti samana päivänä kuin minäkin tänne itsekseen ajamaan, vaikka minä tahallani sen kuullen saunassa käkesin ... olisi se toki toinen ihminen kyytiinsä ottanut, jota kerran oli niin monta kertaa kupattu ja hierottu ... mutta mitäs rikas huolii ... verekset sarven sijat sillä on nytkin leveissä leuoissaan ... katsokaapahan, kun satutte näkemään, eikö ole ... vaan viimeinen kerta se nyt toki saapi ollakin, että saavat minut siinä talossa saunaan lähtemään ... hakekoot muualta kupparin. – Tämä on sitten vielä niin talotonta taivalta koko matka, huokasi Matliena lopuksi.

– Talotonta on taivalta ... muutama mökki vain tuolla tien vieressä.

– Hupsu sitä on, kun lähtee kaikkien kummituksien tähden tämmöisiä taipalia kulkemaan ... pitäisihän nuo vanhan ihmisen uskoa semmoiset katsomattakin ... hupsuja olette tekin, kun menette!

– Ei me tiedetä vielä, jos mennäänkään ... ja tokkopa mentäneenkään?

– Minnekkäs te sitten menette?

– Lapinlahden kirkkoon me aiottiin.

– Aikokaapa minne tahansa, mutta rautatielle se teidät kuitenkin riipaisee ... riipaisipahan minutkin...

– Ja näkikö Matliena sen?

– Näinhän minä.

– Hyvinkös oli? No, minkälainen se oli?

– Olihan se ... kummahan se oli... kumma, kumma... en minä olisi semmoiseksi uskonut.

– Kulki pyörien päällä?

– Monienkin pyörien päällä kulki ... ja kun me seistiin siinä sen huoneen edessä, jonka eteen ne sen ajaa ... ja alettiin odottaa...

– Mihinkä aikaan se tulee?

– Ei siihen kauan aikaa ole enää sen tuloon ... puolen päivän aikaan se tulee.

– Nyt on kohta jo aamiaisten aika...

– Saatte sitä kiireesti kulkea, jos mieli ennättää näkemään...

– Me aiottiin olla ensin kirkossa ja sitten mennä sitä katsomaan, jos niiksi tulisi ... odottaneehan tuo toki kirkkoajan, ennenkuin lähtee ... odottihan tuo ennen.

– Odottiko?

– Vettä kulkiessaan odotti kirkon rannassa koko kirkkoajan.

– Sepä se on, ettei se maata kulkiessaan näy odottavankaan ... tulee ensin aika kyytiä ja sitten seisoo hyvin vähän aikaa, kun lähtee uudelleen ajamaan ... keskellä kirkkoaikaa...

– Vaan minä en lähde, Matti, koko rautatielle, jos pitää keskellä kirkkoaikaa ... saat mennä itseksesi...

– Milloinkas sinä sen sitten näet?

– Vähät minä siitä, jos en näekään ... ja niinpä tuo jalkojakin pakottaa, että ... en minä rupea sentähden syntiä tekemään.

– Mitäs syntiä siinä?

– Vai ei syntiä? mikäs se on sitten syntiä, jos ei se, kun keskellä kirkkoaikaa...?

Matti ei virkkanut mitään, vaikka Liisa odotti, että hän olisi ruvennut väittämään, ettei se mitään syntiä ole, jota Liisa synniksi sanoi.

– Onko se sitten paljon tuolla puolen kirkon? piti Liisan kysyä, kun eivät muut mitään virkkaneet?

– On sinne tienhaarasta vielä hyvästikin ruotsinvirsta.

– Semmoinen matka vielä ... tämmöisessä paahteessa ... kun edes tuulisikaan vähäisen!

– Mistä kohti se tie eroaa sinne? kysyi Matti.

– Se eroaa ... tästä kun vähän matkaa menette ja laskeutte mäen alle ja nousette toisen mäen päälle, niin sen mäen päältä se eroaa ... se lähtee oikeaan käteen ja tämä tie viepi suoraan kirkolle ... on siinä punaiseksi maalattu viitta, joka osoittaa sinne päin, minnekkä mennä ... kyllä te löydätte...

Ja löysivätkin Matti ja Liisa tienhaaran etsimättä ... siitähän se erosi oikeaan käteen mäen päältä, ja niin oli merkit kuin Matliena oli sanonut. Tienhaaraan tultua näkyi kirkkokin vähän alempana laaksossa.

Liisa seisottui sitä katselemaan, mutta Matti kääntyi arvelematta oikeaan käteen.

– Sinnekös sinä menetkin? kysyi Liisa Matin jälkeen.

– Minnekäs minä sitten?

– Eihän sitä kirkkoaikana ... kuulehan ... odotahan!

– Eihän nyt vielä mikä kirkkoaika ... tule, jos tulet ... ei tässä jouda vitkailemaan.

– Voi hyvä isä!

Mutta Matti yhä meni menemistään eikä odottanut ... sitähän on jumalaton! ... ja Liisan täytyi tulla perässä... Eihän tässä tainnut mikään muukaan auttaa, jos ei mieli erota toisistaan... Vaan missä sitä sitten yhyttäisi toisensa, kun toinen menisi sinne, toinen tänne ... näin vierailla mailla vielä... Ehkä tuolta vielä kirkkoonkin ennättäisi, kun oikein koettaisi olla sukkelana...

– Odotahan, Matti ... kyllä minä tulen ... elähän jätä!

Ja Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen maantien kuumunutta hiekkaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä kouriinsa kooten. Hänen edellänsä kulki Matti, kiireenlaiseen väännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten.